Aljezurissa pitkä kakku alkamassa

Vihdoinkin meillä on taas pysyvämpi katto pään päällä. Ollaan parisen viikkoa vaellettu Algarven rantoja edes takaisin ja yövytty välillä paremmissa ja välillä huonommissa hotelleissa, joskus onnistuneesti pakussa ja toisinaan vähemmin onnistuneesti. Tänään saavuimme Aljezuriin ja pihapiiri kanoineen, värikkäine Koi-kaloineen ja hedelmäpuineen teki heti vaikutuksen. Itse talo on tavallisen lomahuoneiston tapaan sisustettu eli varsin yksinkertainen, mutta ratkaisuiltaan toimiva. Koska en ole kirjoittanut pitkiin aikoihin, luon nyt katsauksen menneisiin kulkurielämäviikkoihin.

Espanjan lenkki oli onnistunut, mutta päätimme kuitenkin yöpyä vain pari yötä. Miksi mennä merta edemmäksi kalaan, kun edullisemman polttoaineen, halvemman puhelimen ja Mercadonan gluteenittomat tuotteet sai jo rajakaupungeista? Huelvassa pyörähdimme Mediamarktissa ostamassa minulle markkinoiden halvimpiin kuuluvan älypuhelimen. Pulitin siitä 112 e, Suomessa samainen luuri olisi maksanut parisen kymppiä enemmän ja Portugalissa 50 e enemmän. Olivat kyllä puhelimien hinnat nousseet sitten viime näkemän! Miten joku voi hyvillä mielin maksaa puhelimestaan 1000 euroa? Parisen vuotta sitten ostin edellisen puhelimeni ja mielestäni se oli silloin hintaluokaltaan puhelimien keskikastia maksaessaan 150 e, ei se ainakaan aivan alakanttiin ollut, mutta nyt näytti uudeksi keskiluokaksi muodostuneen noin 400 euroa. Onhan se somenselailulaitteesta valtava kasa rahaa!

Isla Cristinassa yövyimme pakussa sinänsä onnistuneen yön, että ilta oli tosi lämmin. Yhtäkkiä illalla tarkenikin istuskella ulkona – jopa pelasimme lautapelejä rannan kivimuurilla istuen. Näitä 15 asteen öitä saattoi olla satunnaisesti, mutta yleensä ne eivät sattuneet yhteen pakuöiden kanssa. Itse ranta oli todella mitään sanomaton hiekkakaistale, mutta ympäristössä näytti kulkevan kauniita patikointipolkuja. Rantaan oli rakennettu upeista vanhoista hirsista kulkusiltoja ja jykevää aitaa. Tuo loputtomana letkana kulkeva hirsipötköaita oli komean näköistä, kun auringonlaskun valo leikki sen pinnalla ja puu oli muutenkin merituulen tuiskeessa eläväksi kulunutta.

Espanjan puolelta meidän oli tarkoitus ajaa suoraan Olhaoon lautapelikaupan vuoksi. Olhaossa on ruma, mutta varsin toimiva karavaanariparkki. Juuri Portugalin puolelle kurvattuamme, näimme kuitenkin auton ikkunasta kivan näköisen linnapitäjän. ”Pitäiskö tuolla pyörähtää vähän kävelemässä, kun ei ole kiire minnekään?”, tuumimme. Olimme jo ajaa risteyksen ohitse, kun viime hetkellä huomasimme siitä vielä pääsevän kylään. Kyseessä oli Castro Marim niminen pikkukylä, joka oli ikään kuin pienessä laaksossa parin linnakukkulan ympäröimänä. Ensin ajattelimme vain laittavamme lounasta tuolla, mutta pidimme paikan tunnelmasta ja päädyimme jäämään yöksi. Parasta ilman suunnitelmia reissauksessa on juuri tuo, kuinka joskus löytää sattumalta hienoja paikkoja. Niitä ei löydä lähellekään niin usein kuin voisi kuvitella löytävänsä, aivan vain silloin tällöin, mutta nuo hetket ovat sitäkin hienompia. Kiipesimme kummallekin linnalle – toisen pihapiirissä oli pienimuotoinen museo, toisessa pelkkää kivimuuria hienoine näköaloineen. Museo esitteli keskiaikaisia kidutusvälineitä, joskus paikalla oli ollut inkvisitio-tuomioistuin. Castro Marim oli kuuluisa laadukkaasta suolastaan: käsin valmistettua suolaa monenmoisissa purkeissa ja pussukuissa myytiin turistitoimistossa. Tietenkin muutkin karavaanarit olivat löytäneet tämän Algarven helmen ja asuntoautoparkissa kävi suorastaan kuhina. Me oltiin niin aamupäivästä liikkeellä ja automme on pikkuriikkinen, joten saatiin vain ajaa suoraan parkkiin, mutta monet kävivät päivän mittaan alueella kääntymässä ja toteamassa, etteivät mahdu joukkoomme. Kylässä oli mukava pieni kirjasto ja vaatimaton, mutta lämminvetinen uimahalli. Oli mahtavaa aamulla suoraan pakuyön jälkeen vaeltaa tuonne halliin uimaan, kun sain oman uintiradan ja muutenkin siellä oli vain pari muuta karavaanareista sinne löytänyttä matkaajaa. Totesin, kuinka uinti olisi kyllä kipeille käsivarsilihaksilleni hyväksi jos vain pääsisin toistuvasti uimaan! Tällaiset kylät, missä kaikki palveluista nähtävyyksiin ovat kävelymatkan päässä, eikä autoa tarvitse liikauttaa mihinkään, ovat unelmakohteita. Ahtaan parkkeerauksen takia Portugalin kaupunkeihin ei aina ole niin hauska suunnistaa autolla, ei ainakaan ydinkeskustoihin.

Quarteirassa ja Albufeirassa oltiin hienoissa hotelleissa, mihin kuului kunnon aamupalat. Itsellä tuo aamupala tietenkin enimmäkseen menee hukkaan, joten emme varauksissa aseta aamupalalle paljon painoa. Mutta jos hotelli muutenkin vaikuttaa lupaavalta, siihen kuuluva aamupala on tietenkin lisäbonus. Synttäreideni kunniaksi olimme varanneet Albufeirasta paikan, jossa luvattiin sisäuima-allas ja sauna. No, sauna oli infrapunasaunakoppi, jonka lämmöt eivät olleet päällä ja uima-allas muutaman kylpyammeen kokoinen lätäkkö, jossa pärski lukuisia ipanoita. Jätimme väliin kummatkin ja kävin oman huoneen kympyammeessa lillumassa. Tuo Albufeiran Monica Isabel-hotelli oli ollut joskus hyvin ylellinen ja edelleen siellä pidettiin tiettyä statusta pystyssä: hotellilakeija ohjasi meidät huoneeseemme, opasti käytäviä myöten, kantoi laukkuni ja kertoi ovikortin toiminnasta – kuin emme olisi sellaista kortti-ihmettä koskaan nähneet. Kyllä se varmaan kesällä on tosi viihtyisä, koska hotelliin kuului hienot ulkouima-altaat ja jokaiselta parvekkeelta oli merinäkymät, pihaistutukset olivat nättejä pikkupalmuja yms. Itseltä meni tuo kaikki mukavuus vähän ohitse, sillä olin edellisen yön nukkunut hyvin epämukavasti ja lähinnä valvonut koko yön.

Yleensä olemme onnistuneet löytämään pakullemme tasaisen parkkipaikan. Se on helppoa karavaanareille suunnatuilla hiekkakentillä tai asvalttitantereilla, mutta luonnonhelmassa se on haasteellisempaa. Luonto vieroksuu täydellistä tasaisuutta. Rannat ovat luonnostaan hyvin kaltevia, sillä meren tienoilta yleensä nousee jyrkät ja hiekkaiset kukkulat. Näin oli myös Falesia-rannalla, mikä muuten olisi kyllä ollut mainoa yöpymiskohde. Tuolla joku älypää oli yhtäkkiä laittanut karavaanariparkit maksullisiksi, 7 euroa olisi pitänyt pulittaa päästäkseen aidatulla alueelle vieri viereen muiden kanssa. Näinpä päädyimme mäntyjen alle mäenrinteeseen, joka näytti juuri tuosta kohden tarpeeksi tasaiselta, mutta ei lopulta ollut, sillä yöllä jalkojani alkoi särkeä. Jos nukun liian vinossa, saan voimakkaita lihaskramppeja. Keskiyöllä vaihdettiin paikkaa, mutta se ei enää auttanut, koska en yöllä malttanut kovinkaan pitkään yön kylmyydessä pihalla venytellä jalkojani ja näin kipu vain jatkui uudessakin paikassa.

Olin jokseenkin kyllästynyt persoonattomiin hotelleihin, kun saavuimme Albufeira Lounge Guesthouse nimiseen paikkaan. Kyseessä oli aivan tavallinen iso lomahuvila, josta omistaja oli vain päättänyt tehdä hostellin. Talo sijaitsi omakotitaloalueella, jossa ei oikeastaan ollut mitään muuta – se oli kaukana kaikesta. Sijainnista ei siis voi antaa pisteitä, mutta kaikesta muusta voikin. Henkilökunta koostui Paula-nimisestä naisesta, joka oli yhtä huolettoman tyylikäs kuin hostellikin. Paikka oli yhtä aikaa tyylikäs ja huoliteltu ja samalla kuitenkin kodikas ja rento. Siellä oli hyvin kodinomainen tunnelma tulisijoineen, valtavine sohvineen, isoine televisioineen, hyvin varusteltuine keittiöineen yms. Valitettavasti sairastuin juuri tuolloin, mutta toisaalta se oli hyvä, koska saimme toimivan tekosyyn jämähtää tuonne pitemmäksikin aikaa. Olimme siellä nelisen yötä. Tutustuimme suomalaiseen nuoreen mieheen, joka teki tietojenkäsittelygraduaan ja oli myös lähtenyt talvea karkuun. Hänen kanssaan käytiin autollamme ajelemassa Albufeiran länsipuolen rantoja.

Portimaossa yritin jälleen metsästää suomalaisia kirjoja Koivu-kaupalta, mutta siellä oli edelleen vanhat samat kirjat, joista päädyin kuitenkin pari ottamaan. Onneksi olin löytänyt myös hotelleista kirjoja. Lagosin hostelli oli hyvin kolkko, oikeastaan se oli vain tavallinen ahdas talo, josta ei oltu pyrittykään sisustamaan hostellimaisen mukavaa toisin kuin Loungesta Albufeirassa. Lagosissa näyttää olevan paljon enemmän ”sosiaalisia ongelmia” kuin yleensä Portugalin katukuvassa. Farossa esimerkiksi ei juuri koskaan törmää näkyvästi sekaisin oleviin ihmisiin. Toisaalta Lagosin ihmisten värikkyys, tuo ainakin eloa kaupunkiin. Se on myös hyvin kansainvälinen kaupunki. Nytkin muutamat ulkomaalaiset katumuusikot soittivat kitaraansa ja vaikka hörppivät viiniä samalla, lauloivat silti hienosti. Lagosin majakan läheiset kalliot ovat huikeita. Nuo merestä nousevat kalliopilarit, saarekkeet ja kallioluolat ovat parasta Lagosissa.

Meidän on tarkoitus ruokkia kanoja ja kaloja, ehkä kastella pihaa ja pitää huolta istutuksista. Päätehtävänä on tietenkin vahtia taloa, ettei tänne tule luvattomia kulkijoita. Ketutkaan eivät ole tervetulleita vieraita. Ne olivat jo käyneet kanojen luona ja verottaneet kanakantaa muutaman yksilön. Joskus talossa oli ollut myös hanhia, mutta mangustit olivat hyökänneet niiden kimppuun. En yhtään tiennyt, että täälläpäin on mangusteja! Ja miten voi olla niin söpön näköinen elukka niin verenhimoinen? Täällä kasvaa sitruunoita, chilejä ja persillijaa, mitä voi vapaasti hyödyntää. Mahdollisesti vielä muitakin syötäviä kasveja löytyy. Tänään tutustuimme mahtavaan puuhun. Näytti kuin pitkänmallisia boysen-marjoja kasvaisi puussa! Nuo hedelmät maistuivatkin aivan marjoille, tosin kirpeämmälle kuin boysen-marjat.

Omistaja ei ole vielä lähipäivinä palaamassa Hollantiin, joten hän ehtii hyvin opastaa meille kaikki työt. Asumme erillisessä rakennuksessa, jota lomasesonkina vuokrataan turisteille. Omistajilla on paikassa hostellitoimintaa ja samaan aikaan näyttäisi olevan myös monenmoista kasvinkasvatusviritelmää. Isäntä-Gidonilla on lämminhenkisiä nuoruusmuistoja Suomesta. 45-vuotta sitten hänellä oli suomalainen tyttöystävä ja hän oli itsekin renkinä tytön kotitilalla Laihialla. Hän matki huvittuneena, kuinka suomalaisilla oli tapana henkäistä puhuessaan ja hän oli nuorena ensin luullut, että he meinaavat tukehtua. Kun vähän mietin, ymmärsin kyllä mitä hän tarkoittaa. Ehkä vanhemmalla ikäluokalla esiintyy tätä tapaa jos jostain puhutaan niin, että ollaan innostuneen samaa mieltä, selitetään suu vaahdossa ja nyökytellään ponnekkaasti. Muistan yhden haapavetisen, joka selityksensä lomassa ikään kuin veti sisäänpäin henkeä ja totesi ”jooh oh.” Gidon totesi Suomessa olevan puhtaan luonnon ja lisäsi Portugalissakin olevan hyvin puhdasta juuri tällä alueella, koska Aljezurin kupeessa on laaja luonnonsuojelualue, missä tämäkin talo sijaitsee. Outoa etelä-rannikon jälkeen, kun naapuria ei ole vieri vieressä vaan taallä on silminkantamattomiin aivan aitoa metsää. Espanjan tehomaatalous näytti tosin vielä pahemmalta kuin Algarven loma-asuntokylät. Lepen seuduilla oli mansikkakasvihuoneita niin laajat tantereet täynnä, ettei erottanut mihin viljelmät loppuu ja autolla ajaessa niitä vain näkyi kilometristä toiseen. Olen usein nähnyt tuon Andalusian maatalouden ylilyönnit, mutta aina se vain yllättää. No, täällä Aljezurissa saa taas nauttia aidosta luonnosta ja täydellisestä hiljaisuudesta!

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi