Koirapersoonia ja koristeellisia taloja

IMG_20171018_145935 IMG_20171017_095715

 

Uskomattomat kelit ovat olleet! Aina aamuisin on ollut hyvin sumuista, kuten tuosta talokuvasta näkee, mutta iltapäivisin maisemat ovat kylpeneet kirkkaassa auringonpaisteessa. Päivän ja yön lämpötilaerot ovat huomattavat – yöllä alle 10 ja päivällä 22 – joten sumu on sakeaa pitkälle keskipäivään ja vielä koirien aamulenkillä 11 aikaan on syytä olla takki päällä. Puolassa kelit olivat hyvin raikkaat, samoin vielä Berliinin korkeudella, Liechensteinissä saatiin yhtäkkiä kesä kiinni ja sen jälkeen kelit ovat olleet yhtä juhlaa.

Päivät kulkevat täällä tietyllä rutiinilla. Koirat heräävät 7.30 aikoihin, minkä huomaa siitä, että kultainennoutaja Cooper pamahtaa koko elopainollaan sänkyyn jalkojeni päälle. Yöllä koirat eivät pyri sänkyyn, mutta aamulla ne saattaa löytää kaikki sieltä, ellei ehdi hätistää kultaista noutajaa pikapikaa alas ennen kuin muutkin intoutuvat hyppäämään. Cooper on muuten hyvin tottelevainen, mutta sänkyyn hän jämähtää – valahtaa veteläksi ja liimautuu kiinni täkkien sekaan. Koira pitää kirjaimellisesti pudottaa sängystä alas ja sen jälkeen usein vielä jatkan hetken unia Kallen noustessa koirien kanssa aamupalalle.

Ensimmäiselle lenkille lähdemme 11 aikaan, sitä ennen koirat ovat saaneet käydä aamupissalla omalla pihalla. Valjaiden pukeminen kolmelle koiralle oli aluksi varsinainen aivojumppa. Ensimmäisen kerran tehtävän edessä pyörittelimme valjaita muutamaan kertaan käsissämme ja kokeilimme niitä eri tavoin. Kaikki valjaat olivat tietenkin eri näköisiä eri remmeineen ja kiinnikkeineen, mutta pian nämä pulmapähkinät selvisivät ja myöhemmät pukemiset sujuivat ongelmitta. Koirat ovat onneksi hyvin kasvatettuja ja sietävät hyvin tällaista kaikkea käsittelyä. Dagan, joka on heistä vanhin, on myös itsepäisin. Koirien kuuluu istua ulkoovella ennen kuin se avataan ja kaveria saa usein houkutella istumaan. Hän on vain uhmakkaan näköinen ”ei mun oikeastaan tarvii.” Pikkuinen terrieri ja noutaja usein painivat keskenään ja tällöin Dagan on kuin järjestyspoliisi, istuu vieressä ja mulkoilee paheksuvasti. Vanhin koira on ehkä näkyvämmin kaivannut omistajiaan, murjottanut ja maannut omistijien sängyssä, mutta muut ovat olleet oikein hilpeitä. Jakson terrieri pyrkii koko ajan syliin ja Cooper on loputtoman innostunut palloista.

Syömme lounaan keskipäivällä ja sen jälkeen päiväohjelma hieman vaihtelee, joskus lähdemme katseleen alueen nähtävyyksiä, joskus vain leppoistelemme talon terassilla. Tänään käynnistelimme pakun – tietääksemme hyrrääkö moottori edelleen yhtä kiitettävästi kuin tähän asti – ja ajoimme muutaman kilometrin, mutta emme lopulta viitsineet mennä autolla mihinkään vaan kävimme talolla vaihtamassa kulkupelin polkupyöriin. Kuntoilimme kiipeämällä pyörillä serpentiinitietä kukkulan rinteeseen rakennettuun linnaan. Linnoitus oli hyvin pieni, mutta siltä oli huikeat näkymät alas kukkuloille. Linnassa toimi ravintola, mutta onneksi ravintolan oheen oli jätetty hieman myös vapaata tilaa turistien kiipeillä torniin ja kierrellä pihapiirissä. Yksi ilmainen museohuonekin linnaan kuului, mutta esittelytiedot olivat kaikki vain saksaksi. Olen ajatellut, että on lähinnä Espanjan ongelma, ettei kansainvälisiä matkailijoita ole huomioitu nähtävyyksillä, mutta ehkä se onkin yleisesti Euroopassa enemmän sääntö kuin poikkeus, että tekstit ovat vain aina kyseisen maan kielellä. Ehkä Suomi on myönteinen poikkeus, ettei meillä ole yhtään isompaa museota, joissa infoa ei saisi myös englanniksi – ja usein myös lukuisilla muilla kielillä.

Parisen päivää sitten poljimme Sveitsin puolelle Stein am Rhein nimiseen kylään. Sveitsiin on tästä vain muutama pyörän polkaisu. Koirien kanssa saa olla metsä- ja peltovaelluslenkeillä varovainen, ettei vahingossa eksy naapurimaahan, sillä koirilla ei ole passeja. Voisivat pian joutua karanteeniin! Olisivat siellä aivan paperittomien maahanmuuttajien asemassa. Niin, siis tuosta sveitsiläisestä pikkukaupungista. En ollut aiemmin kuullutkaan paikasta, mutta myöhemmin avatessani vahingossa erään Sveitsiä käsittelevät turistioppaan tuon kaupungin talomaalaukset hyppäsivät heti vastaan eli ehkä se on tunnetukin kohde. Kiva mennä aina paikkoihin, mistä ei ennalta tiedä mitään! Talomme omistaja Sherry oli vain sanonut ”kylä on hyvin söpö.” Mielestäni se oli enemmän tyylikäs kuin söpö. Pääkadun jokaiseen vanhaan uljaaseen kivitaloon oli maalattu kuvia kuin keskiaikaisten kirkkojen seiniin. Raamatun historia kuvista tuli mieleen, ylväät uskonnolliset teemat. Ovathan nämä vanhoja pikkukaupunkeja ja kyliä! Olen tottunut sanomaan ylpeästi ”Torppani on yli satavuotias hirsitalo”, mutta täällä vahtimammekin talo on yli 400- vuotias, eivätkä omistajat pidä sitä minään. Tuo Reinin varren kaupunki on suurelta osin keskiaikainen.

Iltapäivisin annamme koirien juosta vapaana pihalla. Talon pihapiiri muodostuu kolmesta pengermäisestä tasanteesta, sillä talo on rakennettu loivasti rinteeseen. Puutarha ei ole suuren suuri, mutta kokonaan aidattu ja hyvin viihtyisä nurmikkoineen, istutuksineen ja patioineen. Takapihalla on hyvin nätti pieni vierasmökki ja paras tila nakella koirille palloa. Ennen tuo nurmikkokenttä oli hyvin näkösuojattu, mutta eilen naapuri tuli koputtelemaan ovellemme ja tahtoi purkaa aitaa. Taktinen veto naapurilta aitaremonttiin valita juuri tämä ajankohta! Emme osaa saksaa ja hän puhui huonosti englantia, joten ei oikein selvinnyt mitä hän haluaa aidalle tehdä. Kun yritimme sanoa ”Sinun täytyy keskustella talomme emäntien kanssa, kun he palaavat lomiltaan, sillä me emme tiedä aidasta mitään”, hän selitti hieman tuohtuneena ”olen kyllä yrittänyt keskustella, mutta he eivät ole suostuneet juttelemaan.” Tyypillinen naapurikonflikti siis! Naapuritädin mielestä kaislasta punottu näköeste oli jollain tapaa ärsyttävä ja hän vaati, että autamme sen purkamisessa. Emme osanneet vastaankaan laittaa ja kiltisti käärimme tuota kaislamattoa rullalle ja irroittelimme rautalankapidikkeet. Nyt naapuritontille näkee estoitta. Koirat villiintyvät jos joku on naapurinpihalla ja haukkuvat. Nämä sesset ovat muutenkin niin haukkuherkkiä. En ymmärrä kenen etu näkösuojan poistaminen oli. Tällaisiahan nämä naapuririidat juuri ovat. Vaikea sanoa kuka on oikeassa, mutta ihmisillä on niin eri mielipiteitä, että aina yhteistä linjaa ei vain löydetä. Toivottavasti savon torpalleni ei koskaan ilmaannu naapuria!

Saksalaisten kylien suunnittelu on muutenkin suomalaisittain outoa. Miksi ihmeessä kaikki haluavat tuppautua asumaan vieri viereen, vaikka ympäröivällä maaseudulla olisi laajasti tilaa?  Suomalainen maaseutu näyttää: peltoja ja pellon laidalla talo, lähin naapuri vasta metsikköalueen toisella puolen. Saksalainen maaseutu puolestaan taas esiintyy tiiviinä rykelminä taloja ja niiden laidoilla on peltoja lähes ilman asutusta. Kertooko tämä jotain suomalaisten luonteesta versus  muiden eurooppalaisten luonteeseen? Italiassa ja Espanjassa nämä kylät ovat vielä tiiviimpiä, täällä Saksassa sentään jokunen talo on aina eksynyt myös avarampiin maisemiin. Asuinalue, missä tämä tyylikäs valkoinen kivitalo, vaaleansinisine ikkunaluukkuineen ja tummine hirsineen, sijaisee on niin naapuritiheää seutua, että terassilta näkee lukuisia taloja ja katoilta pystyisi melkein hyppäämään toisille.

Jos lähdemme jonnekin, sanomme musiikkilaitteelle englanniksi ”Alexa, soita rentoutumismusiikkia.” Sen jälkeen istutamme koirat riviin lattialle, pyydämme antamaan tassua ja palkitsemme ne herkuilla. Tämän jälkeen voimme huoletta jättää ne – rutiinin pitäisi rauhoittaa niin, etteivät hauku. Joskus kyllä terrieri Jakson on räkyttänyt hieman tullessamme pihaan. Koirat ovat kyllä niin mahtivia persoonia, kaikki niin omanlaisiaan. Täällä pääsee Brunoon verrattuna niin helpolla, koska koirat osaavat kulkea mallikelpoisesti hihnassa. Lenkit ovat oikeasti rentouttavia, eivät jatkuvaa pysähtelyä, eikä käsi meinaa revetä irti. Toisaalta Bruno on taas niin kaikin puolin muuten mahtava piski, että ikävähän sitä on näistä korvikekoirista huolimatta. Näissä hoidokeissamme on se rasittavuus, että reakoivat jokaiseen pihaääneen. Ne saattavat saada kunnon haukkukohtauksen, vaikka joku vain kävelisi tiellä ohitse. Koirien ruokintaseremonia on omanlaisensa ohjelmanumero. Jaksonille täytyy antaa ensin, etteivät isot pojat syö hänenkin ruokiaan, mutta hänen täytyy kuitenkin saada maistaa isojen poikien napeista pari, sillä ainahan muiden ruoka on parempaa. Isot kaverit ahmivat ruokansa 10 sekunnissa ja sen jälkeen Cooper menee kolisuttamaan Jaksonin kuppia, nuolee sitä pitkään, vaikka kuppi olisi typötyhjä.

Olemme täällä talolla vielä sunnuntaihin ja sitten meillä on muutama vapaapäivä aikaa ajella 700 kilometriä keskiseen Ranskaan, jossa meita odottaa seuraava työkeikka.

IMG_20171017_133937 IMG_20171018_152041IMG_20171016_141533

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi