Pyöräilyä ja rantaelämää

Albufeiran Lounge guesthouse ei ole näin toisella kierroksella ollut aivan yhtä miellyttävä kuin ensimmäisellä. Huoneessamme ei ole kuin yksi pistorasia, mikä vaikeuttaa laitteiden latausta. Uima-allas on tyhjennetty – tosin ei siinä varmaan vieläkään olisi kelien lämpenemisestä huolimatta pystynyt uimaan – ja pehmeät sisäpihan sohvat ovat kunnostuksessa. Ketään suomalaista ei nyt sattunut paikalle, toisin kuin viime kerralla. Sekin varmaan vaikutti edelliseen myönteiseen kokemukseen, että pääsin täällä puhumaan suomea. Nyt täällä on myös enemmän porukkaa, hetkittäin jopa vähän rauhatonta, kun ihmisiä hyörii ja pyörii ja he törmäilevät toisiinsa keittiössä. Hyvä sosiaalinen ilmapiiri täällä tuntuu olevan edelleen! Mikähän siinä onkin, että jossain majapaikoissa matkailijat vain tervehtivät toisiaan nyökkäyksellä tai vaimealla ”hello” ja jokin toinen ympäristö kannustaa pitkiin keskusteluttuokioihin? Yleisten oleskelutilojen viihtyvyys tietenkin lisää vieraiden seurusteluhaluja, iso olohuone sohvineen tai keittiö isoine ruokapöytineen, mutta ei siinä varmaan koko totuus ole. Jotenkin tässä paikassa varmaan on hyvä henkinen ilmapiiri, mikä rakentuu paljolti työntekijöidenkin varaan. Paula – harmaista hiuksistaan huolimatta nuorekas ja energinen – tuli heti halaamaan meidät huudahtaen ”ystäväni, te tulitte takaisin, mitä kuuluu.” Talonmieheltä, joka täällä viimeksi lähinnä vain nukkui sohvalla, sain nyt poskipusut ja Kalle iloisen uteliaat kysymykset, missä olemme olleet ja toteamuksen hänen olevan Guns ’n Rosesin jäsenen näköinen.

Niin, missähän sitä taas viime päivät on tullut luurattua? Itse kävin sen pyöräilylenkin, joka lopulta typistyi yhteen yöpymiseen. Oli kyllä aivan mieluisa pyöräseikkailu! Gidonilta lähtiessä, katsoin karttaa ja yritin saada pyöräasetuksen päälle. Kun googlemap ei suostunut valitsemaan pyöräilyreittiä, laitoin kävelyasetuksilla olettaen sen olevan samantekevää. Arrifanan rantaa kohden laskettelin helppoa ja loivasti kumpuilevaa asfalttitietä. Aloin juuri päästä pyöräilyvauhtiin – nautin auringosta iholla, merituulesta ja helposta etenemisestä, kunnes karttasovellus käski kääntymään. ”Niin kuin minne?”, kysyin englantia taskustani pajattavalta ääneltä. Tienvarsipuskien lomasta näkyi vain kapea hiekkatie. En millään muotoa olisi tahtonut jättää hyvää asvalttitietäni! Yritin vaihtaa karttaan jälleen pyöräasetusta, mutta kartta valitti, ettei sellaista ole saatavilla. Kokeilin myös autoreittiä, mutta tuolloin olisi pitänyt kääntyä takaisin ja kiertää monta kilometriä Aljezurin keskustan kautta.

Nöyrryin kääntymään hiekkakaistalella. Polku oli sekä hyvä että huono valinta. Välillä se oli aivan tien veroista: sileää hiekkaa ja maastoltaan tasaista. Enimmäkseen pystyin polkemaan, mutta välillä tien keskellä oli valtavia kivenmurikoita tai hiekkaan oli syöpynyt sadevesirailoja. Kun kuoppaa ja möykkyä oli enemmän, ohjaustanko alkoi kitisemään ja pelkäsin noin vaativan maaston olevan liikaa pienelle taittopyörälleni. Pyörä oli kuitenkin yllättävän lujaa tekoa. Ilman mitään etujousitusta se kesti hypellä kalliolla ja edes pientareelta kurkottelevat ja renkaitani väijyvät piikkipuskat, eivät onnistuneet saamaan kumeihin reikiä. Voittopuolisesti tuo reitti oli hyvä valinta; onhan hienompaa ajaa luonnonhelmassa korkealla kukkuloilla, joista voi välillä nähdä meren ja havumetsä tuoksuu ympärillä, kuin vain maantien laitaa autojen pyyhkäistessä ohitse. Noin 15 kilometrin luontovaelluksen jälkeen, putkahdin jälleen ihmisten ilmoille Carrapateiran kylään. Kylässä join kahvit, söin eväitäni ja istuin aurinkoisella penkillä. Ohitseni kulki perinteisiin asuihin pukeutuneita vanhempia naisia. Jos en olisi lukenut Carrapateiran wikipedia-sivustolta matkailuinfoa, en olisi tiennyt kyseessä olevan perinteiset asut. Mummoilla oli päällään jonkinmoinen kaapumekko, sen päällä esiliina ja päässään huivit, kaikki värikästä kangasta. Ei se kuitenkaan niin perinneasulta näyttänyt, ettei olisi mennyt vain tavallisen maalaisen pukeutumistyylinä. Olikohan kyse vain tuon alueen perinteistä vai oliko jostain syystä juuri tuossa kylässä säilynyt pitemmältä ajalta Algarvelaista pukeutumistyyliä? Millä tavoin oli kyse perinteestä ja kenen perinteestä? Tarina ei kertonut, ja minulla ei ollut tuolloin aikaa tai tahtotilaa paneutua siihen syvällisemmin.

Lähtiessäni tuosta kylästä takarenkaani jumittui äkkiseltään. Yhtäkkiä pyörän vauhti vain hidastui. Onneksi ei sentään tökännyt kuin seinään. Tutkiessani tilannetta huomasin repun nyörin kietoutuneen ketjun väliin. Perinteinen mokaus jos ei käytä kunnon pyörälaukkuja! Tämä on jopa niin tyypillinen virhe, että luulin osanneeni varautua siihen, ja kieputtaa repun hihnat yhteen ja kiilata kunnolla mustekalan alle. Näin olinkin tehnyt alunperin lähtiessäni Gidonilta, mutta eväiden syönnin jälkkeen, olin pakannut repun huolimattomammin. Minulla ei ollut mitään veistä mukana, jolla olisin voinut leikata repun nyörin, joten sain yrittää nostaa ja kieputella itse reppua löysätäkseni hihnaa, joka oli jumissa. Vaihteettomassa pyörässä, kettinkiä ei pysty samalla tavoin löysäämään ja vapauttamaan kuin vaihdepyörässä. Olin jo luopua toivosta, kun samaan aikaan tapahtui kaksi asiaa: pyöräilijätyttö pysähtyi viereeni kysymään tarvitsenko apua ja samantien remmi vain luiskahti irti. Oli mahtavaa huomata, että apua voi saada jos on tienpäällä ongelmissa! Aina yllättäen löytyy auttavaisia ihmisiä. Kulttuurista riippuu, kuinka helposti vierasta autetaan, mutta tietenkin kyse on myös yksilöistä. Pitäis muistaa itsekin pysähtyä jos näkee pulassa olevan ja uskoo voivansa auttaa – tosin autonkorjaus asioissa saattaisin vain pahentaa tilannetta.

Vila do Bisbosta ei jäänyt käteen oikein mitään. Yövyin siellä Casa Mestre Guesthousessa, jossa oli upea sisäpiha, mutta mitään muuta hienoa paikassa ei ollut. Sisäpiha oli koristeltu juuri niin kuin haluaisin joskus oman unelmahostellini – suattaapi jäädä unelmaksi,kuka tietää – olevan sisustettu eli vanhoilla ruosteisilla työkaluilla ja erinäisillä taide-esineillä, kuten keramiikkalautasilla.

Yö majapaikassa oli hieman rauhaton, sillä siellä oli paljon huutavia espanjalaisia. Aamulla oli tunne, etten jaksa alkaa varaamaan seuraavaa yöpaikkaa. Se maksaisi ja kaiken lisäksi olisi hyvin vaikea löytää, rauhallista paikkaa Lagosista, joka olisi ollut luonnollinen päämääräni – hyvän pyöräilymatkan päässä. Turistikausi on nyt alkamassa ja huomasin sen tuolla pyöräreissulla: yhtäkkiä jopa pyöräilijöitä oli lukuisia, karavaanarit kansoittivat rantoja ja joka kahvilasta kantautui terasseilta puheen sorinaa.

Nyt kun olemme sitten Kallen kanssa – hän tuli noutamaan minua Vila do Bisbosta – kierrelleet taas rantoja, huomaan turistien löytäneen vasta tietyt paikat. Praia de Benagilissa, jossa olimme toissayön, oli hyvinkin rauhallista, mutta viereinen Praia de Carvoeiro oli hyvin vilkasta ravintolaelämäpyöritystä. Benagilissäkin veneretket menivät hyvin kaupaksi ja täydet venelastit kiidättivät matkailijoita aalloilla katsomaan kalliomuodostelmia. Alue on kuuluisa meren muovaamista luolastoista, joihin osaan pääsee veneillä. Kattilamaisia kuoppia, luolia ja holveja voi kyllä ihailla myös ylhäältäpäin patikoiden kallioilla. Me teimme näin; kävelimme alueella kurkistellen jyrkänteiltä.

Alvorin rantaa ovat monet suomalaiset kehuneet. Se olikin kuin Portimaon pikkuveli. Samanmoista korkeaa hotellia rannan tuntumassa, mutta itse rantaviiva on kuitenkin pyhitetty rakentamiselta toisin kuin Portimaossa. Alvorissa rakennukset ovat kauempana merestä ja aika harvakseltaan. Itse rannalla on vain parisen ravintolaa ja nekin olivat juuri nyt kiinni – tietenkin kun olisin kipeiten aamukahvia kaivannut. Menimme Alvoriin heti pyöräretkeni jälkeen ja ajoitus oli mitä parhain leirielämään, sillä kyseessä oli kevään lämpimin päivä eli noin 21 astetta. Kallea kutsuttiin eskimoksi, kun hänellä oli kaulahuivi ja pitkähihainen ja naapurikaravaanimme setä itse otti aurinkoa puolialasti. Lueskelin rannalla hyvää kirjaa, Kalle soitteli kitaraa, uimaan en kuitenkaan päätynyt. Rohkeimmat kävivät jo ilman märkäpukua uimassa, mutta itse en uskaltanut, sillä arvioni mukaan lämpö oli vasta korkeintaan 14 astetta. Hyvin äkkiä uimarit kyllä pinkaisivat takaisin rantaan. Seuraavana päivänä Benagilissä olin jo menossa märkäpuvun kanssa mereen, mutta aalloissa olikin aamutuimaan sellaiset virtaukset, etten pystynyt.

Kalle nukkuu aina paremmin pakussa kuin hostellissa. Itselläni se vaihtelee tosi paljon. Yleensä kyllä viihdyn paremmin hostelleissa; ruuanlaitto ja peseytyminen ovat helpompaa. Mutta mitä paremmaksi kelit muuttuvat, sitä mukavampaa on myös pakussa majailu. Nyt sattui pari hyvin lämmintä päivää ja yötä, mutta seuraavat yöt eivät ole aivan yhtä lämpimiä. Aina on myös vaara, että heti pikkuisenkin enemmän sisämaassa, kelit viilenee. Olemme nimittäin suuntaamassa pois rannikolta: katsomaan Santa Clara järven seudun ja sittemmin Ouriqueen. Olen lupautunut yhdeksi yöksi Ouriqueen ja tulemme onneksi yöpymään pakussa. Paikassa on ollut rasittavaa, että aina ensin on saanut siivota urakalla – omistajat eivät arvosta siisteyttä, se on heidän elämänarvoissaan jotain täysin toissijaista. Toisaalta myös täydellinen eristäytyminen muusta maailmasta on joskus luonut paikkaan ahdistavan ilmapiirin. Jeanette ja John ovat periaatteessa hienoja persoonia; uuvuttavia loputtomissa tarinoissaan, mutta oikeinkin lämminhenkisiä ja hyväntahtoisia. Silti yksi yö on varmasti maksimi mielenterveyteni kannalta. Sen verran tulee varmasti olemaan kiinnostavaa tutkailla, mitä uutta he ovat istuttaneet puutarhaansa ja, kuinka kaikki kasvaa. Olen nykyään hyvin kiinnostunut kaikesta viljelystä ja tulen ehdottomasti laajentamaan omaa kasvimaatani enskesänä Savossa! Ouriquen jälkeen pääsemmekin pitkästä aikaa maaseudun hiljaisuudesta ison kaupungin hulinoihin eli Lissaboniin pariksi yöksi.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi