Italia sortaa Funkkista, Alppien ylitys ja nykyinen kohteemme

Italia ei ole niitä helpoimpia maita vanhalla diesel-autolla. Meille tuli täysin yllätyksenä, kuinka paljon täällä on rajoituksia, minne tällaisella euro1-luokan autolla saa ajaa. Ennen reissua lueskelin Autolla Euroopassa kirjaa ja mieleen jäi, kuinka tiettyjen suurkaupunkien ydinkeskustoihin pääsee vain vihreällä ympäristötarralla varustetut autot. Tällaisen vihreän merkinnän voi käytännössä saada vain uudet autot. Mutta esim Saksassa tällaisia keskustoja on hyvin rajoitetusti ja kyse on tosiaan vain isommista kaupungeista, kuten Berliinistä. Täällä Italiassa on paljon laajemmat autojen luokittelujärjestelmät ja kiellot, jopa maaseudun pikkukaupungeissa voi olla kieltomerkkejä! Soave, joka on pieni viininviljelyskeskittymä oli rajannut Funkkiksen kaltaiset autot pois niin sekavalla kyltillä – keskipäivällä olisi ehkä saanut ajaa ja viikonloppuisin on eri säännöt – että kävelimme suosiolla useamman kilometrin, kun tahdoimme nähdä Soaven vanhan kaupungin.

LEZ on järjestelmä, jossa luokitellaan diesel ja bensa-autot iän mukaan ja katsotaan, minne saa milläkin pirssillä ajaa. Erikseen on myös ZTL-järjestelmä, jossa mitkään autot iästä huolimatta eivät saa ajaa historiallisiin keskustoihin – paitsi paikan vakituiset asukkaat erityisluvalla. Jos näihin ZTL paikkoihin ajaa vahingossa, voi saada jopa useamman sadan euron sakot.

Ajattelin aluksi, että on äärimmäisen huonoa tuuria jos jää kiinni silloin jos on vahingossa ajanut vääriä teitä. Eiväthän poliisit yleensä sattumoisin osu kohdille! Varmaan voisimme suhteellisen huolettomasti ajella stressaamatta kylteistä liiaksi. Portugalissa näki hyvin harvoin poliiseja ja Suomessahan he ovat vielä suurempi harvinaisuus, etenkin pikkukylillä. Italiassa poliisi ja nimenomaan erillinen liikennepoliisi kuitenkin näkyy vahvasti autoilijoiden arjessa. Jo toisena päivänä Italiassa poliisi vaati nähdä automme paperit. Istuimme kaikessa rauhassa kaupan pihassa parkissa ja söimme lounasta, kun poliisit kaartoivat eteemme autollaan. He tahtoivat rekisteriotteen ja henkilöllisyyspaperit ja menivät tutkailemaan niitä pirssiinsä. Ainakin 15 minuuttia he istuivat autossaan ja selailivat rekisteriotettamme, sekä soittelivat jonnekin. Paperihan on suomeksi, joten ehkä kääntämisessä meni aikaa. Lopulta toinen heistä toi asiakirjamme takaisin, näytti hieman pettyneeltä ja mutisi ”all good.” Aivan kuin hän olisi pahoitellut, että valitettavasti tällä kertaa kaikki oli ok.

Alppien ylitys oli vahvasti ”kerran elämässä kokemus”. Ranskan Alpit ovat Euroopan vanhinta turismiseutua, sinne on kaikkein ensimmäiseksi alkanut syntyä matkailua sellaisena genrenä kuin se nykyään tunnetaan. En yhtään ihmettele, että eurooppalaisen matkailun alkujuuret ovat juuri tuolla! Itse asiassa tarkoituksenamme oli kiertää Alpit. Kartasta näytti, ettei tie mene vuoristoon vaan puikkelehtii laaksoissa. Mutta kuinkas kävikään?

Olimme viettänee yömme Mormoiron-nimisellä kylällä pienen järven rannalla. Paikan ympäristö oli rakennettu upeasti täyteen erilaisia seikkailuratoja, puista roikkuvia köysipolkuja ja kiipeilyaskelmia. Järvellä oli ollut muitakin karavaanareita, joten autossa nukkuminen oli tuntunut mukavan turvalliselta, illalla bilettävästä nuorisosta huolimatta. Aamulla taputin Funkkista pahoittelevasti kylkeen, että tänään saattaa olla luvassa pientä nousua. Pientä ja pientä?! Tiehän lähti kapuamaan suoraan kohden lumirajaa. Ei mennyt aikaakaan, kun ympärillämme kohosi luminen kuusimetsä. Oli pakko ajaa auto tienlaitaan parkkiin ja mennä tekemään muutama lumipallo. Emme olleet koko talvena nähneet lunta, joten lumi teki vaikutuksen ja näytti hyvin kauniille. Luulimme, että tuossa parin sentin lumikerroksessa olisi paras anti, mitä tulisimme lumesta näkemään. Tie oli aivan kuiva ja hyvä ajaa ympäröivän metsän valkoisuudesta huolimatta. Pian tie laskeutui alas laaksoon ja lumi katosi. Tuumasimme vuorten olleen nyt varmaankin siinä.

Myöhemmin lähdimme kuitenkin uuteen nousuun ja Kalle tarkkaili huolestuneena, onko vastaantulevilla ketjuja renkaiden ympärillä. Jossain kyltissä sanottiin, että ketjut tulisi pitää autossa varulta mukana huhtikuun puoleen väliin saakka. Onneksi keli kuitenkin suosi meitä, aurinko oli sulattanut ja kuivattanut tien ja kellään muullakaan ei ollut ketjuja. Maisemat ympärillä olivat jylhän kauniit! Matka eteni uskomattoman hitaasti, koska tie oli mutkikas ja automme turbon puuttuessa hyytyi aina ylämäissä. Mutta ajankulu ei häirinnyt, sillä mielellään taivasteltiin maisemia. Parhaat maisemat olivat niitä, jotka avautuivat yhtä aikaa sekä kauaksi laaksoihin että ylös vuorille ja solissa mutkitteli kimaltelevia vuoristopuroja. Pysähdyimme erään vähän isomman joen vesiputouksille lounastamaan. Putouksen ympärillä oli jylhää kalliota, tasaiseksi hiotuneita kalliokenttiä ja vehreää puustoa. Juuri tuolla ei ollut lunta ja aurinko lämmitti mukavasti.

Kalle tuumasi ”Ei nämä varmaan ihan Alpit ole kuitenkaan.” Olimme koko matkan ajan siinä uskossa, että ohitamme kyllä Alpit aivan vierestä, mutta emme kuitenkaan aivan sinne asti nouse. Loppumatkasta aloimme hieman epäilemään teoriaamme, kun huristelimme aivan laskettelukeskuksen läpi. Tuolihissit nousivat meidän tiemme ylle ja joku laskettelija heilutti suksiaan Funkkiksen katon yläpuolella. Aivan muutaman metrin päässä tiestä meni rinne ja lumilautailijat suhahtelivat ohitse. Vasta illalla vahvistimme wikipediasta, että todellakin myös tuo alue kuuluu Alppeihin.

Briancon on korkein kaupunki Ranskassa. Pidimme siellä Alppien ylitys maratoonissamme kahvitauon. Huikea linna ja katedraali kohosivat hyvin valkoisina ja linnan edustan korkealla pientareella lapset laskivat pulkalla ja koirat kieriskelivät nautiskellen lumessa. Lunta oli siis tuolla edelleen yllättävän paljon. Tuolloin emme tienneet, että aloimme jo olla korkeimmassa kohdassa ja vähän pelkäsimme, että millaiseksi olosuhteet muuttuvat jos vielä nousisimme. Jopa katujen varjoisimmissa kohdissa – upeiden vuoristolaistalojen edessä – oli vielä pieniä lumikasoja. Ajoituksemme oli täydellinen! Vielä viikko sitten emme välttämättä olisi selviytyneet reitistä ilman ketjuja.

Loppumatkasta huomasin äkkiseltään romunkerääjän unelmakaupan, tai ehkä voisi sanoa, että kysessä oli vanhaa rakastavalle varsinainen aarreaitta. Harvoin tulee näin äkkipäätöksellä pysähdyttyä mihinkään, mutta nyt tienlaidalla sattui olemaan parkkitilaa, joten kaarroimme siihen ja kipaisin liikkeeseen. Siellä olisi voinut viettää vaikka koko päivän: jokainen hylly pursuili antiikkitavaraa ja käyttöesinettä. Sieltä olisi voinut ostaa jotain kaunistakin,kuten hienoja astioita, mutta ostin erittäin ruman lukkopesän. Tuo ruosteihin vanha lukko avaimineen näytti kuitenkin toimivan, joten suunnittelin käyttäväni sen murjuni toiseen oveen.

Carcassonnesta lähdön jälkeen yövyimme taas vuorotellen pakussa ja airbnb-paikoissa. Kaikki yöt menivät mukavasti, mitä nyt Vizencan läheisen kylän aibnb kohteessa isäntäntä tupakoi aivan putkeen. Kuka voi vielä nykypäivänä tupakoida sisällä talossa? Torinon lähellä Mappanossa olimme paikassa, jossa asui tyypillisen äänekäs italialais-perhe: teinit kiljuivat kilpaa television musiikkikanavan kanssa. Tarkoitus oli vilkaista Torinoa, mutta tuossa vaiheessa meille oli selvinnyt, kuinka Italiassa sorsitaan Funkkiksenkaltaisia autoja, joten jätimme välistä.

Onhan ympäristöajattelu aina hyvästä! Mutta onko autojenluokittelujärjestelmässä lopulta kyse ympäristöstä vai jostain aivan muusta? Näkisin, että tämä on ainakin osittain autoteollisuuden lobbausta, että ihmiset saadaan ostamaan jatkuvasti uusia autoja. Uuteen autoon vaihtaminen ei edes ole ekoteko – ainakaan jos vaihdon joutuu tekemään muutaman vuoden välein. Auton valmistusketju saastuttaa niin paljon, että on paljon järkevämpää käyttää vanhat autot loppuun. Mineraalien louhintaa, uskomattoman määrän vettä, kemikaalien käyttöä jne – tätä kaikkea vaatii auton valmistus. Tietenkin aina olisi parempi olla omistamatta autoa lainkaan ja tämä on myös oma päämääräni. Vuosikausia elin ilman autoa, ja kaupungissa se onnistuu helposti, mutta maalla vaatii vähän kehittelyä ja vaivannäköä.

Nyt odottelemme Suomen lumien sulamista Vicenzan lähellä Costabissara-nimisessä kylässä. Kaikki talonvahti-paikkamme ovat aina olleet kaupunkien lähistöllä jossain pienemmällä kylällä. Meillä on täällä hoidokkina kaksi isoa koiraa: puudeli ja husky. Puudeli-Delfi on Kalleen aivan rakastunut. Meitä varotettiin, että se saattaa kovastikin ikävöidä mamiaan, mutta se on suhtautunut Kalleen niin palvovasti, että on unohtanut ikävöidä. Toinen piski on hieman enemmän murjottanut. Kun olemme innostaneet sitä leikkiin, se vain mulkaisee sohvalta ”en mä jaksa” tai rapsuttaessa, se kääntää pian selkänsä, huiskaisee hännällään ja lähtee ylpeästi toiseen suuntaan. Husky-Odin on kyllä hyvin tyylikäs piski ja kyllä sekin seuraamme arvostaa. Sen näki illalla, kun kaveri olisi väkisin halunnut sänkyyn viereen. Pudotin sen monta kertaa pois ja viimein se uskoi. Vaikka kuinka koira-ihminen olen, en nyt samassa sängyssä ala nukkumaan! Olen niin herkkäuninen, etten saisi unta jos koira vaihtaa paikkaa koko ajan.

Yövyimme yhden yön pakussa Gardajärvellä ja onnistuimme löytämään ilmaisen parkkipaikan, vaikka suurin osa parkeista oli huikean hintaisia. Sirmione oli kaupunki, jossa Gardalla käytiin kurkkaan järveä ja vanhaa linnaa. Vanhassa kaupungissa kaikki söivät jäätelöä, siis aivan kaikki – gelateriat kilpailivat siitä kuka tarjoaa isoimmat ja näyttävimmät tötteröt. Itsekin ostin jäätelön, mutta en vanhasta keskustasta vaan matkalta sinne, sillä matkan aikana sai pysähdellä toistamiseen. Kävelimme 3,5 kilometriä suuntaansa eli yhteensä 7 km, että näimme turistikohteet. Ihmiset vaelsivat pitkissä letkoissa kuin Suomen festareille mennessä. Useamman kilometrin matkan ihmisiä kulki tiiviissä jonossa, mikä vähän latisti paikan tunnelmaa. Mutta Garda oli sinänsä upea, koska sen rannoilta nousivat vuoret. Linna ja vanhan kaupungin rakennukset olivat aivan samaa tyyliä kuin vaikkapa Soavessa, missä niitä sai ihailla rauhassa. Gardan arkkitehtuurissa ei siis ole mitään kovin omintakeista!

Kelit ovat viimein olleet kesäisen lämpimiä. Mitäs muuta? Talo on jälleen ylellinen. Tämän vuokra on 1600 e kuukaudessa, joten se puhukoon puolestaan. Tässä asuu jooga-ope miehensä kanssa, joka on USAn armeijalla töissä. Mukavia ihmisiä! Käytiin heidän kanssaan syömässä ja he tarjosivat illallisen ja pelattiin Nintendolla Supermarioa. Ihmiset, jotka omistavat vanhan klassikko-Nintendon eivät voi olla turhan tosikkoja!

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi