Varsovasta Vilnaan

(Artikkalikuva: juutalaismuseo Polin)

Fairy tistipöydällä, Taffel perunalastuja kaupassa, Hesburger tienvarressa – Suomesta tuttuja merkkejä ja yrityksiä alkaa näkymään siellä täällä. Suomi siis lähestyy. Hauskaa, kun Espanjassa ja vielä Ranskassakin oli pääosin aivan eri merkit kuin Suomessa – lukuunottamatta tietenkin jotain hyvin ylikansallisia kuten Nestle – ja tuttu elintarvikemerkki oli aina tapaus, etenkin oli erikoista jos tuote tuli Suomesta asti. Portugalissa suomalaisia tuotteita ei näkynyt oikeastaan kuin kaurahiutaleita, Espanjassa jo hieman enemmän, kuten Panda-lakuja.

Anian asunto sijaitsi Wolan alueella, joka oli huomattavasti parempaa seutua kuin Siennecca hostellimme seutu, joka sijaitsi Pragan tienoilla. Tuo Praga on kuulema nousemassa boheemiksi alueeksi, aivan kuin Helsingin Kalliolle kävi, mutta tuon hostellin nurkilla kehitystä ei vielä huomannut. Praga on ollut jonkinlainen alamaailman alue ja sen puisto huumeveikkojen tapaamispaikka, mutta nykyään sinne uskaltautuu muutkin kansalaiset ja alue on siistiytymässä. Siinä missä hostellimme takapiha täyttyi hiekkakasoista ja tiililäjistä eikä missään edes rakennettu, Wolan seuduilla oli käynnissä todellinen rakennuskiihko. Ania oli ostanut yksiönsä puolitoista vuotta sitten ja silloin asunnosta oli ollut täysin esteetön näkymä Stalinin lahjaan Puolan kansalle eli jykevän tornimaiseen kulttuurikeskukseen. Nyt eteen oli kohonnut useita taloja, nosturit leimasivat yhä näkymää ja Stalinin lahjasta näkyi enää vain sen kirkkomainen huippu.
Kun lähdimme hostellistamme, meillä oli kaikki tavaramme mukana. Niitä ei kannattanut jättää hostelliin säilytykseen, sillä se sijaitsi aivan eri puolilla kuin seuraava majapaikkamme eli Anian asunto. Emme mielellään olisikaan enää palanneet Sienniccaan, sillä siellä oli jotenkin kammottava ilmapiiri. Kävellessämme pihan läpi jättäen parakit selkämme taakse, näin kauhuelokuvamaisesti mielessäni, kuinka pihan rautaiset portit kohta sulkeutuisivat nenämme edestä ja emme pääsisi koskaan pois. Jotain keskitysleirimäistä paikassa oli: useat punatiiliparakit, korkea mustunut savupiippu yhden parakin takana, perheitä asui paikassa pysyvästi ja erittäin ahtaasti, huolellisesti aidattu alue ja kireä ilmapiiri.

Ensin olimme suuntaamassa keskustaan, mutta luovuimme pian ajatuksesta. Mihin olisimme pistäneet laukkumme jos olisimme päivän ravanneet keskustaa ympäriinsä? Varsova on niin valtava, ettei siellä niin vain sinkoilla sinne tänne. Jos ratikalla lähtee jonnekin suuntaan, saattaa helposti mennä tunteroinen tai parikin kaupungin läpi kolistellessa. Valitsimme siis järkevästi, vaikkakin vähän tylsästi, saman suunnan missä Anian asunto sijaitsisi. Siellä ei ollut varsinaisesti mitään nähtävää, joten päädyimme koko päiväksi Carrefouriin. Kyseessä oli itse asiassa Carrefour ruokakaupanympärille syntynyt isompi ostoskeskus. Ei oikeastaan ollut yhtään hassumpi ajatus viettää koko päivä tavaratalossa, sillä päivä oli hyvin hiostava ja sisätiloissa oli edes jonkinmoinen ilmavirta. Ilmastointi ei kyllä ollut Aasian tasoa, mutta ostettuani kahvin aulakahviosta, tuossa käytävien varrella happi kiersi mukavasti.

Kalle istui pöytään sähkötöpselin viereen kirjoittelemaan koneellaan, ja minä lähdin kahvin ryystämisen jälkeen kiertelemään kauppoja. Löysin hyviä tarjouksia, ostin pari paitaa yhdeksän slotin eli noin parin euron hintaan ja sandaalit – olin edelliset hukannut Bratislavan hostelliin – viidellä eurolla. Vaatekaupan tyttö oli innoissaan, kun sai puhua englantia. Espanjassa ihmisten naama meni usein tuhannen mytrylle jos he yllättäen törmäsivät englanninkieleen, mutta Puolassa reaktio oli täysin päinvastainen. Vaatekaupan tyttö oikein hätkähti myönteisessä mielessä ja sitten kohteliaita english fraaseja alkoi virtaamaan kuin liukuhihnalta sädehtivän hymyn kera. Perinteisesti Puolassa ei hymyillä palveluammateissa, mutta tyttö oli nuorempaa sukupolvea ja hänelle oli selvästi opetettu uutta ja läntisempää palvelukulttuuria.

Päivämme eteni: siirryimme kahvilasta toiseen, kävimme ostamassa ruokakaupasta ruokaa ja menimme pihapiknikille syömään, kävin Decahtlonessa vertailemassa hintoja mutta en ostanut mitään, rosvon näköinen tyyppi sanoi meille Decahtlonin pihalla ”alkakaa vetää” ja lähdimme sujuvasti häiritsemästä hänen bisneksiään, illalla siirryimme Anian kämpän suuntaan puistoon, lueskelimme villiintyneen puiston – Varsovassa useat puistot olivat lähes luonnontilassa – heinikolla ja kävelimme Anian asunnolle. Tuolla kävelymatkalla meinasimme juuttua hissiin. Eräällä autotien ylittävällä kävelysillalla oli outo hissi. Sen nappia piti painaa koko ajan pohjassa, että hissi liikkuisi ja liike oli hyvin hidasta. Perillä alhaalla hissin ovi ei auennut. Monta kertaa nousimme hieman takaisin ylös ja taas alas, mutta hissi oli vanginnut meidät! Ei auttanut kuin nousta takaisin ylös ja jännittää yläoven avautumista. Aukesihan se, mutta minun piti vaivautua kantamaan perässävedettävä laukkuni käsissä, mikä oli hankalaa sillä laukku on painava ja makuupussiviritelmien vuoksi vaikean muotoinen.

Kolmantena Varsova päivänämme leikimme jälleen ahkeria turisteja. Näin pitkällä matkalla ei joka päivä jaksa katsella nähtävyyksiä, useimmiten tahtoo vain kävellä vailla päämäärää tai tehdä reissuhuoltoon liittyviä asioita, kuten laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä. Mutta nyt meillä oli sen verran virtaa – vaikkakin olimme nukkuneet lyhyen yön aikaisiin nousseen ja niskaa kärventävän auringonvuoksi – että jaksoimme valta yhden päiväkohteen. Se oli tällä kertaa Polin museo, joka oli suomalaisten arkkitehtien suunnittelema. Varsovan juutalaismuseo Polin on voittanut vuoden 2016 parhaan museon tittelin. Se oli rakennettu samalle alueelle, missä sijaitsi aikanaan Varsovan juutalaisghetto. Jos Varsovassa jotain kiinnostavaa historiaa on, se liittyy nimenomaan juutalaisiin. Sinänsä tuo kohde oli siis luonnollinen valinta ja tietenkin asiaan vaikutti myös, kuinka suomalaisilla oli näppinsä pelissä rakennuksen suunnittelussa.

Rakennuksessa näkyi selvästi pohjoismainen muotoilu: sulavalinjaista, yksinkertaistettua ja hillittyjä värisävyjä – paljon vaaleaa pintaa sisällä. Ulkoa rakennus oli erittäin mielenkiintoinen. Minulla ei ole tarvittavaa arkkitehtuurista sanavarastoa, joten en osaa kuvata sitä korrektein termein, mutta omin sanoin: kolmiomaista pintaa, tasaiselta pohjalta nousi kuin terävinä aaltoine matalia lasilevyjä. Lasi oli kuvioitu ympyrämäisin mustavalkoisin sykkeröin, kuin kuplamaisesti. Tuo lasin kuviointi ja se, ettei lasi ollut pinnalla tasaisesti vaan limittäin, oli siinä omintakeista. Onhan näitä lasirakennuksia, ja yleensä ne ovat rumia. Tuo oli kuitenkin aivan tyylikäs rakennus, sisäänkäynti oli ihanasti kaareutuva ja holvimainen.

Emme maksaneet pysyvään näyttelyyn. Tarkoituksemme oli vain päästä katsomaan rakennus sisältä ja siihen riitti myös vaihtuvan näyttelyn maksu, joka oli ainoastaan kolmisen euroa. Vaihtuvannäyttelyn idea oli tuhotut puiset synagogat, ja kuinka niiden perintö oli tarjonnut taiteilijalle innostuksen. Vaihtuvanäyttely oli siis enemmän taide kuin museonäyttely ja se käsitti moderneja veistosmaisia asetelmia, jotka mukailivat synagogarakennusten arkkitehtuurisia piirteitä. Aivan hieno idea, mutta ei näyttely silti meille täysin auennut ja lähinnä ihastelimme rakennuksen muotokieltä.

Vasta bussin ikkunasta katsellessani Puolan maaseutua, ymmärsin kuinka puolalaiseen arkkitehtuuriin taitaa laajemminkin kuulua jyrkät kattorakennelmat, ei pelkästään vanhoihin puisiin synagokiin. Näin maaseuduilla huikeita kattoja: jyrkästi nousevia, useita sisennyksiä ja ulonnuksia, hienoa kolmiomaisuutta.

Mutta vielä takaisin Varsovaan. Illalla katselimme Anian johdolla Varsovan vanhaa kaupunkia. Se oli tuhottu sodassa maantasalle, mutta rakennuttu tarkasti vanhaa mukaillen uudestaan. Miten heillä oli heti sodan jälkeen varaa rakentaa se niin täydellisesti uudestaan? Turisti joka käy katsomassa vain vanhan kaupungin, ei ehkä ymmärrä millaisesta Varsovasta puhun, kun kerron rumista piikkilankamuureista tai peltimäisistä parakeista. Varsova on aivan eri kaupunki vanhoine keskustoineen kuin laitakaupunkeineen. Uusi keskustakin on aivan näyttävää, vaikkakin kuolettavan tylsää: tavallista siistiä kerrostaloa, muutamia korkeita lasipilvenpiirtäjiä ja paljon tilaa. Varsova on uskomattoman tilava kaupunki! Kaduilla kävellessä herää jatkuvasti kysymys, miksi kadut ovat niin leveitä, miksi tuossa ja tuossa on vain heinikkoa. Koska kaupunki pommitettiin täysin maanrakoon, uusi Varsova on noussut pikku hiljaa ja siksi tilaa on jäänyt niin paljon. Kaupunki oli varmasti paras pyöräilykaupunki, mitä olen koskaan nähnyt! Liikenne on rauhallista katujen kokon nähden. Vanhassa kaupungissa on tietenkin mukulakiveä ja vähän ahtaampaa. Kävimme vanhassa keskustassa valkoviinilasillisilla terassilla, joukkuumme liittyi Anian työkaveri Samsungilta – hänkin osasi suomea – ja kävelimme siellä täällä. Ania oli töissä sekä Samsungilla että yliopistolla. Hän näytti keskustan vanhan yliopistorakennuksen, joka oli klassisen kaunis. Hänellä on hyvin erilaiset työympäristöt: Samsungin talo on keskustan korkein, vastarakennettu ja tummaa lasipintaa kun taas yliopisto on satoja vuosia vanha ja hohtavan vaalea.

Kyselimme Anialta hänen päätyöstään eli suomenkielen opettamisesta, koska meistä oli äärimmäisen mielenkiintoista, että suomenkieli oli niin suosittua. Sitä pystyi opiskelemaan jopa pääaineena Varsovassa ja parissa muussa Puolan kaupungissa. Anialla oli nyt peruskurssilla 20 oppilasta ja jatkokursseilla kymmenen. Hän oli tehnyt väitöskirjansa suomenkielen passiivista. Miten passiivista voi kirjoittaa 300 sivuisen tutkimuksen? Hänen opiskelijoidensa graduaiheet kuulostivat sentään aavistuksen mielenkiintoisimmille, kuten huumori suomalaisissa sarjakuvissa (Fingerpori) ja värisävysanat. Puolasta siis löytyy yllättävän paljon Suomeen ja suomenkieleen hurahtaneita. Heillä on Varsovassa jopa Suomi-talo! Sanonta kuuluu ”uuden kielen kautta avautuu kokonaan uusi maailma.” En ollut aiemmin ymmärtänyt tätä viisautta, mutta katsellessani Anian kämppää, hahmotin sen uudella tapaa: suomenkielisiä elokuvia, kirjoja, suomalaisia elintarvikkeita, musiikkia, jopa tyynyliinassa suomihenkinen koristelu. Kyllä hän hyvin puhui suomea – vaikka tienkin puolalaisella korostuksella. Siitä kertoo myös se, kuinka hän oli tehnyt paljon myös kääntäjäntöitä, missä pitää tietenkin olla hyvin sisällä kielessä. Hän oli kääntänyt muun muassa Riikka Pulkkisen Totta kirjan puolaksi.

Nyt olemme Vilnassa. Liettua on meille taas uusi maa! Tulimme tänne Lux expressillä, joka oli erittäin miellyttävä tuttavuus: viihdekeskukset elokuvineen ja peleineen, kahviautomaatti, paljon tilaa, hyvät penkit. Nyt tutustumaan kaupunkiin!

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi