Pitkä camino-tarina

Matti ja Teppo ”Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti” soi päässä, kun tallasin loputtomia kivirappusia kolkosti kaikuvassa käytävässä aamupalalle kellarikerrokseen ja sieltä taas ylös neljänteen kerrokseen. Minulla oli vain villasukat jalassa, joten kova kivilattia otti mukavasti jalkapohjiin. Olin pessyt kenkäni, jotka olivat täynnä neljän päivän polkemisesta kerääntynyttä ketjuöljytahraa ja tienvarsipölyä. Yritän kuvata tällä aloituksella, että rankkaa on ollut, vaikka olemmekin tallanneet vain pyöränpolkimia, emmekä maata, kuten perinteiset pyhiinvaeltajat.

Eilen saavutimme päätepisteen. Kohtasimme sen mystisen hetken, kun Santiago de Compostelan katedraalin torni piirtyi eteemme. Jos olisimme siirtyneet aikakoneella muutaman satavuotta taaksepäin, olisimme nähneet ihmisten heittäytyvän maahan makaamaan ja suutelevan pyhää maata. Heillä olisi ollut jalat lukuisissa siteissä, märkiviä haavoja ja joku olisi ollut aivan henkihievirissään. Aina oli niitä, jotka eivät koskaan sinnikkäästä tahdosta huolimatta saavuttaneet Santiagoa vaan jäivät matkan varrelle. He sairastuivat keuhkokuumeeseen tai muuhun kulkutautiin yöpyessään kosteissa kirkoissa vierivieressä muiden vaeltajien kanssa. Joskus pelkkä tulehtunut haava saattoi koitua kohtalokkaaksi. Nykyään tämä vaeltaminen on hyvin pehmennytty versio alkuperäisestä. Se sisältää monia samoja piirteitä, mutta kuitenkin ikään kuin käärittynä pumpuliin tai helpommin pureskellussa muodossa.

Majataloissa on lämmintä, paksut patjat ja huovat, ruuanlaittomahdollisuus ja joskus jopa ilmaiset pyykkikoneet ja internetit. Vaeltajien jaloissa on edelleen rakkuloita ja haavoja, mutta niitä itsehoidetaan pysähdyspaikoissa puhdistusaineilla ja rakkolaastareilla. Kengät ovat nykyään niin hyviä, ettei kaikille välttämättä tule minkäänlaisia jalkavaivoja. Ennen kengät olivat puusta tai nahkanpaloista. Nahkakengät sai paikkailla useaan kertaan tai jalkarievut vaihtaa ennen kuin Santiago pilkisti näkyviin. Eivät kaikki tietenkään vaeltaneet yhtä loputtomia matkoja, olihan tietenkin ero saapuiko vaikka itäisestä Espanjasta kuin esimerkiksi Italiasta asti. Keskiajan katolisessa Euroopassa moni kuitenkin lähti matkaan aivan Pohjois-Euroopastakin asti. Tuolloin tallattuja kilometrejä saattoi kerääntyä tuhansia. Nykyään pyhiinvaellustodistuksen vähimmäiskilometrimäärä on vaivaiset 100 kävellen ja 200 pyöräillen ja suuri osa tyytyy juuri näihin lukemiin.

Vaikkei Santiagon katedraalilla enää itketty, parruttu ja huudettu kiitollisuudesta, oli siellä edelleen tiettyä uskonnollista hurmosti, vaikkakin hillitympää. Ihmisryhmät lausuivat yhteenääneen rukouksia, rippituoleja oli sijoiteltu useampia keskiholviin ja monet ihmiset suuntasivat ripittäytymään, sairaalloinen nainen kulki edestakaisin eräiden pylväiden väliä suorittaen jonkinlaista rituaalia, Pyhän Jakob toisen maallisille jäänteille suorastaan jonotettiin ja nykyaikaisittain monet tietenkin ottivat itsestään kuvia pääalaatarin kultaiset enkelit taustanaan.

Yhä edelleen näissä majataloissa sairastutaan, tosin ei toivon mukaan niin kohtalokkaasti kuin ennen. Kun on ihmisiä paljon samassa tilassa, kyllähän siinä flunssat leviää. Kostea keli, vaatteiden kastuminen, väsymys ja runsaat ihmiskontaktit – siinä on sellainen soppa, ettei ihme, kuinka Kallella kurkusta pistää. Hän on tainut siepata jonkinlaisen flunssan, mutta toivottavasti ei mitään kovin sitkeää. Häntä on koeteltu muutenkin, sillä pyöränsatula tai ajoasento ei edelleenkään ollut hänelle sopiva. Kallella oli vielä eilenkin nivuskipuja. Matkan Santiagoon kuuluukin olla tuskientaival, kärsimys puhdistaa. Näin voi ajatella, mutta tästä eteenpäin, kun varsinainen pyhiinvaellus jää taakse, Kallen pyörä pitäisi kyllä saada hänelle soveltuvaan kuntoon.

Vaihdettiin eilen penkkejä, mutta se ei täysin muuttanut tilannetta. Päinvastoin, minullekin tuli loppuajasta hieman ongelmia satulan kanssa. Omalla satulallani voin taittaa loputtomasti kilometrejä, mutta tuo satula alkoi loppumatkan ylämäissä tuntumaan ikävältä. Pyllyni ei mahtunut siihen täysin eli se oli aavistuksen liian kapea ja toisaalta se oli niin joustava, ettei siitä saanut voimaa polkemiseen nousuissa. Satula jousti liikaa. Oma satulani on täydellinen yhdistelmä jämäkkyyttä ja pehmeyttä. Se joustaa, mutta siihen ei uppoa. Kallen uusi satula oli kyllä mukava tasaisella, siinä oli suorastaan silkkisen pehmeä istua, mutta ylämäessä jouduin polkemaan paljon seisaaltaan.

Teen nyt tähän koosteen neljän päivän vaelluksestamme.

Porto – Viano de castello, 83 kilometriä. Alunperin taisin arvioida tämän alakanttiin, sillä matka oli pääosin alamäkeä ja ei tuntunut siksi näin pitkältä. En kirjoita tästä etapista enempää, sillä tein tästä jo yhden postauksen. Sen verran pitää kuitenkin vielä toistaa itseään, että Viano de castellon majatalossa oli uskomattoman vieraanvarainen tunnelma ja hyvä yhteishenki.

Viano de castello – Valenca 52 km. Nämä kilometrit näyttävät onnettoman vähäisiltä, mutta sai niihinkin töitä tehdä, sillä maasto oli yhtä kukkulaa. Ajoaika oli kuitenkin kohtalaisen lyhyt, sillä olimme jo ennen neljää perillä. Meillä oli hyvin aikaa hyödyntää majatalon tasokkaita palveluita, kuten nopeaa nettiä ja ilmaista pyykkikonetta erillisine kuivausrumpuineen. Kuivausrumpu, joka taikoo vaatteet lähes laukkukuiviksi, siinä vasta reissaajan ideaalikeksintö! Energiaa oli jäänyt niin paljon varastoon, että yllätimme itsemme kaupunkikierroksella. Jaksoimme kiivetä läheisen linnan vehreille kukkularaunioille. Linna oli hyvin tunnelmallinen sammaleisine kivimuureineen, pikkutorneineen ja kuin hobittien kumpareineen. Valenca oli ehdottomasti kaunein meidän pyhiinvaellus kylistämme!

Valenca – Pontevedro 51 km. Ylitimme Portugalin ja Espanjan rajan ja meiltä ryövättiin tunti. Yhtäkkiä huomasimme, kuinka kello olikin jo puolenpäivän tienoilla, joten jouduimme venyttämään ruokailua hieman kauemmaksi. Ehdimme kuitenkin kauppaan ennen siestaa. Ylittäessämme rajajoen Valencasta Espanjan Tuihin liikenne muuttui melkein samantien, samoin maisemien esteettisyys. Tuin keskusta nyt oli vielä aivan nättiä, vaikka ei mitään verrattuna Valencan kauneuteen. Vanhat rakennukset pystyi laskemaan sormin ja uudet olivat tusinatavaraa. Heti Tuin jälkeen, kun olimme onnistuneet poistumaan sieltä – mikä tuotti vaikeuksia, sillä joka suuntiin oli merkitty vain moottoriteitä – alkoi mielletön teollisuusalue. Puolet vuorenrinteestä oli rouskuteltu ihmistarpeisiin ja tuon louhinta-alueen edustalle oli noussut monenmoista teollisuushallia. Rakennukset olivat Suomen Prismojen kaltaisia parakkeja ja niitä oli joka lähtöön rautakaupasta autokauppaan. Liikenne oli yhtä rekkarallia, sillä rekat kiersivät tienmaksujen takia moottoritien. Espanjassa monet ”pyörätiet” ovat juuri tällaisia teitä teollisuusalueiden läpi. Onneksi maisemat vihertyivät taas piakkoin. Liikenne ei kyllä rauhoittunut, vaan bussipysäkin ohitse, jossa evästimme, kaahasi jatkuvasti säiliörekkaa. Liikenteen sekaan kyllä mahtui hyvin, pääosin tienvieressä oli hyvin tilaa, mutta eihän se kovin idyllistä ollut. Illalla silmiä kutitti ja sai yskiä limaa liikenteen pölyn vuoksi.

Pontevedron majapaikan aula oli kuin hienosta hotellista: kiviholvit kaareutuivat, oli monenmoista juoma-automaattia, puupanelipintaa, kaunista valokuvaa ja taide-esinettä. Puitteet olivat siis taas viimeisen päälle. Ruokasali ja oleskelutilat olivat valtavat muhkeine sohvineen ja takapiha viihtyisä. Ensimmäisen kerran pyörämme joutuivat jäämään ulkotiloihin, mutta onneksi piha oli aidattu ja portit lukittuivat yöksi. Albergue oli siis hyvin näyttävä ja kaikki kiilteli uutuuttaan. Varjopuolena oli paikan suosio, sillä lähes joka sänky oli täynnä noin 40 hengen yhteishuoneessa. Monet valvoivat pitkään, hieroivat toistensa jalkoja ja teippailivat omiaan uuteen kuosiin, mutta yhdentoista aikaan yhtäkkiä hiljeni. Nukuin hyvin makoisasti, vaikkakin hieman lyhyesti, sillä seitsemältä kaikki alkoivat tunkea tavaraa rinkkoihinsa ja tehdä lähtöä. Tuossa paikassa oli taas yllättävän paljon virolaisia. Eihän heitä yleensä näe maailmalla? Yksi totesi ”Ihanaa kuulla suomenkieltä.” Hän oli ollut aikanaan töissä Kuopiossa ja puhui edelleen hyvin suomea. Hän oli aivan otettu meistä ja kertoi käyvänsä Suomessa joka vuosi. Jonkinlainen Suomi fani siis!

Pontevedro – Santiago 61 km. Tämä etappi tuntui pisimmältä tähän mennessä, sillä heti aamusta maasto lähti kiipeämään. Keskivälillä oli kyllä hurjia laskujakin, jopa kymmenisen minuuttia saimme lasketella mäkiä ja lepuuttaa takapuolta istuen vinosti penkissä, mutta loppumatka oli taas yhtä nyppylää. Nousut eivät olleet tuhottoman pitkiä, mutta niitä ilmaantui aina lisää ja lisää uuden mutkan takaa. Santiagon naapurikylän jälkeen saimme laskea kuin eräänlaisen kuopan pohjalle, mutta sieltä oli jälleen kova nousu Santiagon kaupunkiin ja oikeastaan koko kaupungin uusiosa oli yhtä loivaa ylämäkeä. Onneksi olimme lähteneet aamusta hyvissä ajoin liikkeelle, vaikkakin kaikista vaeltajista viimeisimpinä. Lähdimme matkaan yhdeksältä ja meidän jälkeemme paikkaan jäivät enää siivoajat. Aikaa oli kuitenkin sen verran, että pystyimme pysähtelemään paljon Kallen kipeytyneiden paikkojen takia. Pitkälle päivää satoi tihkuttamalla, hetkettäin rankemminkin ja emme jaksaneet kaivaa trangiaa esiin. Märissä vaatteissa ei ole miellyttävää kokkailla, niinpä söimme nopasti vain kylmää kauppaevästä. Itse jouduin turvautumaan taas kinkkusiivuihin, sillä hedelmien lisäksi en löydä kaupoista muuta itselle sopivaa valmisruokaa.

Nyt juttelemme Johnin kanssa, joka tuli ihailemaan minun kolmen sormen kirjoitustyyliäni. Jaamme pyhiinvaelluskokemuksia. Se näissä paikoissa on hienointa, että yhteiset koettelemukset yhdistää ja täällä tapaa samanhenkisiä ihmisiä. Löytyihän sitä täältä kylmähenkisestä valtavasta luostarimaisesta kivitalosta myös inhimillisyyttä! Tietyllä tavoin tämä on hyvin laitosmainen paikka. Aulassa on koko ajan vastaanotto, kuten hotelleissa, ja kaikki on järjestettyä ja toimivaa, mutta ei kovin viihtyisää. Ukoapäin rakennus näyttää kuin jykevältä kivikartanolta. Sanoisin rakennuksen olevan 1800-luvulta, täällä on satoja sänkypaikkoja, keittiö on kuin koulun kaikuva ruokasali ja käytävät niin sokkeloiset, että eksyn niihin.

Olimme täällä 16.30 eli ajoaikaa pysähdyksineen kertyi ”vain” 6,5 tuntia. Tunnit tuntuivat loppumatkasta kuin päiviltä! Viimeiset kymmenen kilometriä matelivat, pyörän eturengas söi asvalttia nirsoilemalla. Kaaduimme suoraan sänkyihin, tuijotimme kattoa ja vasta vähän ajan päästä pääsimme raahautumaan suihkuun. Tunsin itseni hienostelijaksi, kun otimme oman huoneen. Suuntasimme huoneeseen makuusalin läpi ja pistimme valtakuntamme oven kiinni jättäen sängyssä kuorsaajat taaksemme. Vähän pyllyilyähän tämä tällainen oli, ei ollenkaan tapaistamme, mutta oma huone maksoi vain kolme euroa per naama enemmän kuin yhteissali, joten päätimme panostaa siihen. Olimme niin väsyneitä, että tahdoimme varmistaa kunnon yöunet. Hieman voimia kerättyämme lähdimme kirkolle. Sen tunnelmista kerroinkin jo aluksi, joten nyt tämä postaus kiertää hienosti alkupisteeseensä, joten tähän on hyvä lopettaa. Nyt joudumme valitettavasti vaihtamaan hostellia, sillä emme tienneet, näissä yksityisissä albergueissa voivan majoittua useamman yön ja menimme etukäteen varaamaan varsinaisen hostellin seuraavaksi yöksi.

Kallen terveysongelmien vuoksi on hieman epäselvää, kuinka matkamme jatkuu. Todennäköisesti yritämme pitää nyt mahdollisimman monta päivää taukoa pyöräilystä, että Kalle saa levähtää, ja sitten suuntaamme junalla pohjoista kohden. Aivan Espanjan rannikolla näyttää myös kulkevan pyhiinvaellusreittejä, samoin Ranskan puolella. Eilen oli pieni kiusaus hypätä Pontevedrosta junaan, sillä kiskot lähtivät majatalon takapihalta ja sää oli utuisen synkkä, mutta tuolloin oli selvää, ettemme voi huijata. Oli kunnia asia tehdä camino kunnolla! Mutta on eri asia suunnistaa Santiagosta pois kuin sitä kohden. Tulkitsen paluumatkan löysemmissä raameissa. Ennen vanhaankin ihmiset ovat käyttäneet mahdollisuuksien mukaan hevoskyytejä palaillessa koteihinsa. Me siis saamme myös käyttää junia, ja voimme silti yöpyä albergueissa. Ehkä noissa majataloissa ei kannata mainita käyttävänsä junia, voisihan se vähän päänpudistelua saada aikaan, mutta omatuntoni kyllä sallii tällaisen pienen ”joustavuuden.”

Kalle ja John innostuivat puimaan henkisyyttä. Saa nähdä, milloin pääsemme liikenteeseen. Eipä tässä kiirettä. Täällä saa oleskella niin pitkään kuin tahtoo yleisissä tiloissa, vaikka olemme jo uloskirjautuineet. Kun Kalle pääsee vauhtiin tuosta aiheesta, tarinaa riittää!

Koko camino-matkamme oli noin 240 km. Kaikki pyöräilykilometrit kilometrit Farosta, Lissabonin ja Porton kaupunkiajoineen, ovat 501 km. Sen lisäksi olemme matkanneet junilla 395 km ja kokonaiskilometreiksi koostuu näin 741 km.

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

2 kommenttia

  1. Jouko Reply

    Jos ei sopivaa satulaa löydy, niin kannattaa kokeilla säätöä. Jos satulaa voi kallistaa ylä – alasuunnassa, niin etuosa hieman alemmaksi, kuin takaosa. Käsille tulee kyllä lisää painotusta, mutta satulan kallistus vähentää mahdollista hiertymää. Liian leveä satula ei myöskään ole hyvä. Paino pakaroille auttaa.
    Oikeat pyöräilijät vaihtavat pyörää, mutta jos satula on hyvä, sitä ei vaihdeta.

  2. Kiitti kommentista ja neuvoista! Kalle on kyllä yrittänyt säätää myös satulan kallistuskulmaa, mutta tuntuu, ettei mikään auta. Vaikka hän osti uuden ohjaustangon, ajoasento on edelleen ”superman”, kuten pyöräliikkeen mies nimitti kumaraa asentoa. Luulen, että hän tarvitsisi vielä nousukahvat tms, jonka ansiosta pääsisi pystympään asentoon. Aikaisemmin hänellä ei ole ollut vastaavia ongelmia, vaikka hän on ajellut hyvin erilaisilla pyörillä, sikäli outoa. No, pitää vain odotella jos lepopäivät auttaisivat ja jos ei niin kokeilla hankkia pyörään vielä uusia osia/parannuksia.

Vastaa käyttäjälle Jouko Peruuta vastaus