Koirat jyystävät tyylikkään karvalankamaton päällä luita ja Kalle kokeilee vanhan saksalaisen pianon vireitä. Talon emännät ovat viimein uskaltautuneet lähtemään ja jättämään talonhoidon harteillemme. Tulimme tänne jo eilen kuuden aikoihin ja vasta tänään samoihin aikoihin talon isäntäväki hyvästeli koiransa ja suuntasi autonsa kohti lentokenttää. Ainakin koirat ehtivät tottua meihin ja emännät ehtivät valistaa meitä kaikesta taloon liittyvästä, kun tulimme niin ajoissa paikalle.

Tämä on 400 vuotta vanha talo, mutta kokenut aikamoisen valkopesun. Matot ja muut kankaat tuovat tiloihin väriä, mutta kaikki hirret ja kiviseinät ovat lähes kauttaaltaan maalattu valkoisiksi. Parhaita kohtia talossa ovat mielestäni käsittelemättömät seinät, joista luonnonkivipinta pistää esiin. Miten ihmeessä muuraukseen on saatu kestävästi upotettua niin tiiltä kuin kiveäkin, ja kaikki aivan eri kokoisia? Paljon pyöreää kiveä ja ohuita tiilen palasia – minkälainen savirappaus pitää ne noin vankasti paikoillaan? En myöskään ymmärrä, mitä hirret tekevät siellä ja täällä kiviseinän sisällä. Ehkä ne ovat rakenteellisesti välttämättömiä, sitovat kiviseinän rakenteen, mutta välillä ne muodostavat ristikoita, joiden merkitystä en käsitä. Paitsi että nämä kiven sisältä paistavat paksut hirret ovat hyvin kauniita – vielä kauniinpia olisivat puunvärisinä, eivätkä valkoisina.

Talo on siis sekoitus modernia ja vanhaa. Omalla tavallaan varsin ihastuttava! Tietty älykotimaisuus ei ihan minuun iske, mutta onhan se toisaalta viihdyttävää. Tänä aamuna kulutimme talon emännän kanssa aikaa kysymällä Alexa nimiseltä keinoälyiseltä musiikkikaiuttimelta kysymyksiä. Kun Alexalta kysyi ”Mikä on lämpötila Suomessa Helsingissä?”, hän osasi vastata. Jos laitetta kehotti soittamaan mitä tahaansa musiikkia, ilmoilla kajahtivat kohta kyseiset säveleet. Tietyt valot toimivat kaukosäätimellä ja espressokeitin on kohtalaisen monimutkainen kapistus. Onneksi kodin älyteknologiaa ei ole tuon enenpää, voisihan täällä olla robotti-imurit yms, jotka vaatisivat vahtimista ja huomiota – nyt huomionkaipuisia ovat vain koirat. Ne ovat sentään eläviä olentoja ja sinäänsä ymmärrettävämpiä kuin huipputeknologia, vaikka onhan heilläkin varmasti omat oikkunsa. Jackson pelkää pimeää, Dagan pelkää myrskyjä ja Cooper haukkuu kaikille oudoille äänille.

Koirien ruokailussa on tietty järjestys. Jacksonille, joka on pieni Yorkshirenterrieri täytyy antaa ruoka ensin, muuten isommat pojat ahmivat hänenkin ruokansa. Dagania pitää komentaa jos hän pureskelee tassujaan – hänellä on jokin allergia – ja laittaa tohvelit tassuihin, mikäli jyystäminen jatkuu. Cooper on kova leikkimään pallolla ja frisbiillä ja koira tuo niitä aivan heittäjän syliin asti. Tätä leikkiä saa kuitenkin harrastaa vain takapihalla, koska naapurit saattavat häiriintyä, koska koira aina innoissaan haukahtaa muutaman kerran. Kaikenmoista pientä muistettavaa siis on koirien suhteen! Mutta onneksi kukaan kavereista ei vaadi mitään erityisiä huoltotoimenpiteitä, kuten harjausta tai kylvettämistä tai aina eri ruokia – isommat piskit syövät vain nappuloita ja pieni omia nappuloitaan, joiden sekaan on sotkettu aina lusikallinen samaa märkäruokaa. Helppoa! Me usein paisteltiin Brunolle jauhellihaa, keitettiin perunoita ja tehtiin muitakin kokkailuita, joten on helppoa, kun ruoka tulee vain paketista. Lenkkienkin suhteen päästään sikäli kevyemmän kautta, että koirilla on oma aidattu piha. Puutarha ei kyllä suuren suuri ole, mutta aamu- ja iltapissat hoituvat siinä, joten lenkillä ei tarvitse käydä kuin parisen kertaa päivässä.

Syötävän nättejähän nämä ovat Etelä-Saksalaiset pikkumaaseutukylät. Tänne ajelessamme pysähdyimme naapuripitäjässä eli Radolfzellissä, jossa oli paljon herttaista vanhaa taloa. Kävimme kuluttelemassa aikaa kirjastossa, jonka yläkerrassa oli uskomaton miljöö vanhoine hirsisine kattotuoleineen. Uskomatonta kyllä meillä oli paljon ylimääräistä aikaa. Matkaa ei tuona päivänä kertynyt kuin parisen sataa km, mutta ensimmäiseen 50 km meni puolitoista tuntia ja muutkin etapit olivat välillä hitaita. Välttelimme maksullisia teitä, joten matka eteni matelemalla. Olimme kuitenkin tyytyväisiä, että onnistuimme välttämään moottoritiet. Jopa Suomen ulkoministeriön sivuilla sanottiin suurin piirtein seuraavasti ”Riippuen tulosuunnasta, Liechtensteiniin tarvitaan joko Itävallan tai Sveitsin vinjetit.” Ei tarvittu jos kiertää pienten kylien läpi! Itävallan vinjetti eli moottoritietarra olisi ollut kohtuullisen hintainen – 8 euroa 10 päivää – mutta Sveisiin olisi pitänyt kustantaa 35 euroa pelkästään käväisystäkin moottoritiekaistoilla. Olimme helpottuneita, kun viimein olimme takaisin Saksan puolella turvallisesti, eikä moottoritie ollut hyökännyt kimppuumme kummaltakaan suunnalta. Sakothan siinä olisi heti pamahtanut jos sinne olisi vahingossakaan eksynyt. Jätimme suosiolla eksymisen Saksan puolelle. Yhtäkkiä puhelinnavigointini ei taas toiminut, kartta kyllä käynnistyi, mutta siitä oli vaikea arvioida sijaintiamme. Olisimme halunneet käydä kurkkaamassa Lindaun kaupunkia, mutta parkkipaikkaa ei vain löytynyt ja siellä pyöriessämme eksyimme 30 nopeusrajoitteiselle rantatielle. Tahdoimme pois tuolta hitaalta väylältä ja siinä pyrkimyksessä eksyimme omenaviljelmien sekaan. Ajoimme hyvin ahtaita teitä viiniköynnösten ja omenoiden seassa ja pyrimme takaisin isommalle tielle. Kartassa pikkutie näytti yhtyvän isompaan, mutta todellisuudessa se sukelsikin vain sen ali tunnelista. Jouduimme palaamaan takaisin hitaalle rantatielle, joka ei lopulta edes ollut niin hidas vaan muuttui 80 km tieksi, joka piakkoin yhtyi ohituskaistaiseen isoon tiehen. Aika vähän meillä on ollut näitä suunnistussekoiluja, mutta tuo eilinen päivä oli kohtalaisen paha. Nyt on mukava levätä autoilusta!

Reilun 3000 kilometriä ajoimme tänne Öhningeniin! Puolassa auto kitisi hieman laturinhihnastaan ja eilen vilkutti pari kertaa akkuvaloa, mutta muuten pirssi on toiminut mainiosti. Olen hyvin ylpeä Funkkiksestamme – se on automme nimi, joka viittaa niin rekisteriin kuin myös auton käytännöllisyyteen. Funktionalismihän on taide- ja arkkitehtisuuntaus, joka korostaa käytännönlähtöisyyttä ja yksinkertaisuutta. Auto ei ole niin ulkonäöllä pilattu, mutta sisimmältään oikein kelpo kärry, ja ennen kaikkea käyttötarkoituksensa mukainen. Nelisen kertaa yövyimme siinä matkalla tänne. Täällä ollessamme pitää kunnostaa autosänkymme jalat. Ongelma on, että auton liikkuessa, hetekka tipahtaa jatkojaloiltaan ja sen jälkeen Kallen filmivanerilaverikin on liian alhaalla. Olin oikein tyytyväinen, kun näin täällä talon varastossa akkuporakoneen! Pääsen taas askartelemaan ja korjailemaan. Pitää porata nuo sängyn jatkojalat auton lattiaan kiinni. Olen iloinen myös saadessani ihailla tämän talon arkkitehtuuria. Kuten sanoin muutamat ratkaisut tuottavat päänvaivaa, en vain tajua, mutta mielenkiintoista tämä on. Saatan jopa oppia jotain lisää rakentamisesta tai saada ideoita omaan mörskääni. Huono puoli on, että talo on emännillämme vuokralla, joten he eivät tiedä siitä juuri mitään. Haluaisin tietää, mitä maalia hirsiin on käytetty ja miten vanha puinen lankkulattia on käsitelty niin kiiltäväksi ja silti läpikuultavaksi.

Blogini on valittanut, että siitä loppuu kohta tila. En ole koskaan oikein pitänyt tästä blogiversiosta, koska se on maksullinen ja en täysin osaa käyttää sitä. Jos tila loppuu, siirryn kirjoittamaan muualle. En nyt pistä kuvia tilanahtauden takia, mutta niitä näkee facebookin kautta. Nyt on edessä ensimmäinen yö piskien kanssa ilman niiden emäntiä. Toivottavasti eivät ikävöi pahasti ja laita taloa täysin remonttiin!

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi