Varustelua

(Artikkelikuvateksti: tällä tavoin tulen asettamaan matkalaukkuni muovikoriin, jonka sidon tarakkaan. Kuvassa mitään ei ole sidottu kiinni, joten kori näyttää olevan taaenpana kuin tulee olemaan. Etukorin yritän pitää kevyenä, siihen sijoitan vain juomapullon yms)

Patteri paukkuu, kun se lämpenee. Kuka olisi uskonut, että tarvitsemme patteria useimmin nimenomaan helmikuussa. Tämä taitaa olla neljäs kerta, kun pistin sen päälle. Joulukuussa käytin sitä pari kertaa. Helmikuun piti olla jo kevätkuukausi, mutta kai kevät sitten on hieman myöhässä. No, toisaalta ei tässä montaa viileää iltaa ole ollut. Nyt varmaan vaikutti lyhyt sadekuuro, joka toi kosteutta. Carlos sanoi sähköpostilla pyöräretkemme aloituksen olevan liian aikainen ja kehoitti siirtämään sitä hieman myöhemmäksi. Pohjoisessa voi kuulema vielä huhtikuussa sadella kohtalaisen usein.

Todennäköisesti lähdemme silti huhtikuun alkupuolella. Haluan ehtiä hyvissä ajoin Suomen suvesta nauttimaan. Kesä on kuitenkin niin onnettoman lyhyt ja usein se katoaa ennen kuin sitä on kunnolla huomannutkaan. Se on sitä pohjoisen eksotiikkaa, kaikki kukkii nopeasti. Toisaalta suven kauneus on juuri tuossa hetkellisyydessä.

Haluan polkea hitaalla vauhdilla, parisen kuukautta ei luultavasti ole yhtään liikaa aikaa jos välillä pysähtelemme pariksi yöksi paikoilleen. Totta kai pyöräilyssä pitää välillä pitää välipäiviä. En ymmärrä pyöräilijöitä, jotka polkevat verenmaku suussa tiukkaa aikataulua seuraten. Yli sadan kilometrin polkaisut päivästä toiseen, ja stressi saavuttaa tietyt kaupungit päivämäärien mukaisesti, varmasti vievät ilon polkemisesta ja siitä tulee paremminkin puurtamista.

Eilen lähdimme Decathloneen ostamaan tavaratelineitä pyöriimme. Siitä tulikin sitten hieman pitempi lenkki! Decathlonessa olisi ollut pyörän satulaan kiinnitettäviä tarakoita, mutta niissä luvattiin painorajaksi vain 10 kiloa, mikä saattaisi tavaroillamme hieman ylittyä. Sveitsiläisessä ja lupaavan näköisessä telineessä taas oli ongelmana telineen kääntyminen yläviistoon reunoistaan. Tahdoin tasaisen telineen, koska suunnitelmani oli laittaa siihen muovikori, joka jatkuu reunan yli. Kallen suunnitelma taas oli köyttää siihen kitara koteloineen, joten hänkin tarvitsi pannukakkumaisen telineen. Yksi malli oli ihanteellinen, painorajakin luvattiin yli 25 kiloon, mutta joku oli palauttanut telineen huonokuntoisena. Miten ihmeessä hyllyyn oli annettu palauttaa tuote, josta puuttui osia ja joka oli kaiken lisäksi aivan ravan peitossa? Menimme kysymään pyöräpisteestä, onko heillä lisää vastaavia tarakoita, mutta tuote oli loppunut. Olisi tehnyt mieli valittaa, miksi he eivät täydennä hyllyvalikoimia sitä mukaan kuin tuotteet loppuvat, mutta palvelu oli muuten hyvin kohteliasta, joten en vaivautunut etsimään englanninkielisiä ilmaisuja pääkopastani.

Ei siis tullut kauppoja. Ulkona oli mitä loistavin keli, joten sain idean Almanchiliin pyöräilystä. Kalle ensin hieman arpoi malttaisiko tuhlata puolta työpäivää pyöräilyyn – hänellä alkaa olla kiire Intia kirjan kanssa, koska hänen päämääränään on saada kaikki teksti valmiiksi ennen kuin lähdemme Portugalista – mutta päätyi sitten seurakseni. Olin pari kuukautta sitten ostanut täydellisen hyvän pyöränsatulan Almanchilin pyöräilykaupasta, joten putiikki oli jäänyt mieleen. Tuolloin sain ensiluokkaista palvelua; satula kiinnitettiin ilmaiseksi pyörään, vieläpä moneen kertaan, kun en ollut heti tyytyväinen sen asentoon. Nyt liikkeen palvelukulttuuri oli tehnyt täyskäännöksen! Edelleen oltiin kyllä hyvin ystävällisiä, puhuttiin hyvää englantia, koska omistajat olivat saksalaisia ja tarakoita esiteltiin huolella. Mutta tarakan kiinnitys olisi maksanut 7 euroa per pyörä! Itse telineen hinta oli 14 euroa, joten eikö ole naurettavaa kuvitella ostajan maksavan puolet tuotteen hinnasta lisää vaivaisen muutaman minuutin työn vuoksi? Olimme pettyneitä muuttuneeseen palveluun – Decathlonessakin telineiden kiinnitys samaan hintaan olisi ollut itsestäänselvyys – mutta silti pyöräily 20 kilometrin päähän kannatti. Halvimmat harkittavat mallit Decathlonessa olisivat olleet 25 euroa ja nyt säästimme siis kummatkin yli kymmenen euroa.

Ahdoin tarakat pyöränkoriini, joka on varsinainen tilaihme s-kokoiseksi koriksi. Autojen oli syytä väistää pyörääni kunnioittavasti jos eivät tahtoneet naarmuja pirsseihinsä ilmaan sojottavista tarakoiden kiinnitysputkista. Ihmeen hyvinhän autoilijat meitä pyöräilijöitä väistävät, mutta aina joukooon mahtuu joku, joka katsoo aiheelliseksi töötätä ja suhasta ohitse aivan pyöränrunkoa hipoen. He yrittävät viestiä: menkää pois autotieltä ja siirtykää pyörätielle. Näissä kaupungeissa pyörätiet vain ovat kohtalaisen kelvottomia, ne ovat suunniteltu vain kävelyyn. Ne ovat pientä kivilaattaa lukuisine koloineen, hiekkoineen ja korokkeelta pudotuksineen. Tällaisia ahtaita kevyenliikenteen kaistoja kulkee keskustoissa, mutta itse kaupunkien välillä nekin katoavat.

Nautin täysillä auringossa pyöräilystä, käärin hihat ylös ja sain jopa kevyen rusketuksen, mutta aivan liian pian olimme myötätuulen virrassa takaisin Farossa. Tarakkaepisodissa odotti vielä pieni yllätys, kun paketista puuttui muttereita pultteineen. Emme ensin edes ymmärtäneet, kuinka lisätuet viritellään satulan alapuolelle runkoon, mutta pian onnistuimme sen päättelemään, ja huomasimme osia puuttuvan. Siinä vaiheessa tosin paljastui myös, ettei meillä ollut edes oikeita työkaluja muttereiden kiinnitykseen. Nokkapihdeillä ei mahtunut vääntämään muttereita tarpeeksi tiukille. Kiinakauppoihin siis ostoksille! Nuo pienet krääsäkaupat ovat unelma niille, jotka metsästävät edullista roinaa pienissä pakkauksissa. Usein kauppojen hyllyt ovat ahdettu vieri viereen tavaraa ja käytävillä mahtuu juuri ja juuri etenemään. Lähes kaikkea, mitä vain voi kuvitella kodissa tarvitsevan löytyy, kunhan silmä sattuu osumaan oikeaan hyllyyn. Hienoa on, kuinka kaikkea myydään erikseen, kuten esimerkiksi kiinnitysliinoihin pelkästään lukituspäitä.

Mutterit ja pultit löytyivät yhdestä kaupasta ja pieni jakoavain toisesta. Illalla saimme kiinniteltyä minun tarakkani lähes oikeaoppisesti kiinni. Pientä mielikuvitusta se vaati, sillä eräät pultit joutui liian pienen tilan vuoksi kiinnittämään toiselta suunnin kuin olisi ollut tarkoitus. Tukevasti teline silti asettui. Kallen teline tulee vaatimaan vielä pientä säätöä, sillä hän ei voi kiinnittää sitä niin taakse kuin olisi tarkoitus, sen on pakko nojata enemmän satulaan, koska hänelle on tulossa paljon takapainoa. Pitkän kitaran toinen pää pitää saada mahdollisimman lähelle satulaa.

Jonkinlainen polte tienpäälle on jo iskenyt! En kyllä millään malttaisi odottaa pitemmälle kuin huhtikuun alkuun. Eiköhän sitä jo silloin Pohjois-Portugalissa ja Pohjois-Espanjassa tarkene. Ei se nyt mikään arktinen ilmasto sentään ole! (Luen juuri Rämön Polkupyörällä jäämerelle ja kirjassa ollaan välillä hyisissä nollan lämmöissä, vaikka on elokuu) Carlos lupasi myydä meille asuntomme vaatekomerosta löytyneen teltan määrittelemäämme ostohintaan. Teltta on turhan painava, arvioisin nelisen kiloa, mutta jaamme sen painon kahtia kumpaankin pyörään. Muuten asumus vaikuttaa laadukkaalta: erillinen ulkokangas, kestävät ompeleet, hyvin siisti ulkoasu, tilaa olisi jopa neljälle ja korkea katto, joka vähentää kosteuden kertymistä. Makuualustan ostin helpx-paikkoja varten jo reilu kuukausi sitten, mutta työpaikoissa olikin niin hyvät patjat, etten tarvinnut alustaa. Testasin sen nyt, kun Jussi oli meillä kylässä, sillä siirsin oman sänkymme patjan vieraspatjaksi. Vähän kylmähän alusta oli! Jotenkin sen muovipinta huokui kylmyyttä. Jalkani myös puutuivat hieman, joten kehoni ei nähtävästi löytänyt siitä mieluista asentoa. Ostin patjan Jumbon sport-liikkeestä ja se maksoi 12 euroa, joten sen ei nähtävästi ole tarkoituskaan olla huippu laadukas. Patjassa kehoitetaan suomeksi ”älä käytä tätä ilma-aluksena” ja uimapatjaltahan se tosiaan enemmän vaikuttaa. Uskoisin kuitenkin nukkuvani alustalla paremmin kuin perinteisellä ei-ilmallatäytettävällä retkipatjalla, jollaisen Kalle aikoo hankkia.

No niin, tämä tästä varustehifistelystä. Meidän varusteemme eivät todellakaan ole huipputasoa, mutta olen kuitenkin pyrkinyt miettimään käytännöllisyyttä joka kantilta. Pidän siitä, että saan käyttää mielikuvitusta niin varusteiden hankinnassa – ostin esimerkiksi sadesuojaksi tavallisen muovisen kassin kiinakaupasta – kuin kiinnityksessä. Muovikorin, jonka kiinnitän tarakan päälle, löysin erään roskiksen vierestä romaanileirin läheltä. Säästimpähän siinäkin viitisen euroa!

Eilen ja tänään olen pitkästä aikaa saanut romaaniani vierähtämään eteenpäin jumituskuopistaan. Kirjoittelin sekä puistonpenkillä että kahvilassa. Kirjoittajaopinnotkin ovat edenneet, mutta en vain pidä siitä, kuinka paljon kurssilla annetaan palautetta muille. Tuntuu kuin opiskelisi kirjoittamisen opettajiksi, eikä itse kirjoittajaksi, kun koko ajan pitää lukea muiden tekstejä ja yrittää keksiä niistä sanottavaa. Huomenna yritän skypen välityksellä haastatella vaariani ja myöhemmin koostaa haastattelun jonkinlaiseksi lyhyeksi elämäkerraksi.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi