Ranskan maalla

Bao

Ylitimme Pyreneet, tai oikeammin sivuutimme. Tuossa ne kohoaa edelleen parinkymmenen kilometrin päässä ikkunamme takana. Mikähän voima ne on saanut lakoamaan juuri ennen rannikkoa? Sama vuoriketju ylettyy Bilbaon kohdille, mutta siellä vuoret ovat huomattavasti matalampia ja tässä rannikon läheisyydessä on mahdollista ohittaa ne jokilaaksoja myöten pannukakkumaisessa maastossa.

Lähdin kiukkuisena Irunista. Yleensä sain nukuttua vaeltajienmajataloissa makoisasti, mutta tuolla unet jäivät auttamattomasti liian lyhyiksi. Ensimmäiset innokkaat vaeltajat heräsivät jo viideltä pakkaamaan! Heillä oli liikaa intoa, sillä Irun oli vaelluksen aloituspiste. Vaikka paikan isäntä oli tullut yhdeltätoista sammuttamaan huoneemme valot ja toivottamaan hyvää yötä kuin lasten kesäleirillä, yön pituus ei vain riittänyt minulle. Jos olisin vasta aamulla antanut lahjoituksen, olisin varmasti pudottanut lippaaseen vain vaivaisen euron, mutta Kalle oli ehtinyt jo edellisenä iltana tehdä viiden euron lahjoituksen. Vaikka Irunissa oli ihana yhteishenki, se ei auttanut itse pääasiaan eli majatalon tehtävään: tarjota vaeltajilla rauhaisa paikka levähtää. Pahimmat virheet olivat, että kerrossängyt olivat liian heikkoa tekoa – huojuivat jos toinen käänsi kylkeä – ja huoneessa ei ollut ovea, jolloin muidenkin huoneiden kuorsaus kuului ja kaikui.

Lepyin Irunille hieman polkiessani kallionreunaa, joka vietti jyrkästi tyrskyävään mereen. Lampaat laidunsivat kukkuloilla ja liikenne oli rauhaisaa. Ranska toivotti meidät tervetulleiksi tällaisilla huomattavasti rauhaisemmilla maisemilla kuin edellispäivän tieosuudet. Olimme pelänneet koko Baskimaan olevan vain pelkkää teollisuustykitystä, mutta Ranskan puolelta löytyi heti näyttävää maaseutua. Tosin aamun jälkeen liikenne vilkastui niin, että juuri ja juuri sekaan mahtui. Tiet kulkivat rantakaistaleella tai pienten kylien läpi, ja liikennenopeus oli hidasta, mutta hyvin tukkoista. Tulihan siinä mukava ylemmyydentunne polkaista ruuhkaanjuuttuneiden autojen ohitse! Kannattaisko ihmisten käyttää enemmän polkupyöriä, etteivät kaikki tiet tukkeutuisi pirsseistä? Baskimaassa on sinäänsä ihanteellisesti pyöräilykulttuuria, mutta lähinnä vain kaupunkien ja kylien keskustoissa. Kaupunkien väleissä maantiellä pyöräkaistat katoavat ja valkoisenviivan jälkeen saattaa olla tilaa, tai sitten ei.

Yritin aamutuimaan kuitata univelkaa autiolla rannalla, jossa erään vajan takaa löytyi aurinkotuoleja. Torkahdin tuolissa, mutta pian kylmyys yllätti. Ranska oli toivottanut meidät tervetulleeksi laiskalla tihkusateella, ja tuo vähänväliä pisaroiva sade raikasti keliä. Iltapäivään asti sateli satunnaisesti, mutta niin onnettomalla temmolla, ettei sade kyennyt kastelemaan. Poljimme tuolloin vain 35 km ja oikeastaan koko päivä meni rannoilla torkkumiseen, ruuan kokkailuun ja toistuviin eväintensyöntitaukoihin. Kulutimme aikaa, sillä meidän oli pitänyt lähteä alberguesta jo kahdaksan aikoihin ja olimme sopineet pyöräilijäisäntämme kanssa näkevämme kahvilassa Bayonnessa vasta kuudelta illalla.

Edward – warmshowers isäntä – oli intohimoinen pyöräilijä. Hänellä oli kaksi pyörää, joista hän käytti toista päivittäin kaupunkiajossa ja toinen oli hänen reissupyöränsä, jonka perässä hän oli vetänyt tavarakärryä Belgiassa ja Espanjassa. Hän oli 65-vuotias ja asunut 50 000 asukkaan Bayonessa koko aikuis-ikänsä, joten hän tunsi lähes kaikki kaupungin asukkaat ja nimitti kaupunkia ”omakseen.” Naapurinpoika tuli hänelle tuosta vain aamukaffeelle. Hänen toinen intohimonsa oli kokkailu, ja epäilen hänen liittyneen matkapyöräilijäyhteisöön paljolti sen vuoksi, että saisi kokkailla vierailleen. Me emme olleet mitään parhaita vieraita tässä mielessä. Kalle oli varoitellut etukäteen, että minä en sitten voi syödä juuri mitään. Hän oli sanonut suoraan, että laitamme ruuan etukäteen ja meitä varten ei tarvitse tehdä mitään. Viesti ei kuitenkaan ollut mennyt perille. Olimme kokkailleet heti Byoniin saapuessamme erään urheilupuiston pihanurkassa, tehneet pataattia ja linssejä tomaattikastikkeessa ja vuohenjuustossa. Mutta olihan se taas nälkä – pyöräilypäivinä voisi syödä jatkuvalla syötöllä – kun Edward kattoi illallispöydän. Heti taloon tultuamme hän alkoi vääntämään illallista naisystävänsä apunaan ja ei siinä auttanut paljon toppuutella.

Minulta kysyttiin useaan kertaan ”voitko sinä syödä tällaista, entä tällaista” ja käytiin näyttämässä erinäisiä ruokapakkauksia. Lopulta pääsimme kumpaakin osapuolta tyydyttävään ratkaisuun, eli minä söisin salaattia. Se, etten olisi syönyt mitään, olisi nähtävästi ollut liian loukkaavaa isäntää kohtaan. Mukavahan se oli syödä sallaattia – siinä oli ihanat yrttimausteet, hyvälaatuinen oliiviöljy ja tuoreet rapeat sienet – mutta vähän turhaa hössötystä se vaati. Niin paljon helpompi on vain kokkailla itse kuin syödä muiden ruokia. Kun hän väenväkisin halusi tarjota minulle ruokaa, jouduin selittämään myös kontaminaatiosta. Keittiö oli jälleen täynnä leivänmuruja – niinhän se tavallisilla ranskalaisilla aina on, kun he syövät joka käänteessä patonkia – joten kaikki käytettävät keittiövälineet oli huuhdeltava tms. Mainitsin tästä, mutta en tietenkään jäänyt tarkkailemaan touhua. Muutama muru oli varmaankin lopulta taas eksynyt salaatin joukkoon tai kulkeutui ruokapöydältä suuhuni, sillä yöllä oli pieniä mahanpuruja ja seuraavana aamuna sain tyhjentää suoleni kolmesti peräkkäin, mutta onneksi pahempia kipuja ei tullut. Onhan se harmi jos pyöräilymajoituksia joutuu välttämään pelkästään syömiseni vuoksi! Miksi ihmiset eivät voi käsittää, etten nälkään kuole, vaikken syö heidän eväitään? Ei se ole minulle niin vakavaa jos en pysty syömään, olen jo tottunut asiaan. Vielä aamupalalla, Edward laittoi eteeni riisikakkuja yms, ja kyseli ”kai nyt tätä voit syödä.” Kun kaivoin esiin avokaadoni, hän näytti tyytyväiseltä ja oli iloinen, kun pystyi tarjoamaan avokaadolleni viinietiikkaa ja oliiviöljyä mausteeksi. Hän totesi, ”Hienoa, että syöt edes jotain, eilen vähän pelkäsin, kun et syönyt juuri mitään.”

Vaikken Edwardin mielestä syönyt mitään, maistelin kuitenkin juustoja, oliiveja ja viiniä. Oli kyllä niin mahtavan kliseisen ranskalaista, että heti ensimmäisenä Ranskan iltanamme pöydässä oli hienoja juustoja, lasinen punaviinikarahvi ja laadukasta omenasiideriä. Tuo siideri oli luomua, kuten niin moni muukin Edwardin pöydässä. Myös kaupassa on näkynyt hyvin paljon luomutuotteita, jopa kauppojen omissa nimikkotuotteissa, jolloin hinnat ovat kohtuullisia. Ranskassa on menty luomurintamalla rytisten eteenpäin!

Taas aamutuimaan hermojani koeteltiin. Nyt olin nukkunut hyvin, joten minun olisi pitänyt olla loistotuulella. En silti kestänyt sitä, että päätöksiä tehtiin koko ajan ohitseni. Ensin olin pakkailemassa ja valmistautunut lähtemään, mutta Edward tahtoi meidän odottavan sen aikaa, että hän käy torilla. Ulkona satoi, joten sinäänsä minulla ei ollut mitään odottamista vastaan, olin vain orientointunut lähtemään heti aamusta. Kun hän tuli takaisin, hän halusi lähteä saattamaan meitä kaupungin läpi. Lykkäsimme pyörät hissiin ja nousimme hissillä eräälle sillalle. Oli tietenkin mukavaa, että Edward tiesi tämän oikoreitin. Itse tuskin olisimme ymmärtäneet etsiä tuota hissiä sillalle nousemiseen. Sittemmin lähdimme nousemaan kukkuloille. Olin katsonut edellisenä iltana Kallen kartasta, että itää kohden pääsee kahta reittiä – joko kukkulaista maisemareittiä tai tasaista joenvartta. Edward oli puhunut jostain huikeista maisemista, joten säikähdin hänen johtavan meidät tuolle ylänköreitille. Kiukuissani tiukkasin ”missä joki on, me päätimme eilen, että menemme joenvartta.” En voinut tietää, missä olimme menossa, kun minulle ei ollut kerrottu, mutta silti hieman kaduin kärsimättömyyttäni, kun heti seuraavan mutkan takaa tie laski joenrantaan. Pian Edward hyvästeli meidät. En tiedä oliko hänellä alunperin tarkoitus saattaa meitä pitemmästi, ja säikähtikö hän kriittistä äänensävyäni. Englannistani hän tuskin oli käsittänyt mitään. (Hän myönsi ymmärtävänsä paremmin Kallen englantia ja puhui itse aika heikosti) No, kuitenkin, hän oli johdattanut meidät mitä mainioimmalle reitille. Maisema oli kuin pohjanmaata! Ai, ai, juuri tuollaisia teitä olin kaivannunt Astuirias-kukkuloilla. Kaiken lisäksi asvaltti oli hyväkuntoista, liikenne olematonta ja välistä tienlaidassa oli jopa pyöräkaista.

Kilometrit lensivät siivillä tuota rauhallista jokimaisemaa. Sade oli jälleen olemattoman laiskaa ja välillä aurinko pilkahteli. Pieni satelu oli vain myönteistä, sillä se puhdisti ilmaa. Edellisen iltapäivän auringossa ja liikenneruuhkissa meidän kummankin nenät vuotivat ja silmiä kirvelsi. Ranska on ihmeellisen siitepölyinen ja ötökkäinen maa! Jännä, ettei Espanjan puolella ollut mitään pölyallergiaoireita ja juuri rajan jälkeen ne iskivät meille kummallekin. Pienet iholle pyrkivät kärpäset ilmaantuivat hetkittäin ja taas katosivat. Niitä vastaan ajon aikana aurinkolasit olivat kätevät. Loppupäivästä vastaan hyökkäsi muutamia kesyjä kukkuloita, mutta pääosin maasto oli tuolloinkin pitkää suoraa.

Aloimme etsiä telttapaikkaa 65 kilometrin polkemisen jälkeen vähän ennen Orthezia. Koskaan aiemmin telttapaikanetsintä ei ole ollut noin työlästä! Kallen mielestä projekti ei ollut kummoinenkaan, mutta itsellä oli jäänyt aiemmista telttailuista – mahdollisesti ajankultaama – kuva, kuinka paikat vain ilmaantuvat vastaan. Italian Elballa sen kuin poimi hyvistä paikoista sen kaikkein mieluisimman. Oli valinnanvaraa metsissä, rannoissa tai autioissa taloissa. Nyt yritimme ensin suunnata pientä traktorinjälkeä myöten, joka vaikutti lupaavalta, sillä tie oli suljettu muutamalla kivellä, joten mikätahaansa auto ei ajaisi sinne. Tie kuitenkin loppui paikkaan, jossa lehmät laidunsivat. Jos joku tulisi hakemaan lehmänsä iltalypsylle, hän näkisi meidät. Seuraava isosta tiestä erkaantuva tienpätkä kulki omakotitalojen ohitse ja näytti nousevan metsäiselle kukkulalle. Näytti kuin talot vähenesivät metsää kohden, mutta lopulta niitä oli myös metsiköissä. Joku pikkupoika seurasi vähän matkaa meitä omalla pyörällään, jossain haukkui koira ja kaikkialta kuului traktoreiden ääniä. Kunnon asutuskeskittymä siis! Sittemmin löysimme hylätyn näköisen talon: ikkunaluukut olivat kiinni, ei mitään tavaraa pihassa ja katto hieman notkolla. Takapihalta oli kuitenkin ruoho leikattu ja ruusut hoidettu, mikä viittasi, kuinka joku käyttää mökkiä vapaa-ajanasuntonaan.

Lähdimme tarpomaan mökin pihasta peltojen ylitse kohden metsäkaistaletta. Metsä oli kuitenkin niin onnettoman suppea, että siitä näkyi lävitse toisille asuinalueille. Kaiken lisäksi jostain ilmaantui traktori pellolle kyntämään. Palasimme siis isolle tielle. Pian näimme kiskot ja sen takana virtaavan joen. Hylätyt juna-asemat ovat ennenkin olleet loistavia telttapaikkoja, sillä ne ovat ”e-kenenkään maata.” Kai ne aina valtiolle tai junafirmoille kuuluvat, mutta eivät herätä kenenkään yksittäisen ihmisen omistus- ja suojeluhaluja maata kohtaan. Lopulta löysimme mitä parhaan paikan! Se oli kiskojen ja joenrannan välissä. Autotien jälkeen täytyi raahata pyörät ja tavarat kiskojen ylitse, mutta sen jälkeen kasvoi hyvät suojaiset pensaikot, joiden takana oli kohtaloisen tasaista. Hostelliarvosanoina sanoisin: sijainti 10, sängynpehmeys 8, siisteys 9, henkilökunnan ystävällisyys 9. No, kyllä siinä taas hieman oli psyykeä koeteltu, mutta emme pahemmin toisillemme tiuskineet, sillä hyvät ruuat ja Syke tv-sarjan katsominen tableltani teltassa tyynnytti mielen.

Tuntuu, että olemme viimepäivinä asuneet sekä pyöränsatulassa että ruokakaupoissa. Välillä joudumme käymään kolmekin kertaa päivässä kaupassa, kun laukkuihin ei mahdu ruokaa kuljetettavaksi. No, toisaalta on ollut taas kiehtovaa tutkia erilaisia tuotevalikoimia ja vertailla Ranskan hintoja Espanjan hintoihin. Juustot ja muut maitotaloustuotteet ovat herättäneet riemastusta runsaan valikoiman ja edullisten hintojensa vuoksi! Hotellit ovat Ranskassa huomattavasti kalliimpia kuin Espanjassa. Ranskassa ei oikein edes tunneta hostellikulttuuria. Nyt löysimme kuitenkin halpahotelliketjunhuoneen 27 eurolla yö. Hotelli on nimeltään F1 ja oikein toimivan oloinen. Ranskalaiset jaksoivat jopa hymyillä meille respassa perikohteliaasti ja kaikkeen vastattiin ”oui, oui”. Pidän ranskalaisesta rentoudesta – he eivät hätkähdä meidän kulkuriolemustamme – ja kohteliaisuudesta. Vedenostokioskissa tienvarrella setä kyseli reissustamme, neuvoi vessan sijainnin ja oli hyvin huomaavainen, vaikka marssimme sisään hänen putiikkiinsa heijastinliivit ketjuöljyssä ja hieltä haisten suihkuttoman telttayön jälkeen. Ranskalaiset osaavat olla yhtä aikaa rentoja ja tyylikkäitä – sekä käytökseltään että ulkoiselta olemukseltaan. Byonnessa huomasin ihastelevani jopa ihmisten pukeutumista, vaikka en usein kiinnitä vaatteisiin suurta huomiota. Heillä oli yhtä aikaa hieman hippimäinen tyyli ja silti asiallinen, jotain repäisevää ja silti hillitty kokonaisuus.

Ihastuimme nyt sen verran tähän hotelliketjuun, että Kalle vetäisi meille netistä seuraavaksikin yöksi saman hotellin paikan Tarbesista. Hotelli on hyvin yksinkertainen: pienet huoneet, suihkut ja vessat käytävän varrella, ja ei mitään olohuonetta, mutta silti kaikki on hyvin siistiä, suihkusta tuli loputtomasti kuumaa vettä, respassa on kahviautomaatti, pikkupurtava-automaatti ja mikro ja hotellin edessä on oleskeluterassi. Nyt voisinkin lähteä testaamaan terassin ja napostelemaan iltapalaa. Korkkaan varmaan jälleen uuden tummansuklaanlevyn, sillä olen alkanut harrastelemaan niitä, vertailemaan makuja. Kävin suklaamuseon eteisessä ja itse myymälässä ihastelemasssa, ja haistelemasssa tuoksuja, mutta en maksanut 6,5 euron hintaiseen museoon. Bayonne oli profiloitunut suklaakaupungiksi ja sen huomasi jopa tavallisten ruokakauppojen suklaavalikoimista.

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi