Kuulumisia Alentejosta

Nyt on mukavasti aikaa naputella muistelmia viimeaikojen tapahtumista. Olemme maaseudulla Ouriquessa, jossa päivät rullaavat hitaasti eteenpäin lampaiden kellon kilinän tahtiin. Ankat kvaakkuvat, kun ne kylpevät ämpäreissä, läheisen kukkulan pikku-kilit kutsuvat määkien emoaan ja taivaanrannassa kaartelee laiskasti valkosiipisiä kotkia. Eläimet tuovat eloa maisemaan, mutta muuten kaikki on pysähtynyttä.

Britti-pariskunnan puutarhaviljelmät ovat kyllä edistyneet – kasvitarhat ovat laajentuneet – mutta nyt ei ole kasvukausi, joten he eivät juuri ole tarvinneet työpanostamme. Olemme poimineet muutaman tomaattiköynnöksen puhtaaksi ja Kalle on irrotellut kuihtuneet köynnökset kärräten ne tunkiolle. Tämä on sama paikka, jossa olimme pari vuotta sitten helpexän kautta istuttamassa vihanneksia. Kalle on pitänyt britteihin sähköpostilla yhteyttä siitä asti, aina silloin tällöin vaihtanut kuulumisia, ja nyt tulimme viikon mittaiselle tervehdyskäynnille. Itse asiassa oli tarkoitus olla vain muutama päivä, mutta saimme autollemme korjausajan vasta viikon päähän tältä kylältä, joten olemme nyt jumissa täällä. Toisaalta autossa on niin pikkuvika, että kyllä sillä voi ajaa, mutta olemme katsoneet parhaaksi kuitenkin yrittää selvittää tuon hehkutusvalon välkkymisen syyn. Myös laturinhihna on ollut tarkoitus jo pitempään kiristyttää, koska lyhyitä matkoja ajettaessa laturinmerkkivalo saattaa välkkyä käynnistäessä.

Viimeksi kirjoitin Evorassa, jossa meillä oli kauhujen hostelli. Toivoimme silloin, etteivät petipunkit lähtisi mukaamme. Lissabonissa jo näytti, että olisimme kuivilla, sillä kutinoita ei ilmaantunut. Sittemmin muutamista vaatteista on joku hyökännyt kimppuun. Tästä lähtien ohjeeni itselleni ludehostellissa on ”juokse ja nopeesti, vaikka olisit maksanut paikan.” Voihan sitä aina toivoa, etteivät tuholaiset lähde matkaan, mutta todennäköisempää silti on, että ne lähtevät. Pitäisi nukkua alasti – mutta se ei ole mahdollista yleisessä dormissa – ja sulkea kaikki tavarat muovipussiin. No, tilanne on onneksi kutakuinkin hallinassa: haavanpuhdistukseen käytettävä alkoholi näyttää tepsivän niihin. Käytimme asenaana myös pölynimuria, minkä löysimme Intermarchin huoltamon pihalta ja imuroimme autoa, reppuja ja suoraan vaatteitakin.

Lissabonissa vietimme hauskaa aikaa ystävämme Johannan ja hänen vanhempiensa kanssa. Kävimme sangria-kojussa Belemin rantatiellä nauttimassa drinkit, ja sittemmin istuimme puistopiknikillä Johannan kanssa. Seuraavana päivänä tutustuimme porukalla luostariin, jossa kirkon puolelle pääsi ilman maksua sisälle. Kirkossa oli harvinaisen hienot paksut ja koristelliset pylväät ja tavanomaista yksityiskohtaisempi ruodeholvikatto. Espanjassa paljon näyttäviä kirkkoja nähneenä, minuun ei enää mikä tahaansa kirkkopytinki tee vaikutusta, mutta tuo oli aivan kannattava käydä mulkaisemassa.

Yövyimme tuolla isossa kaupungissa Carlosilla, joka on vanha sohvasurffaajatuttumme. Lissabon oli pitkästä aikaa matkallamme aivan kunnon kokoinen kaupunki ja sen taiteellinen syke tuntui elähdyttävälle. Porto on vielä särmikkäämpi kaupunki kuin Lissabon, mutta kyllä Lisboakin on muraaleineen, puistoineen ja vanhoine rakennuksineen tunnelmallinen. Pysyttäydyimme tällä kertaa vain Belemin seuduilla, sillä edellisellä reissulla olimme jo kurkkineet keskustan nähtävyydet vanhone ratikoineen ja hisseineen. Tietenkin autolla saapuessamme ja lähtiessämme eksyimme myös muille nurkille. Tulo Lissaboniin sujui itseasiassa yllättävän helposti, iso sujuva liikenteinen tie vei lähes perille asti. Kun navigointi alkoi näyttämään kilometriä kohteeseen, kurvasimme auton heti ensimmäiseen näkemäämme vapaaseen parkkiruutuun. Se osottautui oikeaksi ratkaisuksi, sillä Carlosin asunnon tie oli aivan vieri viereen täynnä parkkeerattuja autoja, niitä oli kiilattu jopa roskisten eteen. Myöhemmin Carlos osottautui taas hyvin kohteliaaksi isännäksi, koska hän lähti Kallen kanssa metsästämään meille vapaata ruutua lähempää kämppää. Kun paikkaa ei vain löytynyt, Carlos vapautti oman autonsa paikan meidän käyttöömme ja etsi itselleen uuden paikan kauempaa. Jossain muussa kaupungissa kolmen yön autoparkkaaraus tienlaitaan olisi voinut tullas hyvinkin hintavaksi, mutta Lissabon on edelleen edullisen parkkeerauksen tyyssija. Sattui olemaan sunnuntui, kun saavuimme, joten siltä päivältä emme maksaneet mitään ja muilta päiviltä se oli noin kolme euroa.

Lähtö Lissabonista ei mennyt niin nappiin kuin sinne tulo, sillä tahtoimme käydä Media Markt nimisessä kaupassa ja sinne oli jostain kumman syystä hyvin vaikea suunnistaa. Ainakin viitisen kertaa ajoimme harhaan ja kartta laski meille uuden reitin. Ahtaissa ympyröissä tai risteyksissä, jossa pitää vain ryhmittyä jonnekin suuntaan, on joskus vaikea havaita, mihin navigoinnin nuoli osoittaa ennen kuin on liian myöhäistä. Tavalliset t-risteykset ovat helppoja, mutta alueet joissa on 50 metrin matkalla useita kääntymisiä loivasti tai viistosti tiesminne, on mahdoton arvioida tarkoittaako ”käänny sadan metrin päästä” kehoitus ensimmäistä vai toista risteystä. Joskus navigointi sanoo myös ”käytä mitä tahaansa kaistaa ryhmittyessäsi oikealle” tai jotain muuta mystistä, jota ei vain hahmota. Silti on tietenkin onni, että nykyaikana on tällaisia suunnistusohjelmia! En ymmärrä, miten ihmiset ennen löysivät yhtään mihinkään. Googlemapsille täytyy antaa kiitosta myös asetuksesta ”vältä tulleja”. Sen ansiosta emme yhä vieläkään ole maksaneet yhtään tiemaksua! Lissaboniin mennessä oli tarkoitus maksaa sillasta, mutta lopulta kuitenkin kiersimme sen, koska kyse oli vain 20 minuutin lisämatkasta. Kävimme tosiaan tuossa elektroniikkakaupassa, koska Kallen kaiutin varastettiin Evorassa ja tarvitsimme uuden, että voisimme kuunnella Perttu Häkkisen ohjelmia yleareenasta. Lataamme näitä ohjelmia tablelle ja yhdistämme bluetooth:n kautta kaiuttimeen. Nämä ylen keskusteluohjelmat – jotka käsittelevät yhteiskuntaa, henkisyyttä, tiedettä, erikoisia persoonia tms – ovat olleet suurinta matkaviihdettämme!

Mustan perjantain ansiosta Kalle sai laitteen kohtalaisen edullisesti, mutta saimme jonottaa yli puolisen tuntia kassalle. Lissabonista ajoimme kohden rannikkoa. Parkkeerasimme automme Porto Covon ranta-kylään. Liityimme muutamien muiden karavaanareiden seuraan parkkipaikalle, josta oli huikeat maisemat alas merelle. Juuri tuolla kohdalla avautui kallionen hiekkaranta ja vaelluspolkuja kulki kylän ja rannan välissä. Kylä näytti siltä, että se on hyvinkin eläväinen matkailusesonkina, sillä siellä oli paljon ravintoloita ja pikkuputiikkeja, mutta nyt siellä oli rauhallista. Keli oli tuolloin pilvistyvä, mutta vielä kohtalaisen lämmin. Seuraavalle päivälle kuitenkin luvattiin sadetta, joten varasimme youth hostellin Almogravesta, koska sieltä se löytyi edulliseen 24 euron hintaan sisältäen vieläpä aamupalankin. Olimme hostellissa niin hyvissä ajoin, ettemme päässeet sisäänkirjautumaan, mutta saimme silti kokkailla heidän keittiössään ja käyttää oleskelutiloja. Ajoitus oli mitä mainioin, sillä löhöillessämme olohuoneen säkkituoleissa taivas ulkona aukesi ja vettä paiski rummuttaen ikkunat melkein sisään. Kyllähän sitä autossa pärjää sateessakin, mutta ei aivan koko päivää. Karavaanimme on kuitenkin niin pieni, ettei siellä voi muuta kuin maata patjalla, joten jossain välissä kroppa jumittuu ellei pääse liikkeelle. Tämä on pienoinen ongelma myös pakussa yöpyessä. Mitä tehdä illalla, kun pimeys iskee viideltä ja nukkumatti ei ennen yhdeksää suostu tulemaan? Joku ilta pidin jumppatuokion rannalla, joskus olemme menneet ravintolaan teekupposelle tai joskus vain kävelemme ympäriinsä jos paikassa on jotain näkemisen arvoista. Espanjan historiallisia kaupunkeja oli hauska katsella illan pimeydessä, mutta tuolla maaseutupitäjissä ei usein ole mitään nähtävää ja viime aikoina kylmyys on jälleen ollut pieni ongelma. Pakussa ei kyllä yöllä ole yhtään kylmä! Mutta illalla saattaa pihalla olla vain 10 astetta.

Yhden yön vietimme majakan kupeessa Cavoleirossa. Tuolla seudulla oli uskomattoman hienoja rantoja! Eräälle rannalle johti vain hyvin kapea ja kuoppainen hiekkatie, jonka päässä ei ollut mitään muuta kuin pieni levennys parkkeeraukseen. Itse rantaakaan ei tuosta kohdalta näkynyt, vain kallioilta aukeava meri. Mutta vähän matkaa vaellettuamme polkuja, reitti laskeutui upealle rannalle, joka oli täynnä seepramaista mustavalkokiveä. Jotenkin nuo kivet iskivät taideaistiini. Ne olivat pikimustia ja kaikissa risteili eri paksuista valkoista raitaa. Rannalta aukeni useita luolia, joiden lattiaa nämä kivet koristivat ja itse hiekkakivikalliot olivat monin paikoin täynnä aaltomaista kuviota, jonka meri oli syönyt. En ole pitkiin aikoihin keräillyt rannalta kiviä, mutta noita aarteita minun täytyi valikoida muutama mukaani. Kalle kiipeili kallionseinää ja tarkkaili meren eliöitä sillä aikaa, kun itse innoissani tutkailin kiviä. Päivällä majakan tienoilla oli muutamia autoilijoita, päiväretkeilijöitä, mutta yöksi he kaikki katosivat. Vähän mietimme, voimmeko yksin jäädä tuonne yöpymään, mutta emme jaksaneet etsiä parempaakaan paikkaa. Aamulla huomasimme, että joku oli vielä kovempi ”puskaparkkeeja” kuin me, sillä eräs majoituspakettiautokyhäelmä oli ajettu aivan kasvillisuuden sekaan, joten meillä oli kuin olikin ollut seuraa, vaikka itse parkkipaikalla olimme yksin.

Vietimme päivän Zambujeiran rannalla. Katselimme surffaajia ja bodylautailijoita. Päivällä parkkipaikalla oli vilkasta ja näytti, etteivät ihmiset välitä kieltokyltistä ”Ei karavaanareita tällä parkkipaikalla.” Illan hämärtyessä hiljeni kuitenkin täysin. Koska Alentejon rannikolla on paljon kyliä ja rantoja, jossa karavaanari-yöpyjiin suhtaudutaan myönteisesti, emme nähneet mitään syytä jäädä paikkaan, jossa asenne oli nuiva. Mietimme: minne kaikki katosivat? Lähdin hämärtyvässä illassa polkemaan pyörällä seuraavaa rantaa kohden, jonne oli nelisen kilometriä. Tie oli järkyttävässä kunnossa! Nämä Alentejon maalaistie ovat usein traktoreiden aalloille kuluttamaa. Tien reuna oli hyvä polkea, mutta hiekka oli aina äkkiseltään upottavaa. Pääsin perille rantaan ja totesin: täällähän sitä ollaan. Ainakin neljä isoa karavaania oli asettunut mukavasti pienelle parkkipaikalle laaksomaisella rannalla. Totesin, ettei Funkkis pärjäisi tuolla tiellä, mutta voisimme tulla paikkaan jos löytyisi parempi kulkuväylä. Olimme jo aiemmin päivällä eksyneet ajamaan 15 km tietä, jossa pirssimme hyppi ilmaan ja jokanen osa rämisi ja kitisi. Pian tuon jälkeen autossa olikin syttynyt keltainen varoitusvalo, joka sai meidät huolestumaan ja pohtimaan korjaustarvetta. Emme siis halunneet kiusata autoa enempää kidutusteillä. Päädyimme siirtymään tuonne Carvalhal rannalle, vaikka meidän piti kiertää 17 kilometrin matka. Hyvä puoli kiertoajelussa oli, että pystyimme samalla käymään Intermarcin kaupassa – alueen ainoita isoja kauppoja ja koko Sao Teotonion kylä näytti olevan siellä – ja tuona iltana ei ollut ongelmaa ajankäytön suhteen, kun poikkeuksellisesti ajoimme pimeässä.

Olimme kaksi yötä Carvalhalin montturannalla. Sinne oli jyrkkä laskeutuminen kahdesta suunnasta. Meren lahdesta nousivat jyrkät kalliot puolelle ja toiselle, mutta itse ranta oli hyvin suojaisa ja hiekkaisa. Siellä oli yksi surffaushenkinen baari, joka oli tietenkin suljettu, mutta sen värikkäillä hippihenkisillä pöydillä oli hyvä laittaa ruokaa trangialla. ”Life is good, when you surf” ilmoitti laudoista nikkaroitu kyltti. Paikassa oli hyvä tunnelma, jokseenkin hyvin uinuva. Kun saavuimme hämärässä parkkikselle, osa karavaaneista teki lähtöä – en tiedä mihin he vielä siihen aikaan suunnistivat – mutta pari jäi kanssamme. Kävimme rannalla kävelemässä ja ihmettelimme ihmisiä veden rajassa taskulamppujen valokeilassa. Näytti kuin he olisivat taskulamppupiilosta. Itse asiassa he varmaan etsivät merenantimia, sillä sama näytelmä toistui seuraavana iltana, tosin pienemmässä mittakaavassa.

Seuraavana päivänä yksi surffaaja käväisi rannalla, mutta muuten saimme pitää koko hiekan ja vaellusreitit itsellämme. Vasta illansuussa pari retkipyöräilijää suunnisti paikalle. Vaihdoimme heidän kanssaan muutaman sanan. He olivat matkalla kohti Lissabonia ja sieltä heillä oli lento Etelä-Amerikkaan. Puhuimme vähän myös omista pyörämatkoistamme, mutta silti he varmaan pitivät meitä aivan eri ”kastin” reissaajina. Olen kyllä edelleen enemmän pyörämatkailija kuin automatkailija jos pitäisi valita! Eilen kävin pyöräileen 14 km pienellä taittopyörällämme ja nautin suuresti matkanteosta. Pyörän selässä saa eri tavoin yhteyden maisemaan ja kauniilla kelillä se on äärettömän mieltä rentouttavaa! Joskus jopa sateella siitä saattaa saada kieroutunutta mielihyvää. Kun pyöräilee, ei paljon tarvitse miettiä mitä tekee illalla. Sitä on aina hyvällä tavoin niin uupunut päivän päätteeksi. Autoillessa on aivan toista: kohteessa haluaisi nimen omaan tehdä jotain, mieli hakee virikkeitä ja kroppa liikettä. Jos elän vanhaksi, haluan vielä vanhuusiän kynnyksellä tehdä pitkän pyörämatkan ja nimen omaan aivan yksin, summata mielessään, miten sitä tulikaan elettyä.

Carvahalissa käytimme aikamme kiipeillen kukkulareiteillä, lukien kirjaa ja virittelimme jopa riippumaton paikoilleen ensimmäisen kerran tällä matkalla. Emme muuten olisi viipyneet kahta yötä, mutta sunnuntain vuoksi odotimme maanantaita, että pääsisimme kysymään autokorjaamolta pirssimme merkkivalosta. Sao Teotoniossa olimme korjaamon edessä jo heti aamusta, juuri heidän aukaistessa ovensa. Yhteistä kieltä ei kuitenkaan löytynyt, joten vikaa oli vaikea selittää. Kalle sitten näytti valon, mutta korjaaja vain kohautteli olkapäitään. Hänellä ei nähtävästi ollut hajua mistä oli kyse ja korjausaikojakaan ei olisi ollut moneen päivään. Päätimme sitten jatkaa Ouriqueen, sillä tuttumme Jeanette oli kertonut, että heilläpäin on hyvä mekaanikko.

Kävimmekin vielä samana päivänä, kun olimme Ouriqueen saapuneet, pyörähtämässä korjaamon pihassa. Parasta oli, että Jeanette puhui sen verran portugalia, että kommunikaatio toimi. Heilläkään ei kuitenkaan ollut korjausaikoja kuin vasta viikon päähän, mutta päädyimme tekemään varauksen. Toivottavasti he osaavat käsitellä Funkkistamme silkkihansikkain! Pirssimme on välillä niin herkkähipiäinen, että voi korjauksessa jopa suutahtaa jostain – näitäkin on nähty. Olemme siis täällä kylillä vielä muutaman päivän, sitten Algarven rannikolle, missä on myös oma viehätyksensä, vaikka luontokohteena Alentejon rannikko kyllä päihittää sen mennen tullen!

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi