Marseille – kuin toinen Mumbai

Ranskalaisten lakkoilusta huolimatta onnistuimme saamaan junaliput puoliltapäin lähtevään junaan Montpellieristä Marseillesiin. Koska meidän oli pakko ehtiä tuohon junaan, mitään varasuunnitelmia ei kertakaikkiaan ollut, heräsimme aikaisin. Kalle oli tuumaillut ”Pitää olla niin paljon ylimääräistä aikaa, että ehtii korjailla useammatkin rengasrikot.” Kumpikaan meistä ei kuitenkaan pitänyt kuminpuhkeamista kovin todennäköisenä, sillä renkaat olivat olleet huippukuntoiset. Vain yksi rengasrikko oli kohdannut minun pyörääni ja sitä ennen olin saanut ajaa sillä huolettomasti puolisen vuotta ilman, että olisin juuri edes pumpannut ilmaa.

”Joskus on ikävä olla oikeassa”, Kalle huudahti pyörävajanovelta. Minun takarenkaani oli surkeasti lytyssä – sillä näytti olevan aivan ilmat pihalle olotila. Onneksi aikaa oli runsaasti, koska kello oli vasta yhdeksän pintaan. Ulkokumista löytyi pieni metallinen siru, ikään kuin metalliniitinpalanen ja päättelimme sisäkumin reijän sijaitsevasn niillä kohdin. Noin viidessätoista minuutissa saimme renkaan paikkailtua. Ongelmana oli saada kumiin uudelleen ilmaa. Pyöränpumpussamme oli jokin perustavanlaatuinen ongelma, jonkinlainen tuotekehittelyvirhe! Emme olleet juuri aiemmin tarvinneet pumppua, sillä renkaissa pysyi ilma ikuisuuden ja muutamia kertoja olimme käyneet huoltamoiden ilmapisteissä. Vaikka tuota pumppua kuinka asetteli venttiiliin, se joko jumitti ilman täysin tai puski sen ohitse. Yritettiin miljoonaa eri tyyliä ja juuri, kun olimme luovuttamassa – Kalle olisi pyöräillyt rengas sylissä lähimmälle huoltamolle – niin pumppu vain sattui kohdilleen.

Pakkailin kamelin kuorman kukkuroilleen ja hyppäsin polkimille. Ei, rengas tuntui taas pehmeältä! Ei voi olla, vai voiko kuitenkin? Tämä kysymys ei onneksi vahvistunut puoleen eikä toiseen polkiessani kohden Montpellieriä. Luulin jo kuvitelleeni harhoja, ehkä rengas oli pehmeämmän tuntuinen vain kuorman vuoksi, joka puski sitä maata kohden. Loppumatkasta aloin jälleen kallistua, rengasrikkoteorian kannalle ja sain polkea fysiikanlakien kanssa kilpaa. Kuinka nopeasti pieni reikä tyhjentäisi renkaan, kuinka pehmeällä renkaalla vielä voisi ajaa ja lisäisivätkö tienmöykyt tyhjenemisnopeutta? Siinäpä fysiikan laskukaavaa kerrakseen. Tähyilimme huoltamoita, joissa olisi helposti ilmapumppu tienvarressa, mutta sellaisia ei sattunut näköpiiriin. Kompressoria ei suorastaan kannattanut lähteä etsimään, sillä etsintä olisi syönyt vain aikaa.

Yksi kauppapysähdys oli pakko tehdä, sillä vesi oli loppu ja ilma hiostavan kuuma. Kuoriuduin pitkähihaisestani tuossa kaupan pihassa ja jätin sen huolettomasti hetkeksi vain pyörän päälle. Lähtiessäni ajamaan, en enää muistanut koko paitaa ja se oli lennähtänyt kuorman päältä jonnekin. Näin se tavaramäärä kevenee reissatessa! Yhden remmin pudotin vahingossa hissin väliin Bilbaossa, yhdet märät sukat heitin tarkoituksella roskiin, kun en keksinyt niille mitään muuta paikkaa jne. Reissuhävikki pitäisi ainaa muistaa ottaa budjetoinnissa mukaan!

Olimme lopulta puolisentoistatuntia ennen junanlähtöä asemalla. Kävin kävellen tutustumassa Montpellierin kaupunkiin juna-aseman ympäristössä. Lähinnä ihastelin liikkuvaa taidenäyttelyä, joka lipui aukion läpi. Jokainen raitiovaunu oli koristeltu mitä moninaisin kuvioin! Isolla kukkaprintillä maalattu ratikka muistutti aivan Marimekon kuosia. Tuo oli jotain erilaista. Kirkot ja linnat olen niin nähnyt tällä reissulla, että lähinnä haukottelen huikeidenkin katedraalien edessä, mutta taiteelliset ratikat olivat jotain aivan uutta. Pidän aina ammattimaisesti maalatuista graffiiteista rakennusten seinissä ja tuossa oli jotain samaa asennetta. Montpellier vaikutti siistiltä, kauniilta ja taiteelliselta kaupungilta.

Etelä-Ranskaa sanotaan aina rähjäisemmäksi kuin pohjoista, ja nähtyäni ensin Narbonnen, Byonin, Montpellierin ja monia pikkunättejä kyliä, en voinut käsittää tuota myyttiä. Nyt nähtyäni Marseillen ymmärrän, mihin legenda perustuu. Marseilessiin tupsahtaminen oli pienimuotoinen järkytys! Osittain se ei ollut kaupungin vika – takarenkaani antoi täyden vahvistuksen reijän olemassa olosta ja jouduimme heti paikkailemaan sitä – mutta jokatapauksessa kaupunki muistutti kuin Mumbaita. Saatuamme renkaan jälleen kuntoon, siitä löytyi vielä toinen niitti, lähdimme suunnistamaan kohden Kallen kartan näyttämää puistoa. Puisto oli kuitenkin muuttunut kaivinkoneiden täyttämäksi hiekkakentäksi! Mitään muitakaan viheralueita ei näkynyt. Kaupunki, jossa puistoja täytyi etsimällä etsiä, jokainen maapläntti oli rakennettu ja liikenne vyöryi tukkoisena. Jopa kävelijää ja pyöräilijää puski joka nurkan takaa. Tunnelmat olivat aivan kuin Intiassa, ja vaikutelman kruunasi roskien ja kusen haju. Ihanan kotoisaa!

Jos olisin yhtään osannut varautua tähän rähjäisyyteen, minulla ei olisi ollut huutava nälkä ja matkalaukkuviritelmäni eivät olisi kiukutelleet, olisin saattanut pitää näkymiä jopa mielenkiintoisina. Nyt kaupunki tuntui ainoastaan hyvin stressaavalta, aivan liian hektiseltä! Kalle löysi kartastaan vielä toisen puiston, mutta se oli aivan eri puolella. Jouduimme sitomaan tavaramme kunnolla pyöriin kiinni, että pystyisimme ajamaan. Liikenteen seassa oli hyvin tukkoista, eivätkä autot väistaneet tuumaakaan. Marseilles on Ranskan toiseksi suurin kaupunki ja koko maan vanhin kaupunki. Nämä kaksi tekijää ovat surkea yhdistelmä, sillä ennen kadut rakennettiin kapeiksi, koska ei voitu ennakoida tällaista autotulvaa. Kaikkein vanhimmat kadut tietenkin suunniteltiin vain hevosille, joten ahdasta on. Tietenkin monia katuja on pyritty leventämään, mutta näyttää, ettei rakentaminen ole pysynyt kasvavan väestön mukana – aivan niinkuin Intian kaupungeissakin on käynyt.

Miljoonakaupungit ovat aina täysin erilaisia eri kaupunginosiltaan. Niin on onneksi täälläkin. Ajettuamme noin kilometrin juna-asemalta ja löydettyämme Luonnonhistoriallisen museon ympärille levittäytyvän puiston, alue oli huomattavasti mielyttävämpää. Itse rakennus oli varsin hulppea suihkulähteineen ja valtavine härkäpatsaineen. Puistossa oli ajateltu meitä kulkureita, sillä siellä oli vesiraana, mikä mukavasti aina helpottaa ruoka-asioiden tiskausta ja tietenkin vettä tarvitsee itse ruuanlaittoon. Kokkailimme siellä lounasta ja kulutimme aikaa. Olimme sopineet näkevämme mahdolliset kameliemme uudet omistajat juna-aseman edessä seitsemän pintaan.

Kameleiden katsastajat olivat varsin innoissaan pyöristä. He testailivat niitä, minkä pystyivät ahtaalla kävelytienpätkällä, ja pitivät hintaakin varsin sopivana. Itse asiassa he näyttivät niin tyytyväisiltä, että pyytämämme hinta oli nähtävästi alakantiin. Suomalaisina emme kuitenkaan itse ole tottuneet maksamaan käytetystä tavarasta paljonkaan, joten emme osaa siitä myöskään paljon pyytää. Vanha on vanhaa ja jos sitä ei itse tarvii, se kuuluu laittaa kiertoon eteenpäin. Onneksi kehitys on menossa siihen suuntaan, että monenlainen ”kiertotalous” on tullut kannattavaksi. Eri maiden kohdalla tässä on kuitenkin huomattavia eroja. Portugalissa oli vaatteiden kierrätyslaatikoita joka kadunkulmassa ja jopa Farossa oli pari kirpputoria. (Tosin ei kovin kummoisia) Täällä Marseillesissä vanhoja vaatteita pursuilee tavallisista roskiksista ja pyöräilijäemäntämme ei ollut kuulutkaan kirpputoreista, kun niitä häneltä tiedustelin. Jossain keskustan ulkopuolella kuulemme saattaisi olla. Kirpparithan on niin trendikäs asia, että niiden nimenomaan pitäisi sijaita ydinkeskustassa! Tai trendikäs ja trendikäs, täällä käytetyt vaatteet ja tavarat eivät kaikesta päätellen vielä ole suuri trendi.

Jokatapauksessa, kaupat syntyivät. Kamelit lähtevät uuteen kotiin ja me saamme niistä sata euroa palkinnoksi niiden hyvästä hoidosta. Emme edes kovin pahasti rääkänneet elukkaparkoja, Kallen keskiö aavistuksen kului, ja toisaalta panostimme niihin myös lisävarusteita, kuten paremmat satulat, nousukahvat ja tarakat. Teimme sopimuksen, kuinka elukat vaihtavat omistajaa lauantai iltana, sillä tarvitsemme niiden kyytejä vielä sitä ennen.

Tuolta juna-asemalta pyöräilimme Endoumen alueelle, jossa meillä oli majoitus warmshower emännän luona. Itse asiassa olemme yhä täällä Endoumessa, vaikka olemme seuraavaksi yöksi vaihtamassa maisemaa. Saimme luvan jäädä tänne vielä päiväksi, sillä illalla lähdemme yhtä matkaa piknikille, jonne seuraava majoittajamme meidät kutsui. Pyysimme myös tätä nykyistä emäntäämme liittymään seuraan ja hänhän innostui asiasta niin, että päätimme suunnata sinne illalla porukalla, kunhan hän pääsee töistä. Hän tutkii työkseen jotain komeettaa, tekee siitä tohtorinväitöskirjaa, avaruustieteilijä siis kyseessä.

Endoumen alue on lieventänyt Marseille järkytystäni. Täällä liikenteen sekaan mahtuu kävelemään, vaikka jalankukija saakin ripeyttää askeliaan tienylityksissä. Läheinen Catalon ranta on myös varsin viehettävä pieni ja paikallisten suosiossa oleva hiekkapätkä. Rannassa hienoa on: läheisellä saarella näkyvä linna, jossa tarinan mukaan Montecriston kreivi oli vankina (tästä on useita teorioita, mihin saareen kirjan tarina sijoittuu), betonista muotoillut ilmaiset aurinkotuolit ja lokaalitunnelma. Talomme ikkunasta näkyy Notre dame de la garde katedraali, joka nousee huikeasti kukkulalle. Kiipesimme eilen tuonne kirkolle, jonka tornissa hohtaa merenkulkijoiden kultaiden Madonna pyhimys, ja ihailimme koko kaupungin ylle avautuvaa maisemaa. Ylhäältä Marseilles ei näytä niin pahalta: voi hyvin havaita, missä kulkee vanhojen viehättävien kortteleiden raja suhteutuettuna uusiin ja liian täyteen rakennettuihin haiseviin betoniviidakkoihin.

Kaupunki olisi täynnä nähtävyyksiä; museoita, taidegallerioita, vanhaa satamaa, huikeita rantoja yms. Mutta onhan näitä nähty, joten emme ota paineita kiertelystä. Vastaan tulee mitä tulee. Näimme kuitenkin kaupungin laajasti ylhäältä, joten hahmotimme kuinka se lepää kauniisti vuorien ja meren välissä ja saimme jonkinlaisen käsityksen sen historiallisuudesta. Kaupungilla on parituhatvuotinen historia, ja sen kyllä pystyy aistimaan esimerkiksi asemakaavasta; uskomattoman mutkittelevia ja sokkelomaisia katuja.

Mahani on jälleen kiukutellut. Taas vieras keittiö, jossa olemme kokkailleet, joten ehkä olen saanut gluteenijäämiä astioista tms. Seuraava emäntämme oli kuulema tehnyt kvinnosalaatin piknikiä varten. Sanoimme kyllä, ettemme tarvitse mitään. Tämä nykyinen majoittajamme on loistavasti ymmärtänyt ruoka-allergiani eikä ole turhia stressannut. Toivottavasti piknikinjärjestäjä ei loukkaannu jos vain Kalle syö salaattia! Kyllähän kvinno käy keliaakikolle, mutta en voi tietää, missä oloissa se on valmistettu ja olenko lopulta tuollekin viljalle herkistynyt.

Pyöräkaupat ovat sinetöity, mutta vielä teltasta ja makuualustasta pitäisi päästä eroon, että kaikki tavarat mahtuisivat matkalaukkuuni. En haluaisi kantaa mitään ylimääräisiä pussukoita ja nyssäköitä, kun olen muutenkin laiska kävelemään. Harmittaahan se jalkamieheksi jäädä! (junilla ja busseilla pitkät matkat, mutta kaupunkien sisällä joutuu auttamattomasti laittamaan jalkaa jalan eteen) Nyt pitäisi muuttaa blogin nimikin, kun emme ole enää jatkamassa kamelipyörillä, mutta en taida viitsiä, kun kaikki vanhat artikkelit pitäisi sitten erikseen muuttaa. Jos joku ei ole lukenut blogiani alusta asti, kertauksena vielä: Miksi siis hylkäämme pyörät? Kallen rasitusvamman vuoksi ja ajanpuutteen takia. Tahdomme olla Suomessa 10.6 tienoilla.

Kuinka paljon lopulta pyöräilimme?

Laskin Kallen muistiinpanoista, että 1318 kilometriä olisi tullut pelkästään pyöräiltyä Portugalin Farosta. Junakilometrejä en nyt jaksa erikseen näpytellä laskimeen, kun nuo Kallen tilastot ovat sen verran laajat. Mutta jos äkkiä silmäilen noita kilometrjä, niitä on vähintään saman verran. Kalle on tilastoinut muitakin reissaajalukuja, esimerkiksi ruokaan hänellä on mennyt keskimäärin 7 euroa päivässä, Espanjassa vähemmän ja täällä Ranskassa hieman enemmän.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi