Myötätuulta

Sunnuntai, tuo Etelä-Euroopassa reissaavan kompastuskivi. Kuin kivi polulla siihen pitää osata varautua, pitää nähdä se ennalta ja muistaa nostaa jalkaa yli. Eihän se sen vaikeampaa ole kuin ostaa yhden päivän ruuat ennakkoon. Ruuat vielä menisivät, mutta entä vesi? Pohjois-Espanjassa oli hyvä raanavesi, mutta täällä Ranskan maalla veden laatu vaihtelee niin paljon, että yleensä ollaan ostettu pullovettä. Vettä siis joutuu kuitenkin pysähtelemään ostamaan ja silloin täytyy löytää huoltoasema tai pieni kioski jos marketit ovat kiinni.

Ranska on aukiolojen suhteen vielä kiinnostavampi tuttavuus kuin Espanja. Naapurimaa oli ottanut selkeät linjat: siesta aina keskipäivällä ja sunnuntaina kiinni. Ranska taas ei ole tahtonut olla näin ehdoton ja tietyt kompromissit tuovat lisää sekavuutta aukioloihin. He eivät ole osanneet päättää edes siestaa. He ovat miettineet ”No, pistetään riita puoliksi, alkuviikko on aina hiljainen, että jos silloin vietettäisiin keskipäivän siestaa ja loppuviikosta ei.” Esimerkiksi Intermarchin seinässä mainitaan tämä siesta, mutta toisaalta kauppa ei silti aina ole ollut alkuviikonsiestan aikana kiinni. Entäs sitten sunnuntai? Sen kohdalla on ajateltu kutakuinkin seuraavaa, ”Ollakko kiinni vai auki, ei pysty päättämään, no laitetaan aamusta parisen tuntia.” Kuka työntekijä haluaa tulla töihin 2,5 tunnin ajaksi sunnuntai aamuna? Eikö se ole vielä pahempi taakka työläiselle kuin sunnuntai aukiolojen täydellinen vapautus? Sitten on tietenkin vielä kauppaketjukohtaisia eroja, esimerkiksi Auchan, joka on iso ostoskeskus, näyttää olevan sunnuntaisin kokonaan kiinni.

Nähtävästi on myös kaupunkikohtaisia eroja. Täällä Bedziersissä ollaan erityisen laiskoja pitämään ovia auki. Kalle manailee juuri, ettei löydä kuin yhden Liddlin, joka olisi netin tietojen mukaan tänään auki tuon parisen tuntia. Eilen kävin Decathlonissa, joka oli Portugalin Farossa aina 23 asti avoinna ja täällä se löi ovensa lukkoon jo puoli kahdeksan aikoihin. Jopa monet ruokakaupat sulkevat arkenakin tässä kaupungissa 19.30!

Pitää siis piakkoin pakkailla ja kiirehtiä kauppaan. Sitä ennen kuitenkin hieman tarinaa viimepäiviltä.

Joskus se voi olla helppoakin. Joskus avokadot putoavat kadotukseen pyöräntarakalta, sade uittaa jalat tunnottomiksi, vesi loppuu juomapullosta kesken loputtomien mäkien ja auringonpaahteen tai sopivaa telttapaikkaa ei vain löydy. Sitten on niitä päiviä kuten eilinen ja toissapäiväinen: polkeminen sujuu kuin sähköavusteisella pyörällä, aivan höyhenen kevyesti ja reissaajanarki luistaa omalla painollaan.

Toissapäivänä lähdimme polkemaan Carcassonnesta Narbonnea kohden tarkoituksena leiriytyä ennen Narbonnea, mutta myötätuulessa ja tasaisessa maastossa kilometrit katosivat altamme niin itsestään, että huomasimme ohittavamme Narbonnen. Tuossa kaupungissa pysähdyimme tutkailemaan historiallista keskustaa ja poikkeuksellisen näyttävää katedraalia: sen huipulla kiviset kaaret lomittuivat toistensa taakse ja toivat omaleimaisuutta. Tuona päivänä ei tarvinnut paljon pyöränpolkimia tai keskiötä rasittaa ja tuntui kuin olisi pienellä mopolla huristellut. Ainoa haaste oli tienreunan kapeus. Narbonnen lähellä rekkaliikenne lisääntyi niin massiiviseksi, että vaati tietoista keskittymistä tasapainoon pysyäkseen valkoisenviivan päällä. Meille pyöräilijöille oli jätetty juuri tuon viivan verran tilaa, eli varsin ruhtinaallisesti, etenkin jos myötätuuli tai sivutuuli puskivat.

Noin 75 kilometriä etenimme, kun näytti siltä, että voisi lyödä teltan pystyyn. Kello oli seitsemämn maissa ja sadepilvet lähestyivät uhkaavasti. Koko päivänä ei ollut sadellut, vaikka Carcassonnesta aamulla lähtiessämme pari yksinäistä tippaa oli pudonnut hattuihimme. Ehdimme juuri löytää lupaavan paikan, kun taivas repesi. Lähellä oli junasilta, jonka alla kokosimme teltan, ettei se kastuisi. Kannoimme teltan pystytettynä paikoilleen pitkän ruohon läpi viiniviljelysten taakse. Kengät ja housut olivat likomärät ennen kuin ehdimme sukeltaa telttaan sadetta karkuun. Osittain kengät kastuivat pitkän ruohon tähden, mutta ruoho oli mukavan pehmeä alusta telttakankaan pohjan läpi. Kuvaus leiripaikasta: metsätien ja ratakiskojen toisella puolen päätiestä, puiden takana ja villinä kasvavan ruohion seassa. Tällä kertaa emme siis olleet edes kenenkään pellollla, sen verran villiintynyttä maasto oli. Aivan muutaman metrin päässä kyllä nousivat vehreät viiniköynnökset, mutta telttaplänttimme kuului varmasti vain ratakiskoille varattuun maahan. Viimeksi yöpyessämme kiskojen tuntumassa, meille jäi paikasta loistavat muistot. Nyt taas paikka ei aivan lunastanut lupauksiaan.

Illalla koneelta Sykettä katsoessamme, saimme laittaa ohjelman paussille viiden minuutin välein, tavarajunien rymistellessä ohitse. Joissain junissa oli tavarat pressuilla kiinnitetty ja ilmavirta päristi muoveja niin, että kuulosti kuin joku ajaisi rallia mopoilla telttamme päältä. Yöksi junavirta rauhoittui, mutta vain aivan pimeimmiksi tunneiksi. Viimeisin juna meni keskiyöllä ja ensimmäinen aamulla viiden aikoihin. Emme olleet varautuneet junia kulkevan öisin tai niin tiheään, mutta saimme kuitenkin muutaman tunnin nukuttua. Pitää olla tyytyväinen myös, että muuten oli hyvin rauhaisaa: ei mitään ihmisääniä missään. Telttamme sai kunnon tulikokeen vedenpitävyysdestä ja läpäisi sen melkein täysin pistein. Illalla vettä tiputteli tuuletusikkunan saumoista, vaikka sen vetoketjut olivat kiinni. Syy oli, kuinka päälykangas ja sisäkangas olivat liimautuneet toisiinsa kiinni. Muutama nokkosenpisto siinä tarvittiin, että Kalle sai aseteltua kankaat erilleen. Myöhemmin minä vielä pusikkovessareissuni ohessa lisäsin puusta katkaisemani kepin Kallen seinämälle venyttämään ulkokangasta vielä kauemmaksi. Kovin paljon telttaa ei kuitenkaan voinut lähteä parantelemaan, sillä koko ajan satoi niin rankasti, että ulkona oli vaikeaa viritellä asumustamme, lisähaasteena toimivat nokkoset, kenkiin liimautuva heinä ja pitkän ruohon ötökät.

Universumi hemmotteli meitä taas seuraavana päivänä. Se hyvitteli illan koettelemuksia teltan ja vesisateen kanssa ja järjesti tiemme tasaiseksi, se siloitti siitä niin fyysiset kuprut kuin henkisetkin. Aamukahvipaikka lennähti vastaan ilman suurempaa etsimistä Nissan nimisessä kylässä. Kylällä oli markkinat ja löysin varsiparsaa aivan pilkkahintaan. Huumoriakin maailmankaikkeus järjesti eteemme, kun huomasimme yöpyneemme Eskimoiden kamelit nimisen kukkulan vierellä. Nimitämme pyöriämme kameleiksi, joten mikäpä olisi ollut osuvampi yöpymispaikka.

Beziers sijaitsi vain vaivaiset 20 km telttapaikasta ja tie oli taas kuin unelmaa. Hieman stressaavaahan se on väsyneenä ajaa vilkkaassa liikenteessä, mutta ei voi valittaa jos tie on muuten täydellistä. Heijastinliivit ovat olleet kyllä hyödylliset tällä pyöräreissulla – varmasti enemmän avuksi kuin kypärät olisivat olleet – ne saavat useimmat autot kiertämään meidät. Espanjassa tosin annettiin paremmin tilaa kuin täällä Ranskassa. Jotkut ranskalaiset autoilijat jopa kehtasivat tööttäillä meille Touloisen tienoilla viestien ”menkää pois tältä tieltä, ei täällä saa ajaa”, vaikkei tie 110 km nopeuksistaan huolimatta ollut moottoritie, ja mitään muuta tietä ei vain kulkenut. Ranskalaiset eivät tunnu tiedostavan, että joku voisi tahtoa ajaa kaupunkien väliä pyörillä. Keskustoissa on kyllä pyöräiljöille kaistoja tai tienreunusta, mutta heti niiden ulkopuolella on ajateltu ainoastaan autoilijoita.
Taas yksi F1 hotelliyö takana. Tällä kertaa kyseessä oli poikkeuksellisen vähän tupakallehaiseva F1 paikka. Hyvin nukuin valkoisissa lakanoissani sänkyparvellani. Ehkä kirjoitan vielä myöhemmin lisää tästä hotelliketjusta, kun olemme olleet vielä viimeisen yömme näissä Montpellierissä. Sitä ennen vietämme yhden yön teltassa jossain rannikon tienoilla. Ensi yö siis jälleen omassa asumuksessamme ja toivon mukaan kauniilla paikalla välimeren rannalla! Pääsisinköhän uimaankin?

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi