Huikeita majataloja

(Artikkelikuvassa Tapian albergue)

Nykyinen sijaintimme: Luarcan Almunan kylä, Asturia, Espanja

Kirjoittelen lampaankarvahuopa sylissäni ja mieleni tekisi taas mennä halimaan läheisen pellon ponia, sillä se oli varsinainen lämpöpatteri. Onneksi omassa huoneessamme on myös tehokas patteri nyt, kun saimme sen toimintaan. En ole paljon lämmityslaitteita kaivannut sitten tammikuun, mutta tänne on iskenyt jonkinlainen takatalvi. Viimeksi muutama vuosi sitten, kun olimme Pohjois-Espanjassa (Barcelonan ym suunnilla) oli vuosisadan kylmin kevät ja tämä kevät vaikuttaa jälleen samankaltaiselta.

Viimepäivinä majatalomme ovat olleet toinen toistaan huikeampia, lähinnä sijintinsa suhteen. Mutta tämän iltainen albergue ei yllä aivan samaan taistelusarjaan. Vieressä kulkee vilkas moottoritie ja itse kyläkään ei isommin kolahda. Ikkunasta näkyy toinen toistensa takana aaltoilevia kukkuloita, eläimiä laiduntamassa ja paljon heinäpeltoa, mutta tietty omaleimaisuus puuttuu. Siirrytään siis ajassa hieman taakse päin paikkoihin, joista kannattaa kirjoittaa.

Hyppäsimme Nedasta junaan kohti Ribadeoa. Matkaa oli vain noin 115 km ja silti siinä kesti lähes kolmisen tuntia. Juna kitkutteli ylämäkiä ja sukelteli tunneleihin. Raideleveys oli tavallista kapeampi ja vaunuja oli vain pari, nähtävästi kiipeilytehon maksimoinniksi. Aasian vuoristoisilla alueillakin raideleveys on usein kapeampi. Kai sillä jotain tehoja haetaan? Juna pysähteli aivan pienilläkin asemilla keskellä peltoja tai metsiä, mutta hyvin nopeatempoisesti. Nähtävästi juna pysähtyi syrjäisille asemille vain silloin jos joku seisoi laiturilla tai joku toinen oli maksanut lippunsa sinne. Juna oli puolityhjä, joten monien laitureiden ohitse vain puksuteltiin hitaasti keinahdellen. Konduktööri oli virkaintoinen ja halusi pyöristämme lisämaksun, vaikkei yli sadan kilometrin matka paljonkaan ylittynyt. Sääntö on, että alle satasen matkoille pyörät saa ilmaiseksi junaan. Torkahtelin junassa toistuvasti silloin, kun en keskittynyt eväiden syöntiin. Maisemien tarkkailu siis jäi hieman sivurooliin, mutta muutama kaunis merenlahdenpoukama aukeni kiskojen alapuolella ja maasto oli mahtavasti villinluonnon ja viljelyseudun vuorottelua. Ihminen eleli sulassa sovussa pienine peltotilkkuineen tai hedemäpuineen metsäisten kukkuloiden kanssa.

Ribadeon alburgue sijaitsi varrella leveän joen, joka aukeni avomereksi muutama sadan metrin päässä. Majatalon vieressä oli vallihautojen ja ampumalinnoitusten jäännökset ulkoilupuistoineen. Joen päälle työntyi pitkä kävelysilta, joka ei kuitenkaan ylittänyt jokea. Majatalossa oli upea innovaatio eli sen katto oli rakennettu viistosti niin, että se yhtyi viereiseen tiehen. Tieltä pääsi siis kävelemään majatalon katolle, sillä talo oli rakennettu jyrkästi jokeen viettävään rinteeseen. On tietenkin sanomattakin selvää, että me kaikki vaeltajat löysimme itsemme katolta paistattelemassa päivää. Juuri tuolloin sattui viikon aurinkoisin hetki ja tuossa tuulensuojaisessa paikassa tarkeni jopa t-paitapäällä. Mitähän suomalaisen ihmisen alkaa heti tehdä mieli jos keli yhtäkkiä lämpenee pitkän kylmän kauden jälkeen? Emme olleet juoneet tippaakaan mitään alkoholia yli kuukauteen, sillä halusin antaa mahani levätä kaikista myrkyistä. Nyt mahani oli ollut kuitenkin sen verran hyvänä, että päätin uskaltaa maistella yhtä kylmää olutta, etenkin kun löysin edullisen gluteenittoman kaljan.

Kun siinä join olutta ja jyrsin omenaa – terveellisen ja epäterveellisen hyvä kombinaatio – poliisiauto kaartoi majatalon eteen. Kalle oli juuri saanut oman kaljansa hörpittyä, mutta minulla oli vielä hieman pullon pohjalla. Pienessä paniikissa mietimme: mitä Espanjan laki sanoo julkijuopottelusta? Sen tiesimme Desin ja muiden Espanjan imigranttien puheesta, että poliisi mielellään sakottaa nimenomaan ulkomaalaisia. Kun otamme vain yhdet oluet ja ensimmäiseen kertaan moneen viikkoon, tietenkin juuri silloin virkavalta sattuu paikalle. Heitin kaljapulloni nopeasti katolta alas pusikkoon. Muut pyhiinvaeltajat kehottivat meitä laskeutumaan katolta ja menemään poliisien luokse. Poliisit astelivat majataloon ja kaikki muut heidän perässään. Tuossa vaiheessa selvisi, että he olivat vain tulleet kirjaamaan pyhiinvaeltajat sisään majataloon! Eikö poliiseilla ole pikkukylillä parempaa puuhaa kuin toimia hostelli-isäntinä? Tilanne tuntui hyvin naurettavalta. Poliisit istuivat virkapuvuissaan keittiösalissa ja löivät antaumuksella leimoja pyhjiinvaellusvihkoihi, tarkistavat viralliset passit ja keräsivät majoitusrahat. Täytyy olla aika tapahtumaköyhää noilla kylillä, sillä tuo oli käsittääkseni poliisin jokailtainen virkatehtävä!

Pyöräilimme Ribadeosta Tapiaan ja olimme perillä jo aamu kymmenen jälkeen, sillä matkaa oli vain vaivaiset 12 kilometriä. Tie oli hyvin miellyttävä ja nopea polkea, sillä se kulki rannan tuntumassa aamutuimaan lähes aution maaseudun keskellä. Välillä meni pitkään ilman, että yhtään autoa tuli vastaan. Tuolla etapilla kohtasimme ensimmäisen hiekkatien pätkämme, mikä ei onneksi ollut pitkä, sillä pyörämme eivät pidä sorasta. Sinäänsä voin antaa anteeksi kinttupolulle, sillä se mutkitteli kukkulalla meren vierellä ja oli varsinainen maisemareitti. Ribadeosta poistuessamme, poistuimme samalla myös Galiciasta. Ylitimme rajajoen – niin kapeaa pyöräkaistaa polkien, että pyörämme meinasivat kipata meidät sillankaiteen ylitse suoraan jokeen – Asturian puolelle.

Etenimme näin lyhyen matkan, koska olimme vielä flunssatoipilaita ja toisaalta myös tahdoimme nähdä, millainen on ilmainen alberge. Tapian alberge toimi ainoastaan lahjoitusvaroin ja silti se oli parhaita majataloja tähän asti! Kertakäyttölakanoita ei saatu kouraan, kuten aikaisemmissa maksullisissa paikoissa, mutta muuten paikka oli hyvin siisti. Ne viltit, jotka oli levitetty sängynpatjojen suojiksi oli suhteellisen vasta pestyt ja peittotäkitkin tarpeeksi puhtaat. Lattiat olivat suorastaan kliiniset ja missään ei näkynyt roskan roskaa. Hyvin hoidettu paikka siis. Keittiö koostui pelkästä mikrosta, mutta mukeja ja lautasia oli mukavasti. Ennen kaikkea paikassa teki jälleen vaikutuksen sen sijainti. Se laittoi vielä yhden pykälän paremmaksi kuin Ribadeon paikka. Nyt sen takapihalla aukeni meri valtavine kivipaaseineen ja luolineen, vieressä laidunsi vuohet kukkapellolla ja itse kylä oli näyttävä luonnonkivitaloineen. Olimme ensimmäiset saapujat, mutta pian porukkaa alkoi tipahdella. Väkeä ei onneksi kuitenkaan ilmaantunut ahtaudeksi saakka, vaan juuri sopivasti lämmittämään tuvan mukavasti. Olisikohan meitä ollut kymmenisen ihmistä ja sänkypaikkoja olisi ollut 30 kappaletta.

Illalla ruokaa kokkaillessamme pihapöydillä jutteliumme puolalaisen nuoren reissaajan kanssa. Hän oli saapunut Puolasta asti kävellen ja osittain liftaamalla ja yöpyi pääosin teltassa kukkuloilla. Tarjosimme hänelle kylmät linssimme, joita oli jäänyt purkin pohjalle ja hän veti ne hyvällä ruokahalulla kiitellen vuolaasti. Jännä aina joskus tavata ihmisiä, jotka ovat liikkeellä vielä pienemmällä budjetilla kuin me. Selvästi oli nälkä pojalla. Aamulla katselin kauhuissani meinaako hän lähteä kävelemään ilman aamupalaa ja mietin jo tarjoavani hänelle jugurttejani, mutta taikoi hän sitten jostain esiin kaurahiutalepussin. Siinä on kyllä loistava energia ja hintasuhde! Paljon hitaasti imeytyviä hiilihydraatteja ja yksi pussukka ei paljon maksaisi, harmi, etten itse voi enää hyödyntää kauraa.

Majataloissa ja hostelleissa on kyllä hienoa, kuinka voi jakaa ruokia muiden kanssa. Monet purkki- ja pakkaskoot vain ovat liian suuria yksin tai kaksin ja niitä jää aina tähteeksi. Varjopuoli tässä perinteessä on, että jotkut tulkitsevat jakamistaloutta täysin anarkistisesti. Kalle oli hyvin katkera, kun hänen donitsinsa oli hävinnyt Ribadeon majatalon keittiön pöydältä. Se oli vielä selkeästi pakattu pussiin leipien kanssa ja pistetty syrjään, mutta silti joku oli tulkinnut ”tämän on varmasti joku unohtanut, syönpä pois kuleksimasta.” Itse aina kirjoitan pusseihin ”saa ottaa” jos jätän jotain ruokaa jälkeeni lähtiessämme seuraavaan paikkaan. Tulkitsen, että vain sellaiset tuotteet, jotka ovat keittiön kaapeissa on yhteiskäytössä. Niistä löytyy usein kahvia, teetä, oliiviöljyä tms. Aamulla muistelimme, ostaneemme edellisenä päivänä kolme tomaattia, tuolloin niitä oli äkkiseltään enää yksi jäljellä eli jonkun aamupalaleipiin nekin olivat päätyneet. Itseäni lähinnä huvittaa tällaiset joidenkin ihmisten käsitykset vapaasta sosialismistä pyhiinvaeltajien kesken, Kallea taas donitsin katoaminen hieman suututti. Tuumasimme jokatapauksessa tästedes pitävämme etenkin arvokkaat elintarvikkeet sänkyjemme vieressä.

Tänään poljimme pitkästä aikaa kunnon etapin. Kilomereissä se oli noin 42, mutta se oli aivan hyvä saavutus, sillä vastatuuli hidasti, ja nousuja oli jälleen kiitettävästi. Aamulla oli vaikeuksia saada pyörä pakattua, sillä tuuli meinasi siepata koko ”kamelin” mukaansa. Polkiessa tuuli ei kuitenkaan lopulta ollut aivan niin paha kuin liikkeelle lähtiessä ensin tuntui. Sen hurjuus oli noin 11 metriä sekunnissa. Ilmanlämpö oli aamusta ainoastaan kymmenen, joten ensimmäisen kerran sain kaivaa ajohanskat esiin. Taivas nakkasi muutaman pisaran niskaamme, mutta emme ehtineet kunnolla kastua. Pysähdyimme huoltamon pihaan täyttämään ilmaa renkaisiin, sillä mieleen muistui isäni neuvo ”renkaat pitää olla kivikovat” huoltamoa ohittaessa. Emme olleet vielä kertaakaan koko matkalla lisänneet niihin ilmaa! Paikkailuhomminkaan emme ole vielä joutuneet. Aivan uskomattoman hyvät renkaat!

Asturian erikoisuus näyttää olevan rakennukset, joissa on kivipiikkejä katoilla. Kolmion muotoiset kivipaasit sojottavat liuskekivikatoista kohden taivasta. En tiedä yhtään, mitä näillä piikeillä haetaan, mutta tyylikkään näköisiä ovat. Tällä kylällä on myös näkynyt latomaisia pieniä mökkejä, jotka seisovat kapeiden kivijalkojen päällä. Kiintoisaa arkkitehtuuria siis! Ajoimme Luarcan pikkukaupungin ohi vain nopeasti, mutta ehdin nähdä, kuinka se vaikutti hyvin hämmästyttävältä. Pitää huomenna tutkailla sitä lähemmin, kun nousemme sieltä junaan. Matkaamme huomenna kiskoilla noin 100 km Gijoniin ja pyöräilemme sieltä kaupungin laitamille leirintäalueelle, joka on mökeistä muodostuva albergue. Se näissä majataloissa on mahtavaa, että ne ovat kaikki niin keskenään erilaisia! Koskaan et tiedä mitä saat – nyt saatiin tupakkaa ketjussa polttava rasittava albergue-setä hääräämään nurkissa ympäriinsä, mutta edellisinä öinä saatiin sellainen sijainti, että harvoin edes ylelliset hotellit seisovat tuollaisilla arvotonteilla. Edellisinä öinä meillä oli tovereita ja nyt taas olemme omassa huoneessa, edes isossa makuusalissa ei yövy ketään. Juuri äsken espanjaa solkkaava ja neuvoja tuputtava isäntäkin onneksi häipyi omaan kotiinsa. Ahhh, mahtava tätä rauhaa!

Näillä suunnilla pyörimme

Näillä suunnilla pyörimme. Nyt tosin olemme jo siirtyneet Ribadeosta viitisen kymmentä kilometriä itään

Maisemareiteillä

Maisemareiteillä

"Virkakauden vaikein tehtävä, miten päin tämän leiman tähän löisi" poliisit miettivät

”Virkakauden vaikein tehtävä, miten päin tämän leiman tähän löisi” poliisit miettivät

Argg, espanjalaisten englannin taito! Kaksi viimeistä kohtaa täysin käsittämättömiä! :)

Argg, espanjalaisten englannin taito! Kaksi viimeistä kohtaa täysin käsittämättömiä! :)

Tapian albergue

Tapian albergue

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi