Kapuloita rattaissa

Viimepäivinä matkanteko on lievästi sanoen koetellut. Monenmoista kapulaa on heitetty rattaisiimme.

Mäkiä, loputtomasti nousuja. Yhdeksän kukkulaa ponnistaa merenpinnantasolta noin 500-1000 metriin. Lasku kuoppaan ja taas uudestaan kiipeäminen ylös. Ajatus ”kun olen mäen päällä hörppään vettä ja heitän pitkähihaisen pois, ei kannata pysähtyä kesken nousun” Mutta kun mäki ei lopu, se kurkottaa seuraavan mutkan takaa aina vain ylemmäksi. Asturias-kukkulat eivät olleet mitään verrettuna Pyreneen sivukupruihin, jotka se oli vetänyt aalloiksi laitamilleen Tarbesin itäpuolelle!

Jos olisimme lähteneet heti kohden pohjoista, kuten seuraavana päivänä teimme, olisimme saaneet ajaa laaksoissa, nyt poljimme kuin vastatatuuleen korkeita aaltoja päin. Aluksi minulla oli hyvin virtaa: olin nukkunut hyvin, keli oli loistava ja maisemat vertaansa vailla. Suorastaan euforisessa tilassa annoin polkimien laulaa. Konkreettisesti tunsin, kuinka endorfiinejä eli liikunnan mielihyvähormooneja erittyin vereen pohjelihasten tehdessä töitä. Tätä hurmosta kesti lähes iltaan asti, mutta viimeisten kilometrien kohdilla aloin väsyä. Onneksi meillä ei ollut mitään selkeää kohdetta, jonne asti olisi pakko jaksaa. Ajatus oli ainoastaan päästä niin lähelle Toulousea, että saavuttaisimme sen suraavana päivänä. Kilometrimäärät olivat meille meille yläkanttiin eli reilu 70 päivässä, mutta jos matkan olisi jakanut kolmeen, kilometrit olisivat taas jääneet aivan onnettomiksi. Kallen karttaohjelma ei osannut laskea kilometrejä, joten hän arvioi vahingossa edettyjä kilometrejä alakanttiin ja rohkaisi minun jo väsyessä ”mennään vielä vähän matkaa, se on sitten huomiselta pois.”

Lopulta totesin jaksavani enää yhden kiipeämisen ja telttapaikan olisi löydyttävä tuon kukkulan tienoilta. Yllättäen kylä hyökkäsi vastaan tuon kukkulan rinteiltä. Hyvin pieni kyllä, mutta silti se toi omia haasteitaan. Kalle ehdotti, että olisimme vielä jatkaneet noin viiden kilometrin päähän järvelle. Sieltä olisi varmasti löytynyt kaunis paikka, mutta järvissä on mielestäni se vika, että ne houkuttelee aina monenmoisia ulkoilijoita. Edellisen järven ohittaessamme, sen parkkipaikalla oli kymmenisen autoa, vaikka kaikkialla muualla oli ollut aivan uskomattoman tyhjää maalaismaisemaa. Päädyimme siis etsimään paikkaa kylän tienoilta, aavistus ennen sen keskustaa. Sinänsä harmitti, kun aikaisemmin oli ollut lähes asumattomia seutuja. Mutta kun ei jaksa ei jaksa ja ilta-aurinko pisti niin parastaan, että ajatus teltan edessä istuskelusta ja iltapalansyönnistä houkutteli. Tällä kertaa paikka löytyi helpommin kuin edellisen kerran.

Kesantopelto kumpuili kauniin kukkaisena ja sen reunassa oli tasaista ja lyhyttä ruohoa. Sinne johti pieni peltotienpätkä, joka oli suljettu ainoastaan tolpasta irtinostettavalla piikkilangalla. Tähystyskierroksella totesin paikan täydelliseksi, tosin jostain syystä en huomannut taloa, joka pilkisti noin 300 metrin päässä. Kallen mielestä talo oli pieni riski ja sen vuoksi emme heti pystyttäneet telttaa. Tarkkailimme huomaisiko joku läsnäolomme tai häiritsisimmekö jonkun mielenrauhaa. Selvästihän olimme tuon maajussin mailla, mutta kylläkin hyvin kaukana talosta, viljelemättömällä pellolla ja aivan äärinurkassa metsän laidassa. Ainoastaan hevoset laidunsivat pellolla ja nekin vain pisteinä erotettavissa horisontissa. Kävimme kuitenkin kävellen katsomassa löytäisimmekö parempaa paikkaa. Hetken harkitsimme hautausmaan takana aukenevaa peltoa, mikä oli hautausmaamuurin vuoksi täysin piilossa tieltä, mutta toisaalta paikka oli vielä lähempänä itse kylärykelmää. Tuollaisia kylän takamaita käytetään aina koirienulkoilutukseen. Pitäydyimme siis ensiksi löytyneessä leirikohteessa.

Auringonlasku oli kaunis ja maistelimme lämmikkeeksi pikkupullosta portviiniä. Olisi luullut nukuttavan makoisasti, sillä päivä oli ollut elämäni rankimpia fyysisiä suorituksia. Luulimme pyörräilleemme vain nelisen kymmentä kilometriä – vaikka olimme olleet liikkeessä kuutisen tuntia – ja oli mahtava voittajafiilis, kun näimme kylän kohdilla toiseen suuntaan kyltin Tarbes 58 km. Se oli tuossa huimassa kukkulamaastossa aivan kohtuullinen suoritus. En kuitenkaan nukkunut niin hyvin kuin edellisenä telttayönä. Kalle kieriskeli koko ajan, kun hänellä oli liikaa päällä, vuorotellen kuuma ja kylmä. Itselläni oli aivan sopiva lämpö, mutta aamuyöstä jalkojani särki ja jouduin kaivamaan särkylääkkeen. Kipu ei luultavammin johtunut polkemisesta vaan huonosta patjasta. Aamusta nukuin hieman, mutta sitten heräsin hirveään autoralliin.

Miten niin pienellä tiellä riitti liikennettä? Olimme hyvin lähellä tietä, mutta en ollut aavistanut sen häiritsevän, sillä illalla liikenne oli ollut satunnaista. Aamusta isoa pakettiautoa ja kuorma-autoa möyrysi telttamme ohi jatkuvalla syötöllä. Sitä melusaastetta eivät parit puskat – jotka suojasivat näkyvyydeltä – onnistuneet vaimentamaan. Syy oli maalaismarkkinat, autot suuntasivat sinne. Nuo markkinat aiheuttivat vielä myöhemminkin harmia. Toripäivän takia juuri meidän tiemme oli suljettu ja jouduimme etsimään kiertotien. Meinasimme eksyä aivan olemattomalle kylälle, kun sieltä poistumisreitit olivat torin vuoksi suljettu. Torin kupeessa hörppäsin aamukahvit ja ehdin vielä istua terassilla ennen kuin ensimmäiset sadepisarat putoilivat niskaan.

Aluksi sade ei häirinnyt. Se oli samanlaista kuin ensimmäisenä Ranskan päivänämme eli ei juuri kastellut ja vain raikasti ilmaa. ”Ei paljon haittaa tällainen sade,” totesimme huolettomasti. Ehkä luontoäiti kuuli tämän uhmamme ja päätti pistää parastaan, näyttää meille. Päivän mittaan sade yltyi koko ajan. Vettähylkivä takkini kesti pitkään, mutta housuja piti käydä kuivattelemassa Intermarchin vessan käsienkuivaimen alla. Vaihdoin tuolla vessassa myöskin sukat ja pistin muovipussit sukkien ja kenkien väliin. Nuo hedelmille tarkoitetut muovipussit olivat kuitenkin liian ohutta muovia ja kohta sukkani uivat jälleen vedessä. Kesken polkemisen jouduin pysähtymään tien varteen ottamaan pussit pois. Jouduin loppumatkasta myös luopumaan takistani. Laitoin villapaidan ja päälle sadeviitan, jonka olin löytänyt eräästä alberguesta jonkun unohtamana. Sadeviitan kanssa housut kastuivat entistä pahemmin, se valutti veden housuille sivusta, vaikka piti yläosan kuivana.

Lämpöä oli vain 11 astetta, vaikka edellisinä päivinä oli ollut 20. Kylmyys ja märkyys sai jalkani tunnottomiksi, varpaani olivat jo kuolion partaalla, kun viimein kaarroimme hotelli F1 pihaan Toulousen laitakaupungilla. Olin aivan kaikkeni antanut! Olimme olleet liikkeellä yli 8 tuntia ja syöneetkin vain pikkupurtavaa. Trangiaa ei oikein voinut sateessa käyttää, emmekä olisi tarenneet pysähtyä niin pitkäksi aikaa. Olimme polkeneet noin 75 km ja osasin haaveilla vain kuumasta suihkusta. Heti hotellin pihassa vetäisin pienen järven muodostaneet kenkäni jaloista ja vaihdoin sandaalit, jotka olin onneksi tajunnut edellisenä päivänä ostaa. Siinä laukkua tonkiessani huomasin, kuinka ikkunan takana hotellin respassa Kallella oli selvästi jotain hämminkiä huoneen varauksessa. Ajattelin kyseessä olevan vain kieliongelmat. Mutta ei. Kaikki huoneet olivat täynnä!

Olimme naureskelleet näillä F1 hotellien huonemäärille. Monissa on lähes sata huonetta ja olimme todenneet ”eiväthän ne saa niitä ikinä täyteen, mitä järkeä niiden on olla niin isoja.” Mutta Toulouse on iso kaupunki ja nähtävästi yleisesti hyvin kallis hotellien suhteen, joten budjettihotellit kiinnostivat ihmisiä. Meillä ei ollut nettiä käytössä, joten emme olleet varanneet huonetta. Emme olleet kuvitelleetkaan näiden voivan olla täysiä! Hotellin respantyttö ei osannut sanaakaan englantia, joten hänestä ei ollut paljon apua. Sen verran hän osasi viittoa, että lähellä olisi toinen edullinen hotelli. Menimme wifi-verkkoon ja katsoimme hänen mainitseman hotellin, mutta sekin oli täynnä. Kummankin meidän puhelin kiukutteli. Netit eivät tahtoneet toimia vaan puhelimet jumittivat koko ajan, joten hain tablen laukusta. Sekin pätki yhteyttä. Saimme katsottua, että kaikki Toulousen budjettihotellit ovat täynnä lukuunottamatta lentokentällä sijaisevaa F1 hotellia. Sinne siis. Ehdimme jo riemastua. Missäs se lentokenttä on? Sitten vain katsomaan hotellin osoite ja paikka googlekartasta. Kohteeseen yli 20 km! Ei onnistu.

Hain kuuman teen automaatista, sillä hytisin kylmästä. Kävin vessassa kuivattelemassa käsipuhaltimessa märkinä niskaan liimautuvia hiuksia ja pesin rekkojen naamaan lennättämät kuratahrat. Olo oli kohtalaisen ankea! Vaatteiden vaihto ja kuuma tee suklaankera kohensi vointia aavistuksen. Sillä välin Kalle kehitteli hotelliaulan netissä uusia suunnitelmia. Jos vaihdetaankin kaupunkia? Tolousista menisi vielä iltajunia Carcassonneen. Mutta juna-asema on 15 km päässä! Hetkinen googlekartasta näkyy, kuinka kiskot menevät laitakaupungillakin. Mutta seuraavaan lähijunaan emme kyllä ehdi. Söimme pistaasipähkinöitä ja levitimme niiden kuoria aulan pöydälle. Jumitimme netissä niin pitkään etsimässä poispääsyä ongelmalabyrintistämme, että respan tyttö alkoi jo mulkoilla meitä kysyvästi. Emme olleet maksaneet hotelliin ja siinä me vain käytimme sen yleistiloja ja nettiä. Onneksi ranskalaisilla on aika venyvä kärsivällisyys ja hyvät kohteliaisuustaidot.

Löysimme sellaisen lähijuna-aseman, jonka junaan kuvittelimme ehtivämme. Aikaa oli 45 minuuttia ja kilometrejä 7. Äkkiä vain tavarat takaisin pyörään ja menoksi. Ensimmäisen kerran tuon epäonnisen päivän aikana meitä hemmoteltiin: sade oli lähes lakannut ja tie oli siloista asvalttia loivan alamäen kera. Meillä meni aikaa vain 15 minuuttia, kun olimme asemalla. Saimme hankittua heti liput Carcassonneen asti. Yhdistelmälippu maksoi 18 euroa ja pyöristä ei tarvinnut erikseen maksaa. Paikallisjunassa emme saaneet pyöriä mihinkään kiinni, kun sedät istuivat pyöräpaikalla ja jouduimme seisomaan niiden kanssa. Toulousessa oli vain jyrkät portaat asemalaitureiden välillä, ei mitään luiskaa tai hissiä ja jouduimme kantamaan pyörät.

Carcassonnessa oli viitisen kilsaa pyöräilyä. Poikkesimme ruokaupassa, joka oli juuri menossa kiinni. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan ja kaikki kaupat sulkivat oviaan! Ehdimme sentään juuri ja juuri ostaa iltapalaa. Emme olleet tietenkään taaskaan varanneet hotellia, sillä emme olleet voineet tietää ehdimmekö junaan. Saimme siis jälleen jännittää, onko hotellissa tilaa. Pihassa oli valtava koululaislauma busseineen, joten helpotus oli suuri, että heillä silti oli tilaa. Vielä hieman meitä koeteltiin. Käytävällä haisi sellainen tupakansavu, että juuri sain henkeä ja huoneemme ikkunan kohdilla oli tupakantuhkaläjä. Etsin juuri vaatteita suihkua varten, kun sähköt menivät ja huone pimeni. Kaikki kerääntyivät käytävällä sähkökaapin viereen kyselemään, kun henkilökunta yritti saada viasta selvää. Sähköt palautettiin, mutta ne katkeilivat vielä pitkin iltaa.

Valopilkkuja koettelemusten keskellä:

Telttayön jälkeen polkemismaasto parani. Eilen oli sateesta huolimatta helppo edetä: paria kevyttä kukkulaa lukuunottamatta tie kulki vaakasuoraan.

Kukkulatiet olivat huikaisevan kauniita, sillä Pyreneet loistivat valkoisenaan, maalaiskylien vanha arkkitehtuuri – viistokattoisia kivitaloja ja värikkäitä ikkunaluukkuja – oli ihastuttavaa ja liikenne oli Toulousen laitakaupunkia (110 nopeusrajoitus, kuusi kaistaa, lukuisia rekkoja) lukuunottamatta hiljaista.

Tänään paistaa aurinko ja on ihanteellinen pyykinkuivatuspäivä. Olemme pari yötä paikoillaan, joten meillä on myös aikaa katsella kaupunkia. Carcassonnen kuuluisa linna tulee ainakin kurkattua.

Kysyin äsken pyykkipalvelua ja sain kouraani valtavan kaninsterin pyykinpesunestettä. Tilanne oli koominen! Yleensä hotelleissa ei pidetä siitä jos asiakkaat pesevät itse pyykkiä. Kerrankin kun olisin maksanut pyykkikoneesta, itsepyykkaamiseen suorastaan rohkaistaan. Mitäs muuta myönteistä? No, nyt meillä on varattu bussi Marseiles-Wien ja Wienistä hostelli. Viime yön sain nukuttua loistavasti, joten kai se reissuvirta taas tästä palautuu. Uusia vaatteita olisi pakko hankkia, kun kaikki on ketjurasvalla tai maantiepölyllä pilattuja. Tai sitten pitää vain nöyrtyä näyttämään kulkurilta. Uskomattoman vaikea se on kyllä puhtaana pysytellä tuolla tienpäällä!

20160510_211025 20160510_121351 20160511_091505 20160510_175330 20160510_193050 20160510_163428

Tällaisia hautoja en ollut aiemmin nähnyt, eli jokaisen sukuhautapaasin päällä oli erikseen muistettu tiettyä ihmistä erillisellä pienellä kivellä. Midi-Pyreneed maaseudulla oltiin muutenkin hyvin uskonnollisia – ainakin perinteisesti oltiin ultu – sillä jokaiselta kylältä löytyi kyläaukiolta korkea puinen risti.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi