Pientä kommellusta

Sines, Setubal, Lissabon

Yö Sinesin persoonallisessa pensionaatissa sujui makoisasti. Kallella oli ollut hieman viileä, mutta minulla oli mukavan lämpöistä kolmen huovan alla jos vain maltoin olla potkimatta peittoja. Aamulla heräsimme rankkaan sateeseen, mutta se rauhoittui pian.

Lähdimme polkemaan kohti Vila Nova de Santo Andrea, jossa meillä oli tarkoitus käydä kaupassa ja odotella mahdollisen sateen loppumista. Koko päiväksi oli luvattu satekuuroja, ja iltaa kohden lisääntyvästi. Kävimme Intermarchessa ostamassa lounastarpeet ja söimme myös aamupalan toiseen kertaan. Olin jo syönyt hotellilla jotain pientä, mutta kahvit olivat jääneet juomatta, koska Kalle kiirehti tienpäälle sadetta karkuun. Oli hienoa juoda taas oikeat espressot! Välillä olen niitäkin vältellyt, sillä kahviloiden kupeissa saattaa olla leivänmurun jäänteitä. Tein myös sellaisen shokeeraavan tempun, että vetäisin paketillisen kinkkusiivuja. En ollut syönyt lihaa moneen kuukauteen, mitä nyt Alisan ostamia lihapullia maistanut. Leikkeleitä en ollut syönyt varmaan useampaan vuoteen. Ei se onneksi niin pahalle maistunut, mitä olisi voinut kuvitella, sillä liha oli runsaasti suolattua. Lihansyöjien mielestä kuulostaa varmaan nirppistelyltä, että liha nyt voisi olla pahaa. Mutta väitän, että jos on pitkään kasvissyöjä, liha ei vain enää maistu ruualle. No, näin pahasti ruoka-aineallergisena ei voi liikaa valikoida. Kun on nälkä, pitää syödä sitä, mitä saa energiaa. Liha on kieltämättä loistava energianlähde. Kuutisen kappaletta kinkkusiivuja, pari soijajugurttia, persikka ja vahvat kahvit, ja jaksoin taas polkea kolmisen tuntia.

Olimme matkanneet tuohon keskittymään asti taas ”lähes moottoritietä”. Näistä kummallisuuksista puhuin jo aiemmin. Tämä tie oli jos mahdollista vielä oudompi kuin edelliset, sillä sen alussa oli pyöräilykielto, sen jälkeen 120 km nopeuskyltti oli teippailtu jätesäkin sisään ja viereen oli pystytetty 80 km lätkä ja kaiken huipuksi kahden kaistan keskellä oli pystyssä muovitötsiä. Jos jotain tuosta olisi pitänyt päätellä, sanoisin, että tie oli ennen ollut moottoritie, mutta sille oltiin tekemässä jonkinmoista muutostyötä. Vieressä kivenheiton päässä kulki uudenuutukainen isompi moottoritie. Juuri kukaan ei ajanut tätä vanhempaa tietä. Meillä oli kolme kaistaa lähes omassa käytössämme. Asiaan vaikutti varmasti myös sunnuntai aamun hiljaisuus. Intermarchen pysähdyksen jälkeen, tie kapeni piakkoin tavalliseksi maaseututieksi. Siinä ei juuri ollut tilaa valkoisen viivan ja ojan välissä, mutta liikenne oli edelleen kohtalaisen rauhallista. Maisemat olivat jälleen kauniit: tien molemmin puolin kurkotteli kohti korkeuksia isoja havupuita, ne muodostivat kuin porttikujan ja maasto kumpuili esteettisesti. Maasto aaltoili juuri sopivasti, sen verran etteivät maisemat olleet tylsiä, mutta kohtuudella, että nyppylöille jaksoi kiivetä.

Yhtäkkiä taivas synkkeni ja vettä vihmoi. Pysähdyimme bussipysäkille pitämään sadetta. Odottelimme siinä ainakin puolisen tuntia ja meillä oli hieman erimielisyyksiä, pitäisikö jatkaa. Kannatin jatkamista, sillä koko päivälle oli luvattu kuuroja, joten todennäköisesti kastuisimme kuitenkin jossain välissä. Kalle taas tarkkaili sään ajoittaista selkenemistä, pieniä kirkkaita kohtia pilvissä ja povasi sään selkeytymistä. Odotimme, kunnes sade oli vain pientä tihkua, ja kuinka ollakaan juuri pyörien päälle päästyämme se lakkasi kokonaan. Saimme ajaa ainakin tunnin kirkkaassa säässä, kunnes taivas taas repesi. Tällä kertaa emme malttaneet pysähtyä. Laitoimme sadevaatteet jälleen päälle – niitä oli jo aiemmin saanut pukea ja riisua – ja jatkoimme etenemistä. Hikoilin vaatteissani ja sadehousut olivat niin löysät, että niiden lahkeet hankasivat pyörän tankoon ikävästi, joten päätin luopua varusteistani. Kalle otti sadehousuni ja itse sinnittelin vettä hylkivällä takilla. Kastuin suosiolla, sillä oikeastaan pidin veden raikkaudesta. En ollutkaan muistanut pitäväni sateesta niin paljon – Algarvessahan ei juuri satanut. Joskus sade on aivan miellyttävää jos se raikastaa ilman ja kuivaa pyöräilyhien, kunhan se ei vain kestä loputtomiin. Tuo oli täydellinen rankkasadekuuro. Se keski vain noin 40 minuuttia ja loppui kuin seinään.

Takkini ei ehtinyt kastua läpimäräksi, mutta pyöräilyhuosuni olivat niin märät kuin voi olla ja varpaani uivat lätäkössä kenkien sisässä. Oikeastaan ainoa epämielyttävyys oli juuri tuo kenkien tila. Housuni kastuivat kahdessa minuutissa, mutta kuivuivat kahdessakymmenessä. Mutta kengät eivät aivan samantien kuivuneetkaan. Kun aurinko jälleen paisteli, leiriydyimme hiekkadyynille tienvarteen. Tungin kenkäni täyteen sanomalehteä, vaihdoin sukat kuiviin villasukkiin ja nostin jalkani kannonpäälle nauttimaan merituulesta. Tuossa vaiheessa olimme edenneet lähelle niemeä, jossa oli meri kummallakin puolen. Maasto oli mahtavan hiekkaista ja pääosin ”villiä luontoa.” Kokkailimme tuossa dyynillä ruokaa ja kuivattelimme vaatteita. Takki ehti kuivua reilussa puolessa tunnissa ja kengätkin melkein. Kalle kiinnitteli kunnon kulkurityyliin märät sukkansa ja housunsa roikkumaan pyörästään.

Kun poljimme kohti Troijaa, ympärillä aukeni eräänlainen natura alue. Niemi oli kapea ja välistä saatoimme jopa nähdä meren molemmin puolin. Metsä tuoksui samalle kuin suomalainen kuiva kangasmetsä, vaikka luonto oli vielä vahvemmin kuivaa vyöhykettä. Kaikkialta hiekasta nousi mitä monenkirjavampia ruohotupsuja. Välillä maasto näytti kuin Lapin suolta maaruskineen. Varsinaiset lomakylät ja hienostohotellit sijaitsivat vain Troijan kohdilla ja aivan niemen päässä, joten näitä ennen niemi ja autiot rannat olisivat olleet mitä mainiointa telttailumaastoa. Vinkiksi muille pyöräilijöille!

Hyppäsimme Troijasta lauttaan, joka kuljetti meidät Setubalin kaupunkiin. Lautta kustansi pyörineen alle nelisen euroa. Kyseessä oli teollisuuskaupunki, mutta vanha sellainen, joten muutamat talot rantakadulla olivat oikeinkin näyttäviä siirtomaa-aikaisessa loistossaan. Törmäsimme myös luostariin, joka oli arkkitehtuuriltaan hyvin omintakeista. Muuta emme kaupungista nähneet, sillä suuntasimme kohden warm shower isäntämme kämppää. Kallella ei ollut tarkkaa osoitetta, joten meidän piti soittaa. Hän sanoi tulevansa meitä puolen tunnin päästä vastaan kahvilaan, jota emme lopulta löytäneet. Kävimme sitten ruokakaupassa ja laitoimme viestin, minkä tienvarressa olemme ja kun poljimme tuota tietä kohden, isäntämme tuli meitä vastaan.

Paolon autotalli sijaitsi aivan eri suunnilla kuin asunto, joten jouduimme ensin jättämään laukut asunnon portaikkoon ja sitten viemään pyörät toisaalle. Kalle kävi myös samalla isännän kanssa ulkoiluttamassa mahtavaa Lassie koiraa. Tuosta koirasta oli vielä myöhemmin paljon iloa, kun emme oikein keksineet, mihin asettuisimme aloillemme. Isäntämme ei aluksi kutsunut meitä eteistä peremmälle, tai osoittanut huonettamme, joten kävimme vuorotellen suihkussa ja toinen meistä leikki koiran kanssa eteisessä. Paolo laittoi tyttärensä kanssa ruokaa keittiössä ja meitä ei kutsuttu syömään. Joku toinen olisi voinut pettyä, kun hyvä ruoka tuoksui ja siitä ei riittänyt vieraille, mutta minulle se oli hyvä, sillä en olisi kuitenkaan voinut syödä mitään. Sittemmin pääsimme itse kokkailemaan keittiöön omat sapuskamme ja kyllähän siitä isännästäkin sitten lopulta vähän juttua irtosi. Hiljaisempi hän kuitenkin oli kuin yleensä sohvasurffaajat, ehkä ongelmana oli myös hänen heikko englantinsa. Hyvin siistiä sakkia nämä portugalilaiset kyllä aina ovat. Nyt Kalle tiskasi lautasemme huolella, mutta isäntä tiskasi ne vielä myöhemmin uudestaan ja aivan tiskihanskojen kera. Kämppäkin oli taas niin siistin näköinen, vaikka Kalle kyllä onnistui lattialla nukkuessaan saamaan pieniä allergiaoireita, mutta ne johtuivat ehkä koirasta.

Paolon asunnonparvekkeelta aukesivat aamutuimaan uskomattomat maisemat. Läheinen vuori ja toisella kukkulalla sijaitseva Palmelan kylä linnoineen piirtyivät hienosti näkyviin. Kaikkien aikojen parhaissa ikkunanäkymissä nuo menivät varmaan viiden parhaan listalleni. Paolo lähti jo kahdeksan aikoihin töihin, joten mekin lähdimme liikkeelle. Yritimme katsella pyöräliikettä tai Meo puhelinliittymäkauppaa, mutta kaikki olivat vielä kiinni. Lähdimme sitten jo kymmenen junalla kohden Lissabonia. Tuo tunteroisen matka maksoi 4,5 euroa ja pyörät olivat ilmaiset. Joka vaunussa oli vain kahdelle pyörälle paikka, ja laitoin oman pyöräni vaunuun, jossa oli jo yksi pyörä. Kalle joutui siis viemään pyöränsä toiseen päähän. Istuimme sitten vaunussa minun pyöräni vieressä ja meille piti seuraa britti pyöräilijä, joka oli tulossa Sagresista. Meillä riitti mukavasti pyörätarinoita jaettavaksi! Kalle nousi hyvissä ajoin ennen määränpäätä ylös ja suunnisti oman pyöränsä luo toiseen vaunuun. Minä jäin irrottelemaan omaa pyörääni. Se oli aivan lähtövalmiina junan lipuessa asemalle ja ovien avautuessa. Eteiseen vain oli istunut muori ison kassin kanssa ja hän ei ymmärtänyt yhtään väistää. Eturenkaani tarttui muorin kassinhihnaan. Ovi ehti sulkeutua, mutta ajattelin vielä ehtiväni avaamaan sen. Britti-pyöräilijä auttoi minua pyörän kanssa, mutta en silti ehtinyt ajoissa painaa nappia uudestaan, sillä se oli jo muuttunut punaiselle. Juna seisoi asemalla, mutta ovi oli jo lukittunut. Yritin koputtaa Kallelle ikkunaan, että jään seuraavalla asemalla, mutta lasit olivat tummennetut.

Seuraava asema oli aivan vieressä. Ajattelin lähettää Kallelle tekstiviestin, että odottelen siellä. Ensin yritin puhelimessa olleella sim-kortilla, mutta viestiin ilmaantui punainen kolmio. Seuraavaksi kaivoin tablen sisällä olleen simin esiin, mutta taaskaan viesti ei lähtenyt. Viimeinen mahdollisuuteni oli DNA:n liittymä, joka oli tietenkin kassini alimpana ja sain purkaa monta viritelmää päästäkseni siihen käsiksi. Puolessa vuodessa olin lähes unohtanut tunnusluvun, mutta sain kortin kuitenkin auki. Lähetin viestin ja puhelin ei valittanut mitään, mutta silti lähetystietoja ei tullut näkyviin ja kirjoitettu viesti katosi puhelimesta. Hyvin mystistä! Mietin turvautuisinko nettiin, mutta tiesin, ettei Kallella ollut verkkoa käytössä. Vaihtelin kortteja puhelimeen ja sähläsin sen verran lukuisten pussakoiden ja nyssäköiden kanssa, että lopulta hukkasin yhden simin ja yhden muistikortin, jossa oli vanhoja valokuvia. Ajattelin vain odotella, sillä aavistin Kallen osaavan päätellä, missä olen.

Lopulta sain Kallelta vastausviestin. Viestit olivat siis sittenkin menneet perille, vaikka lähetyksen yhteydessä niihin oli ilmaantunut ”lähetys epäonnistui”. Edelleen hyvin salaperäistä. Noin 45 minuutin odottelun jälkeen näin ala-aulan ikkunasta, kuinka Kalle pörhälti juna-asemanpihan läpi. Hän oli saanut viestini, mutta lähes puolen tunnin viiveellä, joten hän oli aluksi odotellut asemalla sattuisinko palaamaan sinne toisella junalla. Pientä epäonnea siis oli tänään! Tuo selkkaus oli pahin, mutta kaikkea muutakin pientä sattui: heti aamulla satoi, emme löytäneet pyöräkauppaa, olimme aivan toisella puolella Lissabonia, mitä Belemin majoituksemme, joten saimme seikkailla sinne liikenneruuhkassa yms. Lissaboni ei kyllä ole niitä parhaita pyöräilykaupunkeja! Meneehän täällä välillä leveitä kävelyteitä, mutta ne ovat päällystetty pienin mukulalaatoin ja niiden reunoissa on kivetyksiä. Ajoimme lähes koko ajan autojen seassa ja haasteellista siinä oli lukuisat liikennevalot sekä mäkilähdöt. Kun joutui kuorman kanssa pysähtymään mäen alle, sitä ei saanut heti vauhtiin.

Olen yllättävän väsynyt, vaikka tänään pyöräilimme vain kolmisen tuntia. Kaupunkipyöräily on kuitenkin koettelevaa, kun koko ajan saa olla kaikki aistit auki. Eilen poljimme noin kello 9.30-18.00 pitäen tietenkin useita taukoja ja mukaan lukien reilun puolen tunnin lauttamatka. Nyt yövymme Carlosin luona Lissabonissa ja täällä on toinenkin sohvasurffaaja. Hän on varannut varsinaisen vierashuoneen, joten saa nähdä, miten pystymme olohuoneen lattialla koisimaan. Kyseinen vieras on hauska tapaus. Hän on vanhahko opettajarouva, joka puhuu korostettua brittienglantia, vaikka on itse ranskalainen. Hänestä huokuu opettajamaisuus kilometrien päähän, joten tulin kysyneeksi, onko hän englannin opettaja, ja en ollut lainkaan yllättynyt myöntävästä vastauksesta. Hänessä on jotain hyvin tyttömäistä. Hän on olemukseltaan ja innostuksen tasoltaan kuin parikymppinen reppureissaaja, vaikka ikää hänellä on varmasti päälle 50 vuotta.

Pyöräilyt: 220 km
Junat: 90 km
Yhteensä: 310 km

Antaa sataa, olen varautunut (lopulta sadepukuni ei ollut kovin käyttökelpoinen)

Antaa sataa, olen varautunut (lopulta sadepukuni ei ollut kovin käyttökelpoinen)

Niemi, josta kulki lautat Setubaliin, oli hiljaista luonnonpuistoa (paitsi lomakeskittymissä)

Niemi, josta kulki lautat Setubaliin, oli hiljaista luonnonpuistoa (paitsi lomakeskittymissä)

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi