Viimeisiä viedään

Tyynynpainauma poskessa ja kahvikuppi kädessä. Nyt jaksaa taas kirjoitella.

Oi kyllä, nautin tästä: punaisena kukkiva unikkopelto, yllättäen näköpiiriin syöksyvä hieno linna tai kartano, laskettelu loivasti kaartelevaa alamäkeä kohden sinisenä välkehtivää Välimerta tai hiekkadyynien välissä kulkeva pitkä ja suora pyöräilytie. Mutta ehkä ei kuitenkaan: aivan liian vähän tilaa vilkkaan tien reunalla, tasapainoilua mistä välistä ohjaisi eturenkaansa, ettei se tipahtaisi ojaan, kyläkeskittymien pomppuasvaltti, kiukkuisesti tyttäävät ohisuhahtavat autot, pyörää riepotteleva sivutuuli tai laukkuhihnojen toistuva korjailu tien hyppyreiden vuoksi.

Tällä hetkellä tuntuu, ettei kamelien menetys tule aiheuttamaan suurta sydänsurua. Pientä haikeutta haistan ilmassa, jos mietin, kuinka tämänpäiväinen vaellus oli viimeinen kunnon kamelisafari. Keli oli loistava polkemiseen eli kuivan aurinkoinen vilvoittavan tuulen kera. Mutta univelka telttayön jälkeen painoi hieman ja kuten jo todettu liikenne oli kohtalaisen karmivaa. Mielellään polkisin vielä täältä Montpellieristä Marseilesiin 170 km, mutta ei minun kannata yksin lähteä suunnistamaan. Kun Kallen urheiluvamma oli pahimmilleen, suunnittelin kuinka jonkin välin polkisin omineen. Kalle pääsi kuitenkin tänne asti ja tuo viimeinen etappi olisi sen verran pitkä, etten sitä kuitenkaan päivässä polkisi. Vaikka täytyy kyllä hehkuttaa, kuinka kilometrit ovat täällä aivan kuin eri pituusmittoja mitä kukkulaseudulla. Kukkuloilla saatoimme polkea – tai taluttaa – 10 kilometrin matkaa puolitoista tuntia. Täällä taas nuo kilometrit saattavat kadota takahorisonttiin vaivaisessa puolessa tunnissa. Jutunjuuri oli kuitenkin se, etten pystyisi kartanlukutaitoineni suunnistamaan noin pitkää matkaa, en ainakaan ilman valtavaa vaivannäköä, ja 30 euron rahallisen hyödyn vuoksi en löydä siihen tarpeeksi motivaatiota.

Yli puolet kalliimpia junat ovat täällä kuin Espanjassa! Muuallakin Euroopassa junat ja bussit tulevat vielä kustantamaan huomattavan summan ennen kuin olemme kotiovella Oulussa. Kun pyörä toimii ja pyöräilijän kunto toimii, se on kyllä mahtavan huokea tapa matkata! Tässä maassa ei ymmärretä tätä pyöräilyn syvintä olemusta. Pyöräily on ranskalaisille ulkoilumuoto, mukava tapa käydä haukkaamassa vähän raitista ilmaa. Käytännössä tämä asenne näkyy siinä, kuinka jokienvarsilla, merienrannoilla tai järven ympärillä saattaa kulkea kauniit pyöräreitit, mutta autoteiden varsilla ei ole pyöräilyyn minkäänlaista tilaa. Pyörä on kulkuneuvo. Pyöräteiden – tai kaistojen autoteidenlaidoilla – kuuluisi mennä aivan kaikkialle sinne, minne muutkin tiet. Ei se sen kummallisempaa ole, tai tarvitsisi olla. Varsinaisten pyöräteiden rakennus saattaa olla kallista, mutta eikö halvempaa olisi yksinkertaisesti jättää metri tilaa tien reunoille? Joskus autotkin voisivat hyötyä tästä tilasta, esimerkiksi riskiohituksissa tai jos auto rikkoutuu, sille olisi tilaa reunassa.

Espanjassa kilpapyöräilijät kaahasivat ohitsemme viimeisenpäällä laitetuissa tamineissaan. Täällä näitä superpyöräilijöitä näkyy vähemmän ja ihmiset lipuvat pyörillään hiljakseen vesistön varsia koko perheen voimin. Tuntui oudolta ohitella tavarakuorman kanssa näitä sunnuntai-pyöräilijöitä, kun Espanjassa tottui siihen, että juuri meidät jätetään taakse. Poljimme leirintäalueseutuja, jonne ihmiset olivat tulleet matkailuautoillaan ja ottaneet mukaan polkupyörät, joilla he sitten lähtivät kiertelemään lähirantoja. Rantakaistale oli hieman tukossa polkijoista, mutta oli silti hauskaa, että pyöräilyyn suhtauduttiin näin leppoisasti. Pyöräilystä on moneksi. Portugalissa asenne oli: vain köyhät joilla ei ole varaa autoon pyöräilevät ja tietenkin sitä voi harrastaa kilpaurheiluna. Täällä pyöräily nähdään hieman laajempana, kunhan he vain vielä laajentaisivat näkökulmaansa matkapyöräilyn suuntaan. Rannantuntumassa näkyi myös muutamia muita tavarakuorman kanssa liikkujia, mutta en ymmärrä, mihin nämä polkijat katosivat, kun pyörätie katosi. Ei näissä varsinaisissa rakennetuissa pyöräkaistoissa muuta vikaa ole kuin, että ne ovat aina vain liian lyhytkestoinen ilo matkapyöräilijälle.

Yövyimme teltassa noin viitisin kilometriä ennen Seten kaupunkia. Agden kylän jälkeen suuntasimme rantaan ja etsiskelimme oleilupaikkaa. Ensisijainen tarkoitukseni oli päästä uimaan, istuskella rannalla ja rentoutua. Emme aluksi olleet mitenkään tietoisia, että juuri tuo kohta osottautuisi myös hyväksi yöpaikaksi. Kello oli tuskin kolmea iltapäivällä, joten oli auttamattomasti liian aikaista haaveilla leiripaikasta. Milloin teltta sitten pitäisi pystyttää maastoon? Tästä on kahdenlaista koulukuntaa. Osa vannoo pimeän nimiin ja osa ei jaksa välittää kellonajoista tai huomaamattomuudesta. Kalle tahtoisi aina odottaa pimeää, itse taas haluan leirin pystyyn jo aiemmin. Olemme siis päätyneet kompromissiin eli hämäränkynnykseen. Tuo on osottautunut hyväksi ratkaisuksi. Tuolloin vielä hahmottaa, mihin paikkaan sitä onkaan jäämässä. Voi tutkailla ympäristöä. Mutta toisaalta ympäristö on usein jo rauhoittunut, ihmiset ovat kiirehtineet koteihinsa. Hämärässä hahmottaa, mistä näkyy valoja eli, kuinka kaukana lähin asutus on ja, voiko itse sytyttää telttaan valot vai loistaako asumus tähden tavoin.

Kävin kahteen otteeseen meressä, uimapukuilin auringon lämmöstä ja söin eväitämme. Kalle soitteli kitaraa, minä luin kirjaa ja kokkailimme yhdessä trangiallamme, mikä vaati kärsivällisyyttä. Espanjasta löytyi aina alle eurolla 90 prosenttista alkoholia polttoaineeksi keittimeen, täällä prosentit jäävät 70 ja kaiken lisäksi aineen hinta on kalliimpi. Tuo ainoastaan 70 prosenttinen neste palaa tuskastuttavan pienellä liekillä ja ruuanlaittoaika on tuplaantunut. Tämä taas on johtanut siihen, ettemme ole viime aikoina jaksaneet kokkailla tienpäällä vaan vasta perillä kohteessa. Raakaravinnolla on siis menty, mikä on kohdallani tarkoittanut: mansikoita, pensasmustikoita, omenaa, banaania, pähkinöitä, tummaa suklaata, satunnaisesti kinkkusiivuja ja vuohenjugurttia. (ehkä nämä viimeiset eivät kulje virallisesti raakaravinnon genressä)
Telttapaikkamme oli mitä mainioin. Siihen oli hyvä lopettaa telttailu. Vielä juhlavampi lopetus tietenkin olisi ollut jos olisin myös nukkunut hyvin. Aluksi valvoin kunnellen riehuvaa tuulta. Puidenoksat rapisivat telttakangasta vasten ja joka puolella ympärillä suhisi. Keskiyöllä tuuli tyyntyi, mutta kylmyys ja jalkasärky iski. Selässäni on varmaan jokin hermojumitus, mikä aiheuttaa sen, että huonolla patjalla ääreisverenkiertoni ei toimi. Kädet puutuvat ja jalkoja särkee. Asumuksemme sijainti oli tällä kertaa: merenrannasta noin 200 metriä hiekkadyynien syliin, kolmella suunnalla tiheää puustoa ja edessä oviaukon puolella tyhjää hiekkaista tannerta. Jälleen ratakiskot löysivät meidät – tai me niiden antaman ”ei kenekään maan suojan” – mutta tällä kertaa kyse oli hiljaisemmasta raiteesta. Raiteiden takana jossain kulki autotie, mutta melu kantautui vain hyvin vaimeasti ja telttamme puolella kiskoja kulki ainoastaan pyörätie ja sekin jäi kauaksi taakse, kun raahasimme laukkumme dyynien läpi puskien taakse suojaan. Pyörät jätimme lähemmäksi kävelykaistaa, mutta nekin nostimme ensimmäisen dyynin taakse lapeelleen piiloon.

Nämä turvajärjestelyt tuntyivat sinänsä liioitelluille, koska rannalla kahdeksan aikoihin istuessamme, olimme simpukoiden lisäksi viimeiset elävät olennot meren seuralaisena. Vielä seitsemän aikoihin, muutamat pariskunnat vaelsivat romanttisesti käsikädessä rantaviivaa, mutta sittemmin ihmiset valmistautuivat hotelleissaan illalliselle tai paikalliset palailivat koteihinsa. Joku yksinäinen pyöräilijä tai rullaluistelija saattoi suhauttaa rantatietä ohitse, mutta heidän välissään oli helppo löytää hiljainen hetki tavaroiden kantamiseen niin, ettei kukaan näkisi.

Vesi oli päivän mittaan päässyt vähiin. Oletin jonkun hotelliravintolan olevan auki ja lähdin vielä illan päälle vedenhakumatkalle. Ensimmäinen hotelli oli kuitenkin kunnon pöytäliinapaikka: jääkaappia vesipulloineen tai vessaa vesihanoineen ei näkynyt ja tarjoilija tuli heti tiedustelemaan asiaani, joten käännyin ovelta. Seuraava kotoisampi kuppila oli kiinni. Pyörin sen pihassa ja kokeilin pumpattavaa vesiraanaa. Vettä ei tullut, mutta nainen takapihalta, joka oli jonkinmoinen camping alue, viittoi minua luokseen. Hän täytti vesipulloni mökissään sillä aikaa, kun rapsuttelin hänen hassua koiraa, jonka pää oli niin iso, että se vei puolet kehosta. Olen jo sanonut tämän, mutta pitää vielä toistaa: mahtavan avuliaita nämä ranskalaiset! Tätä kansaa pidetään joskus koppavina tai tylyinä, mutta se perustuu varmasti vain pariisilaisten luomaan vaikutelmaan, joka taas pohjaa siihen, kuinka pariisilaiset ovat aiheesta kyllästyneitä turisteihin. Mielestäni ranskalaisilla on mahtava itseluottamus, joka saa aikaan sen, etteivät he säikähdä englannin puhumista, vaikka eivät sitä osaisikaan, toisin kuin espanjalaiset. Kun tietää mitä itse on, ei myöskään tarvitse säikähtää vierautta. Heillä on hyvä ja leppoisa asenne muihin kansoihin, ei yltiökiinnostunut kuten vaikkapa intialaisilla, mutta ei niin sisäänpäinkääntynytkään kuin espanjalaisilla.

Parisen yötä rentoudumme taas F1 hotellissa, joka tällä kertaa sijaisee Montpellierissä. Toisaalta on kyllä sama, missä kaupungissa tämä sijaitsee. Näistä hotelleista puuttuu täysin kaupunkiin tai edes maahan liitettävä persoonallisuus, mutta silti olemme tykästyneet näihin. Tällä kertaa täällä on taas mahtavan hiljaista: ei koululaislaumoja tai isoja perheitä. Iso tie kyllä kulkee vieressä, mutta seinissä on loistavat äänieristeet. Näiden hotellien hinnat pohjaavat nähtävästi paljolti siihen, että nämä sijaitsevat usein keskellä ei-mitään ja tällä kertaa se määritelmä pitää erityisen hyvin paikkansa. Belizerissä keskustaan oli sentään vain 2 km ja hotellin ympärillä oli mieletön isojen kauppaketjujen tykitys – rumaa, mutta matkailijashoppailijalle paratiisi – mutta täällä Montpellierissä kaupunkiin on matkaa kahdeksan kilometriä ja lähellä ei näy kaupan kauppaa, vain peltoja ja asuinaluetta. Tänään emme liikahda täältä mihinkään. Onneksi ostimme tullessamme tarpeeksi ruokaa, että voimme vain lojua sängynpohjalla, lukea ja pyöriä verkossa.

Alunperin oli tarkoitus telttailla rannoilla pari yötä, mutta onneksi emme pitäytyneet siinä. Harmihan se oli meri jättää: peruskauniit rannat valkoisine hiekkoineen ja ihanasti tyhjää tilaa liikkua, hengittää ja ihailla luontoa. Mutta ehdimme vielä Marseilesissa nähdä Välimeren. Otamme tosiaan täältä junan Marseilesiin ja viivymme siellä nelisen yötä sohvasurffaajien ja pyöräsurffaajien luona, myyden pyörät pois ja jatkaen siitä junilla ja busseilla Euroopan halki kohden Suomen suvea.

Hyvää whit maanantain jatkoa siis vain! Pääsiäisestä on 50 päivää ja sen kunniaksi ranskalaisilla on vapaata; mielettömät ihmismyrskyt kaupoissa. Täällä ei riitä, että helluntaisunnuntai olisi vapaa, vaan lisäksi on otettu maanantai, että ihmisillä olisi varmasti aikaa helluuntua.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi