Ensimmäinen yö teltassa

(artikkelikuvassa edelleen Tapia, koska nyt niin hidas netti, ettei voi ladata kuvia)

Luarca:

Kaupunki sijaitsi ikään kuin kalliorotkossa, jonka keskellä välkkyi pyöreä luonnonsatama. Talot nousivat porrasmaisesti monille tasoille sataman ylle ja arkkitehtuuri oli varsinainen sekametelisoppa. Ei voi sanoa mitä rakennustyyliä tai aikakautta talot edustivat, sillä ne olivat monenkirjavasti poimintoja eri vuosikymmeniltä. Kauneimmat talot olivat luonnonkiveä tai värikästä kivipintaa lukuisine pienine lasi-ikkunoineen. Jos talokanta oli kirjavaa, vähintään yhtä moninaista oli venekanta. Troolarit, huviveneet ja pienet soutuveneet lilluivat satamassa vierivieressä. Pienet kalastusveneet olivat upean kirkkaan värisiä. Luarca oli siis jonkinmoinen Asturiaan helmi! Kuvankauniskaupunki pienestä rappiosta ja sataman rähjäisyydestä huolimatta.

Gijon:

Otimme Luarcasta junan Praviaan ja vaihdoimme siellä Gijonin junaan. Praviassa saimme taas naureskella englannintaidolle tässä maassa. Onhan se ymmärrettävää, etteivät kaikki ihmiset ole jaksaneet kieliä lukea, mutta miten lippuautomaatin on voinut suunnitella juuri sellainen ihminen, jolta ei yhtään löydy kielitaitoa. Olisiko tuohon automaatin suunnittelutyöhön voinut palkata englannintaitoisen? Kun automaatti kysyi lähtöasemaa, se tarkoittikin kohdetta. Liput se nimesi ”bicket”. Kun menimme kahdessa osassa tuon junamatkan Gijoniin, vältyimme pyörämaksuilta. Päätös oli sikäli helppo, ettei suoraa junaa olisi edes kulkenut.

Junat olivat hyvin ahtaita pyörille. Toisessa junassa ei edes ollut pyöräpaikkaa, vaan pelkästään inva-nurkkaus, johon pyörät sijoitettiin. Kummissakin junissa pyöriä sai vatkata ja asetella ennen kuin ne mahtuivat kääntymään kapealla käytävällä ja asettuivat niin kiinni seinään, että konduktööri pääsi kulkemaan takaovelle. Olimme kuitenkin tyytyväisiä, ettei pyöriä tarvinnut purkaa tavaralasteista. Niissä junissa, missä on pyöräkoukut, tavarateline pitää tyhjentää, sillä pyörät nostetaan pystyyn. Nyt junista oli mahtavan nopea hypätä pihalle, kun kamelimme olivat valmiina kuormissaan.

Gijon oli Asturiaan isoimpia kaupunkeja. Leveä rantakaistele oli koko kansan ulkoilualue, jossa koirat ja lenkkeilijät juoksentelivat. Paljon muuta Gijonista ei jäänyt mieleen, sillä ajoimme suoraan sen läpi kohden kaupungin ulkopuolella sijaitsevaa leirintäaluetta. Varsin näyttävän ja rikkaan näköinen paikka: puistoja, patsaita, korkeita taloja ja mielttömän valtava kulttuurikompleksi muureineen ja torneineen. Leiripaikka sijaitsi yllättävän syrjässä, sinne oli keskustasta lähes viiden kilometrin polkaisu. Junailun vuoksi emme olleet erityisen väsyneitä saapuessamme perille, mutta toivoimme silti pääsevämme nopeasti asettumaan ja ruuanlaittoon. Nälkä kurni, sillä olimme kokkailleet jo Luarcan keskustassa varhaisen lounaan.

Leirintäalueen emäntä tokaisi kuin tykinsuusta ”albergue on täynnä.” Se kuulosti siltä kuin hän olisi tottunut hokemaan sitä yhtenään. Olimme ihmeissämme! Edellisenä yönä olimme yöpyneet aivan omineen ja muuallekin paikat olivat useimmiten olleet vain puolilleen. Useimmat majatalot ovat sen verran tilavia, että harvoin ovat aivan täynnä. Ihmettelin ääneen tilannetta ja leiriemäntä totesi ”meillä on vain seitsemän sänkyä pyhiinvaeltajille.” Siis vain seitsemän! Miten he kehtaavat? Heillä oli leirintäalue täynnä mökkejä ja he olivat varanneet vaeltajille vain yhden. Silkka mainostemppu: he pystyivät listautumaan albergueksi ja ihmisten saapuessa, he pystyivät puoliväkisin myymään heille normaalin mökin. Nämä bungalovit olisivat maksaneet 30 e yöltä. Emme tietenkään lähteneet sellaiseen diiliin! Kysyimme, missä on seuraava alberge, mutta se olisi ollut vasta 25 km päässä. Harkitsimme ”villitelttailua,” mutta meillä oli kassillinen ruokaa Kallen pyöränsarvessa ja ylimääräisen kassin kanssa olisi ollut vaikea lähteä etsimään telttapaikkaa kovin kaukaa. Seutu vaikutti niin pitkälle kuin silmä kantoi tasaisesti asutulta. Saimme sitten sovittua, että voimme pystyttää telttamme leirintäalueelle albergue hintaan eli 6 e yhdeltä. Niormaalisti telttailukin olisi tuossa paikassa maksanut yli 20 euroa. Deva leirintäalue oli joskus ollut hienokin, mutta se oli päästetty hieman rappiolle: pingispöytä vinossa, pingispallot hukassa, oleskeluhuoneen seinät homeessa, ravintolat kiinni, uima-altaat kiinni yms. Pöytäjalkapallopeli oli sentään toiminnassa niin saimme jotain iltavirikkeitä ruuanlaiton ja teltanpystytyksen ohessa.

Miten meni ensimmäinen telttayö? Jaa a, vähän viileähän se oli. Minulla oli kolme villapaitaa päällekäin, kahdet housut ja parit sukat ja suljetun ravintolan pöytäliina lainattuna lakanaksi. Kallella oli vaatetta vielä enemmän, ja tietenkin möngimme syvälle makuupusseihimme, mutta silti aamuyöstä tuntui hyinen viileys. Kylmyys ei kuitenkaan yltänyt sille tasolle, että se olisi estänyt nukkumisen. Aina vain välistä havahduin siihen ja kietoiduin paremmin peittoon, sekä laitoin takin alleni kylmyyttä hohkaavan ilmapatjan päälle. Täytyy sanoa, että lopulta nukuin kohtalaisen hyvin!

Heräsimme ennen kahdeksaa, mutta pakkailut venyivät sen verran, että kello taisi olla lähempänä kymmentä ennen kuin pääsimme matkaan. Teltta piti kuivattaa yökosteudesta aamuauringossa ja aamupala piti nauttia huolella piknikpöydissä. Oli myös hyvä odotella auringon lämmittävää vaikutusta, sillä muuten polkeminen olisi mennyt pelkäksi vaatteista kuoriutumiseksi. On rasittavaa ajaa jos pitää joka nousussa vähentää vaatetusta. Kävin seitsemää vaille yhdeksän etsiskelemässä aamukahvia, mutta automaatti oli sijoitettu respan tiloihin ja ovessa sanottiin respan aukeavan vasta yhdeksältä. Joku jo seisoi tiskin takana ja koputin oveen osoitellen kahviautomaattia. ”Tahtoisin vain kahvit”, yritin viestiä, mutta ovet pysyivät lukossa ja kassaneiti naputteli kelloaan sen merkiksi, ettei vielä voi aukaista. Taas luokattoman huonoa asiakaspalvelua! Yritimme tuon tapauksen jälkeen miettiä päämme puhki, missä Espanjassa olisimme saaneet hyvää palvelua. Missä meille oltais oltu ystävällisiä? Emme kertakaikkiaan keksineet ketään muuta ystävällistä tapausta kuin Corunan siivoojan. Nyt asia on kuitenkin tämän päivän myötä muuttunut!

Leirintäalueelta poistuessamme maasto lähti heti jyrkkään nousuun. Osasimme varautua kunnon ohutsuolimaastoon, sillä edellispäivän junamatkakin oli koostunut voittopuolisesti tunneleista. Meiltä otettiin heti luulot pois kapealla spiraalimaisella tiellä, jossa polkuihin ei meinannut saada voimaa, sillä huomio meni tien kapeuden vuoksi tasapainon pitämiseen. Yritin pysytellä valkoisen viivan päällä, joka oli noin kymmenen senttiä leveä, sillä sen jälkeen olisin suistunut heinäpelloille. Ojanvarsiheinät lähes kasvoivat viivan päällä, joten tienreunassa ei ollut kertakaikkiaan yhtään tilaa. Liikenne ei ollut huippuvilkasta, mutta välillä isoja kuorma-autoja suhahteli ohitse. En kuitenkaan ehtinyt täysin turhautua näihin ahtaisiin nousuihin, kun laskeuduimme hurjia alamäkiä joenvarsiuomaan. Loppumatka meni kuin siivillä ja pian pääsimme Mercadonna kauppaan Villaviciosaan. Mercadonna on nykyään lempikauppojani, sillä sieltä saa sekä laktoositonta jugurttia – mahani on alkanut jälleen kestää pieniä määriä maitoproteiinia, vaikkeikaan laktoosia – että vuohenjugurttia, monenmoista gluteenitonta ja edullista suklaata sekä valmiiksikypsytettyjä avokaadoja. Kalle oli majapaikkatutkimuksissaan löytänyt Villaviciosan perukoilta ilmaisen alberguen. Poljimme pikkukaupungin – joka tunnetaan siideristään – ohitse ja pian saavutimme taas idylliset maaseutumaisemat. Albergue löytyi aivan kylän kupeesta, hyvin viihtyisältä paikalta. Vastaanotto oli sydämellinen! Pitkästä aikaa aidosti ystävällisiä espanjalaisia! Galichian kaduntallaajat olivat kyllä avuliaita, mutta sielläkin kaikki asiakaspalvelu oli ainoastaan kylmän asiallista. Tämä albergue on yksityinen, mutta toimii silti lahjoitusvaroin. Saatamme pudotella kolikoita heidän lippaaseensa melko hövelisti, sillä täällä on kaikki puitteet niin kotoisia ja palvelu hyvää. Pyykinpesukin oli ilmaista, samoin wifi ja jotain he puhuivat jopa illallisesta. Vieraskirjan mukaan täällä on ollut meljko hiljaista viime päivät, mutta nyt tänne pamahti äkkiseltään sakkia. Itse olimme sentään ensimmäiset, joten saimme valita parhaat pedit, täkit ja tyynyt. Mukavalta porukka kyllä vaikuttaa, vähän varttuneempaa sakkia Kanadasta. Ihmiset istuskelevat tuossa pihassa ja leikkivät häntää vispaavan bordercollien kanssa. Kaikki eläimet ovat täällä tyylikkäästi mustavalkoisia, hienot värit. (meidän upea edesmennyt Mantu-pupu oli samanvärinen)

Espanja ei ole millään muotoa siiderimaa. Etelässä ei edes tunneta sellaista juomaa kuin siideri, mutta täällä Asturiaan seuduilla on muutamia paikallisia panimoita. Pitää tänään maistella paikallista siideriä, sillä se kuuluu kiinteästi tähän maaseutukulttuuriin. Muista suunnitelmista en tiedä. Huomenna matkaamme taas pyörillä ja sen jälkeen ehkä jatkamme junalla, kun taas saamme kiskot näköpiiriimme.

Kokonaiskilometrit junalla ja pyörällä kohteesta Faro Portugali: 1314 km.
Kilometrit pyöräillen: 659 km (sisältää kaupunkipyöräilyt ja kaikenmoiset matkanmutkat)

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi