Marseille – ensivaikutelmia parempi

(Artikkelikuvateksti: kameliemme innokkaat uudet omistajat)

Wienissä on tilaa liikkua, vaikka liikennevalot kävelijöille ovat maailman nopeimmat. Verrattuna Marseilesiin, Wien on kuin sen aneeminen pikkuveli. Marseille sykki ja läikehti, välillä läikehti ylikin. Aluksi kaupungin tempo hirvitti, mutta lopulta siihen oudolla tavoin ihastui. Voi olla, etteivät kaupungin parhaat puolet olisi koskaan avautuneet ilman loistavia paikallisoppaitamme. Kun tutustuu paikallisiin, he vievät lempipaikoilleen ja näyttävät kaupungin lokaalin silmin.

Nyt vietimme piknik illan Anse de maldormen kalkkikivikallioilla.Tapasimme ensimmäisen maailmansodan voittajien pystyttämän riemukaaren alla, joka kohosi rantajyrkänteillä. Emile oli myöhässä, koska oli eksynyt väärään bussiin ja joutunut lopulta ottamaan kaupunkipyörän. Meidän piti siis ensin palauttaa hänen pyöränsä, löytää sille tyhjä palautuspiste ja sitten suunnata rantaa kohden. Kävelimme Emilen ja Anneteresan – edellisten öiden majoittajamme – kanssa kohden rantaa lukuisten hiljaisten ja ylellisten asuinalueiden läpi. Ajattelin, kuinka rannan olisi parasta olla kaiken tuon kujasokkeloissa kiertelyn arvoinen. Olisimmehan voineet suunnistaa vain helposti ja suoraan keskustan Catalon hiekkarannalle.

Ranta lunasti lupauksensa. Kiipesimme kaiteen ylitse ja kivenjärkäleitä myöten kalkkikivikallioille istumaan. Oikeastaan kyseessä ei ollut varsinainen ranta vaan ainoastaan mereen viettävät kalliot. Tuo paikka oli kuitenkin huomattavasti autenttisempi kuin Catalon ranta, jonne oli muualta kuljetettu tonneittain hiekkaa. Marseilesin omaleimaisuus on juuri näissä kalkkikivissä, jotka pitävät veden uskomattoman kirkkaana ja välkehtivänä. Lähellä on Unescon natura alue, ja syynä luonnonpuistoksi julistamiseen on käsittääkseni juuri harvinaisen laajat kalkkikivimuodostelmat ja niiden muodostamat merestä nousevat paadet. Vaikka emme olleet itse luonnonpuiston alueella, tuokin maisema oli huikea: siellä täällä kallioisia saaria, vastarannan mantereen harmaat kivikukkulat, toiselle puolen kallioitamme laski aurinko ja samaan aikaan toiselta puolen nousi kuu. Näimme yhtä aikaa kuun ja auringon – suhteellisen harvinainen ilmiö.

Emile oli asunut Marseilesissä vasta parisen kuukautta ja hän suorastaan pursui intoa, ”Olen siitä asti kun löysin tämän paikan, halunnut tuoda tänne ihmisiä piknikille. Aivan mahtavaa, että olemme nyt täällä!” Anneteresa taas oli asunut kaupungissa pitempään, mutta oli silti yhä vaikuttunut Marseilesin luonnon läheisyydestä. Oma mielipiteeni on, että Marseilesin kaltaiset kaupungit suorastaan vaativat villin luonnon ympärilleen. Luontoon on päästävä tai muuten tuollaisessa kaupungissa ei viihdy kukaan. Jopa ne, joilla ei ole aikaa tai kuntoa lähteä pyöräilemään kukkuloille ja rauhallisille rannoille, voivat kuitenkin aina suunnata meren äärelle. On varsinainen ihme, kuinka merivesi on niin puhtaan näköistä, vaikka kaupunki on niin saastainen. Kalkkihan sen kirkastaa, mutta minne ihmeeseen muovipussit purjehtivat? Jo pelkästään kirkkaana lainehtivan veden katselu rauhoittaa kaupungin hektisyydestä stressaantunutta mieltä.

Meillä oli oikein viihtyisä piknik, vaikka vähän lyhyeksihän se jäi auringonlaskun takia. Olimme paikanpäällä vasta kahdeksan jälkeen ja jo puolikymmeneltä hämärsi niin paljon, että meidän piti lähteä kiipeämään takaisin polulle. Anneterasa oli ollut niin huomaavainen, että oli ostanut gluteenitonta leipää ja vuohenjuustoa, joten en kehdannut olla maistelematta leipää. Olihan se kyllä taas aikakin testata, kestänkö yhtään mitään viljaa. Suurella nautinnolla mussuttelin leipää usean leivättömän kuukauden jälkeen. Yöllä oli pieniä vatsanväänteitä, mutta yllättävän lieviä. Ehkä pystyn vielä palaamaan gluteenittomiin viljoihin, ainakin riisiin ja maissiin!

Kaikki piknik ruuat ja viinit olivat bio – jopa me olimme puolittain vahingossa päätyneet ostamaan nyttikesteihimme biosiideriä. Ranskassa luomutuotanto oli kovassa huudossa. Näen kehityksessä kuitenkin myös pienen huolestuttavan piirteen. Jos joka kauppaketjuissa on tarjolla luomuruokia ja joka tuottessa on myös luomuvaihtoehto, ketkä ostavat ”tavallisia” tuotteita? Köyhät tietenkin, tai köyhemmät ja nuukemmat ihmiset. Syntyykö kahdenlaiset elintarvikemarkkinat, sellaiset, jonka tarjoama ruoka on puhdasta, kemikaalivapaata ja ravintorikasta ja toisaalta sellaiset, joissa ruoka ravintoköyhää, tehotuotettua ja lisäainerikasta? Jakaako tämä ihmisiä kahteen kastiin? Toisaalta myös: välitetäänkö tavallisen ruuan puhtaudesta ja turvallisuudesta enää niin paljon kuin aikaisemmin jos ne ihmiset, jotka haluavat pelata varman päälle ja saada laatua, voivat aina valita luomun? Syntyy pian standardi: otat luomun jos haluat terveellistä ruokaa. Ne, jotka eivät pysty maksamaan tuplahintaa näistä tuotteista, sairastuvat ruuasta tai ainakin keräävät elimistöönsä lukuisia myrkkyjä.

Sattumoisin Kallen pyöränkumi oli puhennut juuri viimehetkillä. Ehkä se olisikin ollut liian vallankumouksellista jos tuohon pyörään ei olisi tullut yhtään rengasrikkoa koko sen yli 2500 ajokilometrin aikana. (laskuttuna Faron ja Algarven pyöräretket) Kameli osoitti mieltään, koska tiesi seuraavan päivän hylkäämisestä. Menimme piknikin jälkeen Anneterasan asunnonkäytävään korjailemaan kumia. Minä pakkailin oman pyöräni sillä aikaa, kun Kalle taisteli renkaan kanssa. Viimeinen pyöränpakkaus! Seuraavalla kerralla voisi olla aiheellista päätyä pyörälaukkuihin, sillä matkalaukun ja sen päällisen pussukan köyttelyyn meni aina joka aamu – tai ilta – noin 15 minuuttia aikaa. Yleensä kuorma sentään pysyi hyvin kiinni, mutta kuoppaisilla teillä sitä joutui parisen kertaa päivän aikana kiristelemään.

Emilyn kämppä sijaitsi toisella puolen kaupunkia. Juttelun lomassa, pienessä viinihiprakassa ja illan virkistävässä viileydessä, matka luiisti kuitenkin kuin siivillä. Aluksi kävelimme pitkästi, sillä Emilyn piti löytää kaupunkipyörätolppa. Pyöräily oli Marseilesissä käsittämättömän suosittua, vaikka se oli suoraan sanoen epäystävällisin pyöräilykaupunki, mihin olen koskaan törmännyt! Kaupungissa pyöräilijöiden ja autoilijoiden välit olivat pahoin tulehtuneet ja siellä järjestettiin säänöllisesti pyörämarsseja, joihin osallistui satoja polkijoita ja tuolloin katuja pyrittiin sulkemaan autoilta. Itsekin huomasin konkreettisesti, kuinka useat autoilijat suhtautuivat vihamielisesti pyöräiljöihin: tilaa ei annettu hiventäkään, liikennevaloissa kiilattiin ohi, töötättiin helposti, viitottiin menemään kävelytielle (vaikka niitä ei ollut suunniteltu pyöräilijöille ja ne olivat täynnä jalantallustajia) ja jopa pyörää talutettaessa suojatien ylitse, ei vain maltettu pysäyttää pirssiä. Polkijoiden ja moottoriajoneuvoin päristelijöiden vaikea suhde pohjautui yksinkertaisesti ahtauteen; tilaa ei ollut tarpeeksi ja kummatkin kokivat olevansa oikeassa. Autoilijat eivät tahtoneet pyöräilijöitä jo muutenkin ahtaille autoteille ja pyöräilijät mielsivät, kuinka kaupunki olisi tilavampi jos useammat pyöräilisivät. Itse olen tietenkin pyöräilijöiden kannalla, vaikka ymmärrän myös autoilijoiden näkökulmaa. Mutta faktahan on, että jo ilmansaasteiden vuoksi, useimpien pitäisi vaihtaa kaksirenkaisiin kulkuvälineisiin.

Kolmantena Marselje päivänä kävin jälleen uimassa. Ranta oli vilkastunut kelien lämmetessä. Ensimmäisenä päivänä oli ollut hyytävä tuuli ja ranta oli ollut lähes autio. Sittemmin helteiden myötä se täyttyi rantaelämästä: auringonpalvojista, kirkuvista lapsista, kuntouimareista ja lentopalloilijoista. Mahduin silti sekaan mukavasti, kun kahlasin kauemmaksi raikkaan kirkkalle merelle. Marseiles on varmasti Euroopan parhaita kaupunkeja yhdistää rantaelämää ja kulttuurilomaa! Me emme käyneet taidegallerioissa, mutta suuntasimme vanhaan satamaan ihailemaan katutaide-esityksiä. Olin lukenut, kuinka tuo satama tarjoaa hienot kävelykadut ja viihtyisiä ravintoloita. Ei siis meille mitään! Olin varma, ettei paikalla olisi kummoista annettavaa, mutta ohjelmanumerona päätimme kurkata sataman. Hienointa siellä oli, kuinka joka puolella tapahtui: tanssijoita, musiikkiesityksiä, ihmispatsaita, uskonnollista laulua yms. Valtava peilisali, jonka katto heijasti peilinä, oli loistava tapahtumaympäristö. Matkailijat ottivat katon kautta kuvia itsestään ja tanssiesityksistä. Pyöräilimme rantabulevardia linnalle asti. Kävimme myös toisella suunnin erään kartanomaisen rakennuksen edessä ihailemassa moderneja puolipallomaisia kaariveistoksia ja katselemassa ihmisten viikonlopputohinaa: lasten synttärikutsut ruohikolla, häät puistossa yms.

Kuudeksi saavuimme rautatieaseman eteen ja tapasimme kameliemme uudet omistajat. He tihkuivat innostusta pyöristä. Oli mukava tehdä ihmiset onnellisiksi. Toivottavasti heidän hyväntuulisuutensa kameliemme seurassa säilyy, vaikka niillä on tapana liata vaatteet ja muutenkin hieman niskuroida. Marseiles oli niin täynnä roskaa, että kuluneet ulkokumit eivät pitkään toimi kaupungissa. No, he saivat ajokit niin halvalla, että voivat varmaan investoida uusiin kumeihin. Mikä parasta he ostivat myös telttamme ja ottivat kaupanpäällisiksi makuualustani ja pyöränkorjaustyökaluja. Teltasta pyydettiin 10 euroa, mutta kaikki muu heijastinliivit lukien vain lahjoitettiin. Oli jollain tapaa helpotus päästä tavarasta eroon! Nyt on taas vähemmän materian taakkaa. Teltta oli kyllä laadukas ja hyvä. Siinä oli kaksi erillistä kangasta, jotka tekivät siitä oikeasti vedenpitävän. Nykyään tuollaisia telttoja ei enää valmisteta, paitsi tietenkin kalliimmissa merkeissä, mutta alle sadan euron et sellaista saa. Mutta en olisi millään jaksanut kantaa läpi euroopan kädessä viiden kilon telttaa. Kallella taas on kädet täynnä kitaransa kanssa.

Kameliani tulee hieman ikävä, etenkin sen täydellistä penkkiä. Itse pehmustamani nousukahvat olivat myös ylelliset. Mutta aika aikaansa kutakin. Onneksi minulla on kotona mieluisa pyörä odottamassa ellei kukaan ole varastanut sitä, kuten Oulussa on tapana. Hyvästeltyämme matkaseuralaisemme, jättäen ne luomaan uusia sosiaalisia ympyröitä, suuntasimme vielä yhdeksi yöksi Emilylle. Illan vietimme happeningissä, jossa oli afrikkalaishenkistä rumpumusiikkia ja tanssia ulkoaukiolla baarien ympäröimänä. Kuten kalkkikivikallioilla, myös tuolla baarikadulla, oli huikea omaleimainen tunnelmansa. Sanotaan Marseilesista mitä vaan, ainakin kaupunki oli elossa! Faro esimerkiksi oli hieman pystyynkuollut kaupunki, kun taas vaikkapa Granada Espanjassa teki vaikutuksen ilmapiirillään.

Marseilesissa oli paljon Algeria taustaisia maahanmuuttajia ja muutakin etnistä vähemmistöä ja se teki kulttuuritarjonnasta hyvin rikkaan. Istuimme baariterassilla, katsoimme kuinka lapset potkuttelivat potkulaudoillaan suihkulähteen seassa kulkevilla laitureilla, juttelimme pyöräilystä, kuuntelimme rumpuja ja maistelimme paikallista pastis anisdrinkkiä. Kadulta avautui huikeat näkymät alaspäin lukuisten rappusten myötä ja sinne tänne seiniin oli maalailtu hippihenkisiä graffiitteja. Hyvin boheemi kaupunki, ainakin sellaisena se avautui meille, kun pääsimme näkemään lokaaleja tapahtumia.

Bussimatkasta Marseile – Wien ei ole kummempaa kommentoitavaa. Eurolines-bussi ei ollut millään tavoin ylellinen, mutta teki tehtävänsä eli kuljetti perille. Kysyin asemalla työntekijältä ”onko teidän bussissa wifi” ja vastaus oli, ettei tietenkään. Kalle kysyi ”Onko sähkötöpselit” ja niitäkään ei ollut. Viimeiseksi tiedustelin, ”entä vessaa”. Siihen kyllästynyt työntekijö tokaisi ”totta kai on.” Itse asiassa vessa toimi bussissa puolen tunnin ajan, jonka jälkeen se meni takalukkoon! Ainakin kymmenisen tuntia se oli lukossa, minkä jälkeen toinen kuskeista viimein sai aikaiseksi matkustajien painostuksesta avata oven ja huussi saatiin jälleen käyttöön. Pysähdyksiä oli kyllä niin kiitettävästi, ettei kenelläkään hätä varmaan pöksyyn tullut. Vähän liikaakin jumiteltiin ja Monacon tienoilla liikenne oli niin tukkoista, että seisottiin ruuhkissa tunteroinen. Pohjois-Italiassa oli huikeat maisemat, mutta niistä ei lukuisten tunneleiden vuoksi paljon nähnyt. Saapumisaika oli melkein 2 tuntia myöhässä eli lopulta bussimatka kesti 22 tuntia.

Olin niin koomassa yöllä, että aika meni kyllä äkkiä. En varsinaisesti nukkunut kuin katkottain, mutta olin silti jossain toisissa ulottuvuuksissa. Yksi kokonainen kirja matkan aikana tuli luettua alusta loppuun ja katsottua netistä ladattuja ohjelmia useamman tunnin edestä. Ruokaa meillä oli mukana kaksi kassillista, joten nälkää ei tarvinnut kärsiä! Onneksi oli omat eväät, sillä huoltoasemat olisivat olleet hyvin kalliita. Pelkkä tonicvesi maksoi yli 2 euroa, kun sellaisen jouduin Italian puolella ostamaan. Ranskan puolella täyttelimme juomapulloa huoltamoiden vessoissa, mutta Italiassa oli varoitus veden laadusta. Sinänsä oli yllättävää, kuinka hyvää juomavesi oli kaikkialla Ranskassa! Bussissa oli ainoa ylellisyys sopiva lämpötila: ei liian kuuma muttei kylmäkään. Penkit olivat ahtaat ja huonosti muotoillut, mutta onneksi Milanon jälkeen tilaa vapautui niin paljon, että sain vallata kaksi penkkiä ja pystyin istumaan ruhtinaallisesti sivuttain.

Nyt olemme Wienissä neljän hengen dormihuoneessa. Hostellien hinnat olivat niin kalliit, ettei omasta huoneesta tarvinnut edes haaveilla. Onneksi seuralaisemme ovat vähintään yhtä väsähtäneitä kuin me, eli nukkumisennusteet lupaavat hyvää. Olemme tänään vain levähdelleet ja kierrelleet lähikauppoja. Itavalta ei vaikuta ruuan suhteen juuri Ranskaa kalliimmalta, mikä oli mieluisa yllätys. Hienoa on myös laaja karkkikulttuuri! Alkoholi trangiaan on edelleen kiven alla! Piti käyttää pakastevihannesten lämmitykseen hostellin mikroa. Tämä dormi kustantaa 15 euroa pediltään eli suhteellisen edukasta kaupungin majoitushintatasoon nähden. Huomenna yritämme jopa nähdä kaupungista jotain muuta kuin tämän aasialaisten kansoittaman lähiön, missä kyllä hienoa oli vaatetori, mistä kävin nappaamassa itselle hellemekon.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi