Carcassonnessa – terroria, vuorimaisemia ja eläkeläispiski

Conques sur Orbiel on nimeltään kylä, jossa nyt asustelemme. Carcassonnen seudun kylillä on juuri tänään huono kaiku, sillä Trebesissä tapahtui terrori-isku. Onneksi ei oltu sielläpäin! Tosin vain noin tunti tapahtuman jälkeen, ajettiin Carcassonnen linnalle. Ihmeteltiin, kun sinne ei päässyt sisään ja joka puolella kuhisi poliiseja. Virkavalta ei tiedottanut mitään, mutta googlasin uutisista, että Trebesin supermarketissa oli ollut panttivankitilanne. Myöhemmin vasta luimme, että itse asiassa tilanne oli saanut alkunsa Carcassonnen keskustasta, jossa tekijä oli varastanut auton ja tappanut matkustajan.

Kallella ei ollut ajokorttia mukanaan ja autoja pysäyteltiin, joten minä hyppäsin Funkkiksen puikkoihin. Meidät viitottiin hetkeksi sivuun liikenneympyrässä – ja saimme kauhistella poliiseja täysissä varustuksissa konetuliaseineen – mutta ei meiltä lopulta kysytty papereita tai edes tultu jututtamaan. Funkkis oli sitten vissiin tarpeeksi viattoman näköinen, vaikka pakettiauto onkin. Ei tästä tilanteesta siis meidän kohdalla sen isompaa draamaa syntynyt. Iltapäivällä rauhaamme rikkoi ainoastaan poliisihelikoptereiden lento talomme ylitse. Mutta onhan nämä ikäviä tapahtumia! Käsittääkseni kolme iskussa ainakin kuoli ja vielä useampi olisi voinut kuolla jos panttivankitilannetta ei olisi onnistuttu purkamaan. Tekijä oli nähtävästi ISIS:n kannattaja ja oli ilmoittanut vastustavansa Syyrian pommituksia. Syyria ei ole mielestäni ollut kovinkaan paljon esillä uutisissa viimeaikoina. Ehkä pitäisi olla enemmän, että maailman sympatiat saataisiin käännettyä maan siviilien puoleen ja huomattaisiin heidän hätä. Terrori ei ole oikea keino kiinnittää asioihin huomiota, mutta kyllähän maailman, ennen kaikkea lännen, pitäisi ponnistella paljon enemmän, että Syyriaan ja muihin kriisipesäkkeisiin saataisiin rauha. Viimevuosina tällaiset väkivaltaiset konfliktit ovat taas lisääntyneet. Käsittääkseni maailma oli turvallisempi kuin koskaan joskus 1990-luvun loppupuolella, mutta sen jälkeen taas tällä vuosisadalla väkivalta on hitaasti lisääntynyt. Vaikka edelleen jos katsoo ihmiskunnanhistorian mittapuulla, ollaan hyvässä tilanteessa, esimerkiksi keskiaika oli paljon väkivaltaisempaa.

Mutta nyt vähemmän raskaisiin aiheisiin. Nykyinen kotimme on upea, taiteellinen, kodikas ja mukavan lämmin. Hieman pölyistä täällä on, sillä talo on iso ja täynnä tavaraa. Omistaja Eugene ei nähtävästi ole jaksanut vähään aikaan tehdä suursiivousta, ja paksut tupsuverhot tai valtavat matot keräävät helposti pölyä. Hänen vaimonsa oli kuollut muutamia vuosia sitten ja nyt hän suunnittelee myyvänsä paikan pois. Ei hän kuitenkaan varmaan aivan lähiaikoina ole myymässä, sillä mikään ei viittaa muuttoaikeisiin, niin vahva kodin tunnelma täällä on. Täällä voi aistia vuosikymmenten elämän täyteisen elämän, monenmoista esinettä on kertynyt matkan varrelta ja tavarat kertovat tarinaa omistajistaan. Kirjahylly pursuilee kuvaamataitokirjoja, ranskalaisen keittiön kulinaristisiä oppaita, luontoteoksia ja myös paljon romaaneja. Kaapeista ja huoneiden nurkista löytyy soittimia, taidetarvikkeita, tauluja, veistoksia, kaukoputki ja lautapelejä. Eugene oli tehnyt elämäntyönsä media-alalla. Ehkä siihen liittyy, että hän tuntuu olleen kiinnostunut niin monenmoisesta, journalistit ja luovien alojen ihmiset usein ovat. Nyt hän on eläkeläinen, mutta virkeä sellainen, sillä hän lähti laskettelemaan Alpeille.
Hänen koiransakin on ”eläkeläinen”, sillä tämä Jackrusselin terrieri Nico on jo 17 vuotta. En ole koskaan tavannut yhtä iäkästä piskiä! Se käpsyttelee jalat hieman täristen, ei näe eikä kuule. Mutta reippaasti se syö ruokansa ja osaa ilmoittaa vahvatahtoisesti milloin haluaa pihalle ja milloin sisälle. Nico menee ulko-oven eteen vinkumaan jos haluaa sisäpihalle tallustelemaan ja takaisin tullessaan jos ovi on kiinni, se haukahtaa hyvin käskevästi ja möreästi. Vaikka se ei enää näe mitään, se muistaa tarkkaan, missä on herkkukaappi. Välillä se nostaa kuononsa yläviistoon kohti kaappia ja jää sen eteen tuijottamaan haaveilevasti. Jos sille antaa puruluun, se osaa hajun perusteella siepata sen kädestä, vaikka joskus se saattaakin tehdä huvittavan ohitsehaukkausliikkeen. Rasittavin piirre tässä sessulissa on sen virtsan karkailu. Aina illalla sitä laiskottaa mennä pihalle, ja se saattaa jättää jälkeensä lammikoita minne sattuu. Lähes vääjäämättä Kalle on joka ilta kastellut sukkansa näissä lammikoissa. No, vanhuus on sellaista, sattuuhan sitä ihmisvanhuksillakin. Hyvä, että piski osaa aina tähdätä paljaalle lattialle, ei koskaan matoille. Pari kertaa ollaan käytetty Nicoa lenkillä. Käsittämätöntä, miten koiran koko olemus muuttuu, kun se saa hihnan kaulaansa. Yhtäkkiä se tajuaa pääsevänsä lenkille ja siinä selvästi herää jotain nuoruudenmuistoja. Koira suorastaan nuortuu silmissä ja hetken se astelee kepeästi! Kauan energisyyttä ei riitä, vaan se väsyy jo parin sadan metrin jälkeen, mutta silti on hauska nähdä sen koiramainen innostus.

Kyllähän me aika koiraihmisiä ollaan! Sen huomasi taas tästä, kuinka pitkästi kirjoitin Nicosta. Oikeastaan minun piti kirjoittaa enemmän tästä talosta, kuinka se inspiroi minua luovuuteen. Se että maalauksia ja maalaustarvikkeita on esillä, sai minut innostumaan pitkästä aikaa maalaamaan. Lainasin Eugenen akvarallimaaleja ja yritin tehdä satukirjamaisia piirroksia. Jostain ihme syystä nimittäin innostuin parisen viikkoa sitten kirjoittelemaan lasten satuja. Se kaikki alkoi unesta, näin animaatiomaisen unen, joka tuntui sopivan hyvin saduksi. Nyt sitten yritän kirjoitella ympäristöteemaisia satuja. Lapsena olin nimenomaan tarinankertoja, joten ehkä olisi osuvaa kirjoittaa nimenomaan satuja – vaikka tähän asti olen aina yrittänyt vääntää aikuisille romaaneja. Olen aloittanut ainakin 5 eri aikuisten kirjaa, ja nyt nämä lasten tarinat tuntuvat syntyvän paljon kivuttomammin. Mutta tuleeko niistä silti hyviä? Jaa-a, kunhan nyt joskus saisi jotain kirjoitettua ”loppuun” niin olishan sekin.

Muistelimme tänään eri tavanvahtikohteitamme ja arvotimme niitä järjestykseen, missä on ollut paras sijainti, parhaat lemmikit jne. Tämä nykyinen kohde voitti parhaiden maisemien tittelin. Takapihaamme hallitsee uima-allas ja heti sen takaa aukeaa uskomaton näköala alas laaksoihin ja ylös vuorille. Lumihuippuiset Pyreneet näkyvät kirkkaalla kelillä, illalla tuikkivat Carcassonnen valot ja päivällä linna piirtyy horisonttiin. Uima-allas ikään kuin tippuu reunattomana alas rinnettä – pihastapäin näyttää kuin se aukeaisi putouksena, mutta todellisuudessa putous on altaan puhdistusmenetelmä, vaikka samalla tietenkin myös esteettinen vaikutelma. Olohuoneesta avautuu takapihallepäin isot lasiset ovet ja ikkunat lattiasta kattoon, joten kyseisen maiseman näkee myös sisältä. Muuten pihapiiri on täynnä ihanaa vanhaa männikköä ja uljaan hoikkia sypressipuita. Carcassonnen alueen legendoihin kuuluvia piruja kurkistelee puutarhapatsaina pensaista ja rakennusten katoilta.
Lyhyesti tänne tulomatkasta:

Trujillo-Toledo-Calatayud-(Zaragoza)-Lleida-Perpignan,olivat pysähdyskohteemme ajaessamme noin 1400 km Nazaresta tänne. Zaragoza on suluissa, sillä siellä emme olleet yötä vaan kävimme vain päiväseltään kiertelemässä. Trujillo oli mukavan autenttinen Espanjalais-kaupunki. Paljon keskiaikaista arkkitehtuuria! Toledo oli tavallaan saman tyylinen kuin Trujillo, mutta suuremmassa mittakaavassa ja paljon turisoituneempi. Toledossa testasimme ensimmäisen kerran reissaajaurallamme airbnb-paikan. Ihan hyvä kokemus oli, vaikkakin tiedoissa oli omistajan puhuvan englantia ja todellisuudessa hän puhui pelkkää espanjaa. Hän pajatti espanjaa uskomattomalla vauhdilla ja selitti meille kartasta näkemisenarvoiset kohteet sellaisella luettelomaisella tyylillä, että hän oli tehnyt sen selvästi muutaman kerran ennenkin. Omistaja asui itse muualla ja saimme koko huoneiston käyttöön. Muuten se oli täydellinen pikkuhuoneisto, mutta sänky oli kunnon katiska. Perpigninanissa yövyimme tutussa F1-ketjun hotellissa. Ne eivät petä koskaan, tietää mitä odottaa ja mitä saa. Tosin viime näkemältä ne olivat siirtyneet ”vähemmän palveluita” hotellin genreen, mainostivat sitä myönteisyyden kautta ekologisuudella, tarkoittaen käytännössä että pyyhkeet eivät kuuluneet enää hintaan. Muissa mainitsemissani kaupungeissa majapaikkamme oli rakas pakumme. Hyviä parkkipaikkoja löydettiin! Lleidassa tuotti hieman vaikeuksia löytää sopivaa aluetta ja vaihdettiin paikkaa useaan kertaan, sekä ajettiin ympäriinsä. Park4night sivuston mainittu parkkipaikka sijaitsi aivan junanradan kupeessa. Viivyttiin siinä 10 minuuttia ja jo sinä aikana siitä kolisteli useampi tavarajuna ohitse, joten sanoimme ei-kiitos. Päädyimme hiekkakentälle, joka oli ikään kuin valtavan liikenneympyrän sisällä ja tien toisella puolen sijaitsi keskittymänä useita kauppoja ja liikkeitä, kuten Jysk ja Decathlon (tuli shoppailtua tyynyt ja lenkkarit) ja mäkkäri. Illan vietimme mäkkärissä, jossa on aina mukavat sohvamaiset penkit, hyvä ja halpa tee ja mikä tärkeintä lämmin tila.

Ranskan ja Espanjan raja oli aivan täynnä tupakkakauppaa ja muuta Lasvegasmaista pyöritystä. Rakennelmaa oli niin paljon, että läpikulkutielle ei nähtävästi ollut riittänyt tarpeeksi tilaa. Tien molemmin puolin oli taskuparkkeja ja liikennekaista hyvin kapea. Joku raukka oli jättänyt ison pakun taskuparkkiin ja minä huitasin funkkiksen peilillä sen peiliä. Siitä ei kertakaikkiaan vain olisi mahtunut ajamaan. Jos olisin koukannut tielle päin, olisi pelti rutissut vastaan tuleviin pirsseihin. Jarruja ei voinut lyödä pohjaan, koska takana aivan pakussamme kiinni oli autojen letka. No, ei siinä isompaa vahinkoa sattunut. Peilimme taipui, joten se ei hajonnut, ja se vain aavistuksen naarmutti huonosti pysäköidyn pakun kylkeä. Ensimmäinen peltikolarimme – aika vaatimaton sellainen! Tosin joskus olemme satunnaisesti huomanneet Funkkiksessa uusien naarmujen tai pikku lommojen ilmaantumisia, Portugalissa oli maan tapa parkkeerata vähän huolimattomasti ja samalla naarmutella vierustoveria, ja Ranskassakaan se ei tunnu olevan niin vakavaa kuin vaikkapa Suomessa. Onneksi Funkkiksen maali ei enää muutenkaan aivan priimakunnossa ole, hieman siinä kukkii ruosteruusut.

Olisin oikeastaan halunnut, että tämä Carcassonnen paikka olisi ollut viimeinen talonvahtikeikka. Kevät on kuitenkin Suomessa myöhässä, ja Kalle sai minut taivuteltua hakemaan vielä Italiaan viikoksi. Meidät valittiin pestiin tänään skype-haastattelussa. Paikka on Pohjois-Italiassa eli se on juuri kotireittimme varrella. Keikka päättyy 13.4, joten jos sen jälkeen painaa kaasun pohjaan, emme paljon ”myöhästy” alkuperäisestä paluuajankohdasta. Kieltämättä olisi hankala palata Savoon kovilla pakkasilla, koska olen suunnitellut että ensiksi nukkusimme aitassa ja siellä ei ole lämmitystä. Voihan sinne vetää sähköjohdon ja laittaa patterin, mutta aitta on eristämätön, joten ei se kovin lämmin ole. Olisi järkevä kuitenkin ensin majoittua sinne, sillä mökki on varmasti täynnä hiirenpapanaa ja suursiivouksen tarpeessa. Joka tapauksessa Italian jälkeen alkaa olla varmasti jo niin kova koti-ikävä, että Funkkis saa lentää tienpinnassa ja pysähdymme ainoastaan – nukkumistaukoja lukuunottamatta – Puolan remonttikauppoihin.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi