Polski bussi

Huh, huh, mikä hostelli. Sijainti on huitsinnevadassa: lähiökerrostaloja, ruohoa puskevia tontteja piikkilanka-aitoineen, korkeita tiilimuureja, parakkimaisia rakennuksia ja tiet repeillyttä kuhmuista asvalttia. Alueen luontaantyöntävyys ja outous ei niinkään synny sen rauhattomuudesta, vaan pikemminkin päin vastoin. Kaikkialla on liiankin hiljaista, kaikkialla muualla paitsi hostellissamme. Ympäröivä alue on kuin Tsernobilin seutua ydinvoimaonnettomuuden jälkeen, mutta yhtäkkiä hostelliin saapuessa ihmisiin törmääkin joka käytävässä ja keittiönurkassa. Ja millainen hostelli ja millaiset ihmiset? Ulkoisesti hostelli on kuin työmaaparakki ja muut hostellivieraat ovat puolipukeisia mahakkaita työmiehiä. Ehkä he ovat rekkamiehiä, eivät he ainakaan matkailijoita ole. Heissä ei ole mitään turistimaista ja he ovat täällä paikassa kuin kotonaan: valtaavat keittiön, jättävät vessanlavuaariin pyykit likoamaan, soittavat musiikkia, juovat kaljaa ja pelaavat pingistä. Jotenkin tuntui hassulta siirtyä reissaajakulttuuriympyröistä tällaiseen. Reissaajahostelleissa on niin selvää, mistä puhutaan, on selvää, kuinka ollaan samaa porukkaa. Täällä on vaikea kommunkioida mitään, kun ei ole yhteistä kieltä. Joku meiltä yritti kysellä jotain ja ihmetteli, kun ei edes venäjä irtoa. Kyllä puolalaisista aika moni puhuu englantia, heitä näkee suhteellisen paljon reissaajien joukossa maailmalla. Tänään ihmiset bussiasemalla ja apteekissa puhuivat hyvin sujuvasti englantia. Mutta juuri nämä työläiset eivät ilmaise itseään kuin äidinkielellään ja ovat erittäin rasittavia, kun yrittävät silti ottaa kontaktia.

Bratislavassa vietimme erittäin pitkää ja hitaasti matelevaa iltaa ensin puistoissa ja sitten bussiasemalla. Harmillisesti emme pystyneet enää kiertelemään kaupunkia, sillä tavarakuormamme painoi käsissä liikaa ja kilometrejä oli arvioitua enemmän talssittavana. Wienissä kävelimme, koska yksi metromatka maksoi 2,20 e, Bratislavassa taas kävelimme ainoastaan siksi, että olisi ollut oma vaivansa selvittää bussien kulkulinjoja. Kaupunkia halkoi ristiin rastiin edulliset sähkölankabussit, jotka olivat hauska näky iskiessään kipinää ja kolistessaan kaapeleiden alla pitkänä haitarina. Niissä oli jotain neuvoastoaikaista, vaikka monet itse ajokit olivatkin uusia. Idea tuollaiselle sähkökaapelin alla kulkevalle autolle, on muinainen. Vanha mutta loistava ajatus, sillä näin kumipyörät kulkevat saasteettomasti.

Kello 23 aikoihin vartijat häätivät meidät ja muutamat muut yönnorkoilijat ulos asemalta. Bussiasema suljettiin! Tähän emme olleet varautuneet. Ajattelimme voivamme torkkua siellä kaikessa rauhassa aina bussin lähtöaikaan asti, suojassa muilta yön hiippailijoilta. Asemalla oli kätevästi ilmaiset vessat ja halpoja juoma-automaatteja, mutta ehdin häthätään vain yhden vissyn vielä lennosta siepata automaatista, kun meitä hopuutettiin siirtymään ulos. Onneksi kyse oli hiljaisesta sisäpihasta lukuisine bussilaitureineen ja siellä torkkui penkeillä muitakin kyydin odottelijoita. Jossain vaiheessa hieman epäilimme, olemmeko oikealla asemalla, sillä Polski-busseja ei mainittu virallisissa seinäänkirjatuissa aikatauluissa. Kyse oli kuitenkin vain samasta ilmiöstä kuin Onnibussilla, he eivät paljon infoa, koska se maksaisi. Eräs aasialainen tyttö oli vielä hätääntyneempi kuin me ja kyseli meiltä huolestuneena Polski-bussista. Vartijat olivat kuitenkin osanneet nyökytellä meille ”kyllä se sieltä pihalta lähtee” samalla, kun löivät aseman kiinni, joten pihalla torkkuessamme olimme jo luottavaisin mielin bussin saapumisen suhteen.

Bussi porhalsikin asemalle jopa hieman etuajassa, mikä oli loistavaa seuraavien selkkausten kannalta. Kalle etsi puhelimestaan lipun valmiiksi esiin ja menimme tavaroidenlastausjonoon. Kalle piti toisessa kädessään puhelinta ja samalla ojenteli toisella kädellään kitaraa ja laukkujamme tavaratilaan. Lastaaja ei tahtonut nähdä lippujamme, mutta ovimies tahtoi. Bussin ovella Kalle selaili ja selaili puhelintaan, mutta lippua ei enää näkynyt. Se oli ollut siinä juuri äsken esillä! Kaikki muut matkustajat menivät ohitsemme ja pian olimme jäljellä enää me. Selitimme kuskille ”meillä on lippu, mutta puhelin kadotti sen, voimmeko käyttää nettiä.” Vastaus oli tyly ”Ilman lippua ette pääse kyytiin. Netti ei toimi.” Kalle kyllä löysi bussin wifin puhelimellaan, mutta eihän se tosiaan toiminut. Sittemmin kokeilin minun puhelimellani ja ei mitään liikettä verkossa, vaikka pykälät olivat täydet. Kuski alkoi painostamaan ”Löytyykö sitä lippua nyt vai ei, me ei voida enää odottaa. Ei lippua, ei kyytiä.” Näytti kuin kuski olisi suoranaisesti nauttinut tilanteesta. Hän myhäili, kuinka oli aivan yleinen ongelma, ettei e-lippua yhtäkkiä ollutkaan ja säännöt kielsivät tuolloin päästämästä ketään kyytiin. Jos hänellä olisi ollut tippaakaan asiakaspalveluhenkisyyttä, hän olisi kysynyt muilta matkustajilta, toimiiko jonkun puhelimessa verkko. Mutta ei, hän oli jo lähtemässä liikkeelle ilman meitä, kun itse uskaltauduin häiriköimään muita matkustajia. Kyllähän nykymaailmassa aina suurimmalla osalla on puhelinnetti.

Kurkkasin ovelta sisään, vaikka sitäkin kuski yritti vastustaa ja kysäsin, voisiko joku auttaa. Eräs tyttö sääli meitä, ja tarjosi puhelimensa. Olimmne jo hyvin stressantuneita tilanteesta, vaikka eihän se maailmanlaajuinen katastrofi olisi ollut: olisimme vain jääneet asemanpihaan nukkumaan ja olisimme menettäneet lipun verran rahaa sekä yhden hostelliyömaksun. Tuolla hetkellä tuntui kuitenkin, kuinka olisi kyse isommastakin kriisistä. Meillä oli univelkaa edelliseltä yöltä ja bussin odotus oli tuntunut poikkeuksellisen pitkäpiimäiseltä. Olimme siis sitäkin kiitollisempia tytölle ja helpottuneempia tilanteen ratkeamisesta, mitä aluksi olimme olleet hermoraunioina. Kallen sähköpostiin kirjautuminen ja oikean lipun löytäminen useiden muiden bussilippujen viidakosta oli vielä vaatinut pienen rutistuksen, sillä kuski heitti koko ajan lisää vettä myllyyn ja huohotti niskaamme kärsimättömästi. Kun raahauduimme käytävää kohti paikkojamme, ojensimme luurin takaisin ja kiittelimme kovasti pelastajaenkeliämme.

Polski-bussissa ei ollut mitään ongelmaa Kallen kitaran suhteen. Soitin vain nakattiin muiden laukkujen mukana kyytiin suuremmin kyselemättä. Eurolinesillä pakkaaja oli todennut, ”Tämä ei ole ok, emme voi ottaa instrumenttejä kyytiin.” Silloin näytti, kuin kitara jäisi ulos, mutta pitkin hampain he ottivat sen kuitenkin. Polskissa siis oli hyvä, etteivät he turhia niuhottaneet tavaroiden suhteen, mutta muuten en suosittelisi yhtiötä. Kuski tai apukuski eivät tosiaan olleet millään tavoin asiakaspalveluhenkisiä. Luvattu wifi ei toiminut puhelimilla, vaikka se lopulta toimikin tietokoneilla. Eurolinesistäkin oli vaikea keksiä myöteistä sanottavaa, mutta ainakin sen penkit olivat ahtaudestaan huolimatta hyvät. Polski bussilla oli tekonahkaiset, muovimaiset ja huonosti muotoillut penkit, joissa oli loppumatkasta mahdoton löytää hyvää asentoa. Kyllähän niissä viitisenkin tuntia olisi istunut aivan mukavasti, mutta pitemmän päälle – matka kesti noin 11 tuntia – ne olivat hyvin epämukavat.

Ikkunastamme puskee raitista iltailmaa. Ihanaa, kuinka yöksi vielä viilenee. Tänään oli hyvin kuuma päivä, lämpömittarit näyttivät parhaimmillaan huitelevan jopa 31 asteen tietämillä. Merenrantaa on jo ikävä – Pärnussa sitten. Meillä on täällä erikoisessa hostellissa oma huone, mikä on ehdottoman myönteistä. Huoneessa ei sinänsä ole mitään vikaa, vaikkapa Intia tasoon nähden se olisi hyvin siisti. Koko hostellissa on kuitenkin mietitty vain käytännönläheisyyttä, halpaa hintaa ja ehkä hitunen siisteyttä. Täällä ei ole mitään sisustuksellista otetta, ei minkäänlaista niin sanottua naisen kädenjälkeä koristelussa tai somistuksessa. Baarin terassilla kasvaa muutama orvokki, muuta nättiä täältä asvalttipihojen ja betonipunkkereiden keskeltä eio ole löytänyt. Toisaalta: mitä voi vaatia jos maksat kymmenen euroa naamalta omasta huoneesta? Saako paikassa rahalleen vastinetta? No joo, täytyy myöntää, ainakin jos pääsemme vielä pelaamaan pingistä hostellin piharakennukseen.

Meillä oli viimevuorokauden aikana uskomattoman huonoa tuuria. Epäonni alkoi siitä, ettei rahanvaihtopiste Bratislavassa ollut enää viideltä iltapäivällä auki. Emme saaneet Puolan rahaa vaihdettua. Emme tuolloin ennustaneet sitä suureksikaan ongelmaksi, mutta myöhemmin tämäkin erhe on kostautunut. Toinen epäonni oli, kuinka Kallen puhelin tuhosi bussilippumme. Kolmannet epäonnet liittyivät jälleen valuuttaan. Yritimme vaihtaa valuuttaa bussiasemalla Varsovassa, mutta mitään vaihtopistettä ei näkynyt ja kioskissa he eivät suostuneet vaihtamaan. Emme ymmärtäneet, mitä raitiovaunuliikenteen alue1 ja alue2 tarkoittavat, kummat liput tarvitsemme, mutta onneksi paikalliset auttoivat ja nuo liput pystyi maksamaan automaatissa kortilla. Raitiovaunussa hostellimme lähettyville kesti lähes tunnin! Valtava kaupunki! Hostellilla korttimaksu ei toiminut ja he vaativat käteistä. Jätimme 20 e setelin pantiksi ja yritimme jälleen vaihtaa rahaa. Läheisen ostoskeskuksen rahanvaihtopiste oli kuitenkin jälleen kiinni. Nöyrryimme lopulta nostamaan automaatista euroja, vaikka kunnon korvauksethan siinä saa pulittaa Suomen pään pankille. Silkkaa rosvousta!

Puolakliseet ovat jo ensimmäisen päivän aikana kävelleet vastaan: rähjäisyys, karhea vessapaperi – jonka muistan jo interreililtä 11 vuotta sitten – tomaattimehut virvoitusjuomina, kaalisalaatti ja majoneesit – rekkamiehet kokkailivat näitä keittiössä – haikea viulunsoitto – sävelet kaikuivat korviin, kun nousimme ratikasta – asiakaspalvelun pelkkä asiallisuus ilman kummempaa ystävällisyyttä ja suhteellisen halvat elintarvikehinnat. Kauppojen hinnat tietenkin jaksavat aina riemastuttaa meitä. Uudessa maassa menee kuitenkin aina hetki ennen kuin keksii, mikä oikeasti on edullista. Yleisesti näyttäisi siltä, että elintarvikehinnat Euroopan maissa ovat viime vuosina lähestyneet toisiaan selvästi. Ensisilmäyksellä saattaa näyttää esimerkiksi että Ranska ja Itävalta ovat aivan saman hintaisia, mutta kyllä Ranskassa edelleen esimerkiksi juustot ovat edukkaampia. Täällä Puolassa selkeästi silmään pomppaa edullisuudessaan vain virvoitusjuomat ja tietyt vihannekset, mutta varmasti tulemme vielä lähipäivinä tekemään ”ahaa-elämyksiä”, mikä on kulkurihinnoittelun mukaista.

Huomenna illalla tapaamme Anian, joka opettaa suomenkieltä Varsovan yliopistossa. Hän on vanha tuttumme vuosien takaa, mutta emme juuri ole pitäneet yhteyttä. Yövymme Anian luona pari yötä ja hän osaa toivonmukaan näyttää meille yhtä hienoja paikkoja Varsovasta kuin Marseile tuttumme osasivat omasta kaupungistaan. Hauskaa puhua suomea jonkun kanssa, joka on sitä intohimoisesti päätynyt opiskelemaan ja lopulta opettamaan. Miten joku voi innostua niin hyödyttömästä – vaikkakin kauniista – kielestä kuin suomi?

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi