Pitkäpiimäistä sadetta mutta myös muutama huippuhetki

Kaksi viikkoa satoi enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti. Jos yleensä puhutaan sadekuuroista, nyt voisi puhua kuuroluontoisista poutahetkistä. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun aurinkoa riitti aamusta pitkälle iltapäivään. Poikkeuksellisen kelin lisäksi parin viikon oleskelustamme Nazaren kaupungin Paredes da Vitorian rantakylässä, on jäänyt mieleen lähinnä kolme erityistä hetkeä.

Olimme juoneet puoliksi pullollisen valkoviiniä ja päätimme lähteä iltakävelylle. Pieni humalatila sai valitsemaan varsin erikoisia reittejä. Kiipesimme talomme takapihalta jyrkästi nousevaa kukkulanrinnettä, jossa on riehunut hyvin voimakas tulipalo. Metsää on palanut laajalta alueelta ja yhä vielä hiiltyneitä käppyräisiä puunrunkoja nousee siellä täällä. Metsurit ovat kaataneet osan ja niitä lojuu maassa – ei niinkään pinoina vaan sekalaisena puunrunkomerenä. Tunnelma oli jo valmiiksi unenomainen, kun vaelsimme tällaisen pimeän ja mustuneen noitametsän keskellä ja sen kruunasi yhtäkkiä kuuluva musiikki. Kaukaa taivaanrantaan nousi hehkuvia kipinöitä, jotka tanssivat ilmassa. Pian näkyviin pimeyden keskeltä piirtyi talo. Sieltä kaikui musiikki ja jokaisesta ikkunasta loisti valot, joten ajattelin siellä olevan juhlat. Lähestyimme taloa ja kurkkasimme sisään avonaisesta oviaukosta. Nuorehko mies veisteli kirveellä takan edessä isoja kantoja, tulisijassa loimusi valtavat liekit, talon lattioilla oli värikkäitä kankaita, keskellä lattiaa oli pieni teltta ja sen edessä istui suloinen piski. Isäntä tuli kättelemään meidät ja nyökytteli ystävällisesti, mutta muuten hän ei ollut meistä järin kiinnostunut. Sinänsä jännä, ettei häntä tuntunut paljon hetkauttavan äkkinäinen ilmestymisemme pimeyden keskeltä. Kun selvisi, ettemme puhu portugalia, hän palasi tulisijansa ääreen ruokkimaan entisestään perinteisessä lähes kokonaan avonaisessa takassa loimuavaa tulta. Koira sitävastoin heilutti häntäänsä vimmatusti ja tuntui arvostavan rapsutuksiani. Tarinaan tuo jännitettä se, että tämä on näin talvisaikaan lähes autiokylä. Emme useinkaan nähneet yhtäkään elävää sielua iltalenkeillämme ja toisaalta myös tuon talonvaltaajahipin olisi siksi luullut hämmentyvän äkkinäisestä yllätysvierailustamme. Mutta hän tosiaan vaikutti hippimäisen rennolta tyypiltä.

Jatkoimme matkaa tutkimaan vielä muita hylättyjä taloja. Ne olivat täysin autioita, mutta jälkiä jonkinmoisesta hetkellisesti asumisesta näkyi. Jossain luki ”tervetuloa ilmaiseen hostelliin” ja tulisijassa oli polteltu tulta. Talot olivat yllättävän hyväkuntoisia ja siistejä, eivät mitenkään älyttömän vanhoja. Niistä puuttui vain ovet ja ikkunat, mutta katot ja seinärakenteet olivat täysin ehjiä. Mitä voi tapahtua, että joku hylkää tällaisen lähes valmiiksi rakennetun talon tai asuu vain hetken? Tuolla alueella ehkä voisi ajatella syyksi tulipaloa, mutta itse asiassa juuri nämä talot eivät kyllä olleet palaneet. Näyttäisi siltä, että harvemmin perinteisesti rakennetut talot palavat. Jos niissä on kivipinta ja tiilikatto, tuli vain pyyhkäisee ylitse ja korkeintaan valkoinen rappaus hieman tummuu. Uusi talo meidän kadulla oli rakennettu liian modernisti ja siinä oli peltikatto, jonka lopputuloksena pellit ovat vääntyileeet kuumuudessa ja lopulta romahtaneet päästäen tulen talon sisälle. Kävin tuossakin talossa ihmettelemässä tulen tuhoja ja löysin nokimustasta säästöpossusta euron, mutta siitä ei ole sen enempää tarinaksi. Takaisin edelliseen tarinaan.

Ihailimme siis hylättyjä taloja, jotka sijaitsivat metsäisen rinteen huipulla. Vaikka puut olivat paljolti palaneet, välillä kasvillisuus oli hyvissä voimin. Tietenkin juuri silloin, kun päätimme kääntyä takaisin, olimme eksyneet tiheämpään metsään. Kyseessä oli kunnon ryteikkö ja yritimme suunnistaa erästä taloa kohden, koska taloille johtaa aina tie ja sitä kautta olisi helpompi kävellä pois. Laskeuduimme muurin ylitse uuden loma-asunnonpihaan ja yritimme kiertää tielle takapihan kautta, mutta korkea portti oli tietenkin kiinni. Saimme palata takaisin muurille, mutta pahaksi onneksi juuri silloin naapuriasunnon pihaan ajoi auto ja sieltä hyppäsi vihaisesti räksyttävä koira, joka juoksi muuria kohden, jonka takana kumarassa kuljimme. Sai siinä isäntä ihmetellä, mille koira haukkuu, kun hän kuuli ryteiköstä vain oksien rasahtelua. Ehkä hän piti meitä isoina villisikoina. Minä löysin nopeasti hyvän polun ja yritin kuiskata Kallelle, että sinnepäin, mutta hän ei kuullut vaan meni omia reittejään. Yhtäkkiä kuulin kunnon rusahduksen, Kalle oli pimeässä pudonnut jonnekin kuoppaan tai notkelmaan. Onneksi hän on ketterä ihminen ja selvisi rymyämisestä vain pienin naarmuin.

Pian löydettiin samalle reitille, mistä olimme tulleet. Kuljimme hipin talon ohitse ja hänelle saapui samanaikaisesti autolla vieraita. Siis sittenkin juhlat, kuten aluksi ajattelinkin, mutta meitä ei vain valitettavasti ollut kutsuttu. Kielimuuri on paljolti estänyt tutustumisemme paikallisiin ihmisiin – lissabonilainen Carlos on ainoa tuttumme. Tietenkin myös se, että me emme ole kovin sosiaalisia ja samoin portugalilaiset ovat ehkä epäsosiaalisin tapaamani kansa. (siis suhteessa uusiin ihmisiin) Ehkä voisi jopa sanoa, että suomalaiset ovat uusiin kulttuureihin ja kansoihin tutustumisen suhteen sosiaalisempia kuin moni muu kansa – moni muukin matkabloggaaja tai ulkosuomalainen on tämän huomannut.

Toinen mainitsemisen arvoinen kokemus:

Eilen heräsin auringonpaisteeseen. Siitä syntyi lähes kiire toimittaa kaikki askareet, mitä voi tehdä hyvän sään aikaan: siivota auto, tuulettaa petivaatteet, kuivattaa pyykkiä. Arkistenaskareiden lisäksi päätimme kuitenkin myös nautiskella kelistä. Puin märkäpuvun päälle ja Kalle sieppasi skimmilaudan kainaloonsa. Talsimme rannalle 500 metrin matkan ja kävelimme suoraan aaltoihin. Aurinko paistoi lämpimästi ja vaikka merivesi oli hyytävää ja kipristeli varpaissa, tarkenin siepata bodyboardlaudallani muutaman aallon. Aalloissa oli varsin seikkailullista, sillä ne vyöryivät kohden valtavalla voimalla ja ristiin joka suuntaan. Tuolloin aallot olivat kuitenkin kohtuulliset toisin kuin monina muina päivinä ja jos pysyttelin vain polviin ulottuvassa vedessä pystyin pitämään hallinnan joka suuntaan kiskovissa virtauksissa. Aallon paluuvirta kohisi vielä kuohuina jaloissani ja veti merelle päin, samalla hetkillä kun vastavuoroinen aalto jo jylisi rantaan. Jos onnistuin asettautumaan aallon tasalle ja hyppäämään kuohuihin oikella ajoituksella, sain hyvät vauhdit rantaan asti. Kallellekin paikka oli otollinen liirtolautailuun. Tosin jo parin liukumisen jälkeen, hän kadotti lautansa. Poispäin vetävän aallon kuohut nappasivat sen mukaansa. Lauta oli kadoksissa varmaan kymmenisen minuuttia ja näytti, ettei sitä enää löytyisi, mutta yhtäkkiä se vain pilkahti esiin hiekan alta.
Olin jo tekemässä lähtöä, kunnes huomasin mereenyhtyvän jokiveden olevan mahtavan lämpöistä. Kalle taas keksi, kuinka joen suistolla on sujuvampaa lautailla kuin meren, ja ei ole pelkoa meren varastavan lautaa. Mietin laskevatko ihmiset jätevesiään jokeen (toisaalta, ketkä ihmiset? kylähän on lähes autio), kun vesi oli niin lämpöistä, mutta se oli kuitenkin kristallin kirkasta. Vesi vaikutti hyvin raikkaan puhtaalta, joten asetuin joenuomaan lautani päälle. Lauta painui pohjaan ja makasin mahallini laudalla veden virratessa ylitseni. Kuin olisin kylpylässä ollut! Jumppaliikkeinä saatoin polskutella jaloilla ja huitoa käsillä, vaikka en liikkunutkaan mihinkään. Tuo oli miellyttävin hetki pitkään aikaan tällä talvehtimisreissulla! Aurinko paistoi kasvoilleni ja kuuntelin ihanasti ympärilläni liplattavaa jokivettä.

Tänä aamuna vaelsin aamulenkilläni jälleen rantaan. Aivan kuin kyse olisi ollut kokonaan eri maisemasta kuin eilen! Koko ranta oli peittynyt tuulessa hyllyvään, kuin musiikin tahdissa keinuvaan, vaahtoon. Tuuli synnytti vaahdosta palloja, jotka kulkivat pomppien ja pikkuhiljaa kasvaen vaahtohiekkarannan päällä. Tuuli yritti ilmeisesti muotoilla lumipalloja ja rakentaa lumiukkoa. En ole koskaan nähnyt vastaavaa luonnonilmiötä. Merenvaahtoa rannoilla näkyy kyllä, mutta ei tuossa mittakaavassa. Koko rantaviivan leveydeltä satoja metrejä minua napaan asti ulottuvia vaahtokinoksia. Pehmeää, kuplaista ja ilmavaa vaahtoa kuin saippuavaahto kylpyammeessa. Todennäköisesti kyseessä oli kuitenkin luonnollinen ilmiö. Tietenkin mieleeni tuli myös vaahtoaako vesi jonkun saasteen vuoksi. Mutta vaahto ei haissut millekään, lähellä ei ole isoja kaupunkeja ja vaahto näytti syntyvän meren kuohuista, ei esimerkiksi jokivedestä.

Siinäpä ne h-hetket tuli tarinoitua. Muuten olemme kuluttaneet aikaa lukien, rapsutellen kissoja, Kalle on soitellut kitaraa, minä olen käyttänyt useita pitkiä minuutteja huonon kamiinan sytyttelyyn liian kosteilla puilla, kävelleet sadekuurojen välissä juttelemaan kylän kulkukoirille ja käyneet autolla Nazaressa kaupassa, majakalla ja jäätelöbaarissa. Nazaren kaupunki on kuuluisa jättimäisistä aalloistaan. Majakan näköalapaikalta voi syksyisin nähdä jopa 30-metrisiä aaltoja. Tuolla paikalla on merenpohjassa kanjoni, joka nostattaa aallot epätavallisen korkeiksi. Surffarit ovat tietenkin kiinnostuneita paikasta ja täällä on vuotuisia surffitapahtumia. Tämä kylä, missä me ollaan asusteltu on kuitenkin noin 20 km päässä itse Nazaresta. Täällä ei ole mitään muita palveluita kuin muutama ravintola ja nekin ovat vain satunnaisesti auki näin hiljaisella kaudella. Yhdesti kävin kahvilassa istumassa ja katselin kun televisiön uutislähetys hysterisoi Portugalin poikkeuksellisella kelillä. Suuria myrskyjä on ollut ympäri maata, jopa Algarvessa, mutta täällä meillä järkyttävä ilma on näkynyt vain rankkasateina ja kohtalaisina tuulenpuuskina.

Kissat ovat nimiltään Cispa, Leo ja Tali. Niistä Cispa on herttaisin, sillä sitä saa halia koin koiria ja se ei helposti ahdistu. Muut vaihtavat nopeasti paikkaa sohvalla jos liikaa paijailee ja lirkuttelee. Kevyestä silittelystä nekin pitävät ja kaikki katit ovat omallatavoin kauniita kissaeläimiä: kiiltäväturkkisia ja upeita väritykseltään. Ne eivät näytä omistajiaan kaipailevan, mitä nyt ovat mielenosoituksellisesti välillä pissineet vessalooitansa ohitse. Olen saanut etiikalla luuttuilla vessanlattiaa. Helppoja hoidokkeja ne muuten ovat olleet. Ne voi huolettomasti päästää pihalle ja eivät karkaa pihapiiriä kauemmaksi. Tosin sateella eivät edes suostu ulos, vain kääntyvät ovella nokkaansa nyrpistäen takaisin sohvanvällyihin.

Ylihuomenna lähdemme liikkeelle kohden Ranskaa. Välipysähdyksenä ovat ainakin Espanjan Trujillo ja Toledo. 1500 km pitäisi ajaa noin viidessä päivässä, joten pitkästä aikaa Funkkis joutuu tositoimiin. Toivottavasti pirssillämme on jo kaipuu tienpäälle ja se pistää parastaan. Aikataulu on sen verran tiukka, ettei isompiin auton korjauksiin olisi aikaa. Auto ei ole kyllä viimeaikoina osoittanut pienintäkään merkkiä kiukuttelusta, joten luotan siihen jo vähän enemmän kuin alkumatkasta. Nyt taas kohta kamiinan sytyttelyyn taistelussa tätä kaikkialle tunkeutuvaa ilmankosteutta vastaan!

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi