Tekstiä kuuluu täältä mantelipuulehdosta

Olimme saapuneet sovitusti rautatieasemalle Granadassa, mutta kyytiämme ei vain kuulunut. Aloin jo melkein toivoa, että isäntämme tekisi meille oharit ja saisimme jäädä Granadaan hiomaan uusia suunnitelmia. Granada oli niin huikea kaupunki – nuorekas ilmapiiri, paljon kahviloita joissa ymmärrettiin gluteenittomuus, upea Sierra Nevadan vuoristo, hienoa arkkitehtuuria, katumusiikkia, veistoksellisia patsaita ja raikas hengitysilma – etten olisi tahtonut vielä vaivaisten kahden yön jälkeen pois.

Vapaaehtoistyöpaikkamme isäntä oli jo puoli tuntia myöhässä, kun Kalle huomasi tuntomerkkeihin sopivan auton. Kullanvärinen pirssi kaarsi juna-aseman pihaan ja kipitimme nopeasti ulos. Mutta mitä ihmettä? Auto jatkoikin matkaansa, näimme vain takavalot, kun se kiihdytti uudestaan tielle. Päättelimme, ettei kuski ollut löytänyt parkkipaikkaa. Asema oli remontissa, mitä emme tietenkään tienneet sopiessamme tapaamisen sinne. Luulimme asemalla olevan aina laajasti parkkitilaa, mutta tuolla ei ollut, sillä lähes koko piha oli revitty auki. Kohta auto lipui taas asemaa kohden, mutta viime hetkillä käänsi toiseen suuntaan. Yritimme vilkuttamalla ilmaista, että me olemme me. Alkoi jo vähän ihmetyttää millainen tyyppi on kyseessä, kun hän oli niin pahasti myöhässä – 45 minuuttia – ja ei tajunnut ajaa uudestaan pihan läpi, tai pysäköidä vain johonkin. Voihan sitä hetken olla pysähdyksissä missä vain, ainakaan yleisesti se ei ole Etelä-Euroopassa turhan tarkkaa.

Lopulta kuski sai käännettyä pirssinsä kadulla ja tööttäsi meille merkiksi. Des-isäntä selitti tuohtuneesti ”Ajoin jo tästä aikaisemmin, mutta poliisit viittoivat jatkamaan, en saanut pysähtyä.” Se selitti, miksi hän ei heti noukkinut meitä kyytiin, mutta ei miksi hän alun perin oli myöhässä. Ehkä itse olen vähän liiankin tiukka sovittujen kellonaikojen suhteen, mutta olen oppinut pohjoismaalaiseen täsmällisyyteen. Des on alunperin britti, mutta ehkä hän on täällä espanjalaistunut. Des on kova puhumaan ja selittämään. Koko automatkan hän kertoili Kallelle tarinoita elämästään täällä, talon ostosta ja sen rakentamisesta. Hänen vaimonsa on joogaopettaja, ja on opiskellut joogaa muun muassa Intian Rishikeshissä. He ovat kumpikin eläkkeellä, mutta heidän suunnitelmansa on pitää täällä talossa joogakursseja ja mies myös kasvattaa mantelipuita, oliiveja ja vihanneksia. Vaimo ei ole nyt kotosalla, sillä Des vei vaimon samalla lentokentälle Lontooseen lähtevään koneeseen, kun haki meidät.

Koko automatkan satoi ja näkyvyys oli tiheän sumun vuoksi vain alle sata metriä. Emme siis illalla nähneet talon ympäristöstä tai pihasta yhtään mitään. Sitä hienompi yllätys olikin aamulla herätä, kurkistella ulos ja todeta rakennuksen sijaitsevan hyvin kauniilla paikalla. Tehomaatalouttahan tässäkin ympäristössä harrastellaan, mutta ehkä kuitenkin aavistuksen vähemmän rankasti kuin alavilla mailla. Vaikea sanoa, kun en ole asiaan perehtynyt, kerron vain mitä näen. Joidenkin jyrkempien kukkuloiden päälle on jätetty muutamia luonnonvaraisia puita ja tilat ovat muutenkin vähän pienempiä kuin tasankojen tilat. Kyllähän täälläkin herää kysymys: tarviiko oliivipuita istuttaa aivan joka pläntille tai voisiko niiden oheen istuttaa myös muuta? Jos niiden oksien alla kasvaisi muutamia matalia pensaita tai edes villiä heinää, veisivätkö ne ravinteet puilta? En tiedä, mutta vähän pahalta se aina näyttää jos puurivistöt kumpuilevat silmin kantamattomiin ja niiden väleissä ei kasva mikään – vain ruskeaa multaa tai soraa, ehkä muutama ruohonkorsi.

Mutta olin puhumassa kauneudesta, en siitä mikä on vialla. Jos paikkaa katsoo vain esteetikon silmin, vaaleanvihreät mustin pilkuin koristellut oliivipuut tai pinkin punaisina kukkivat mantelipuut ovat upea ilmestys. Iltapäivän kirkkaudessa onnistuimme näkemään aaltoilevien vihreiden kukkuloiden takaa myös valkoiset huiput. Sierra Nevadan vuoristo näkyi tänne asti! Työskentelimme tänään viitisen tuntia. Kuokimme hakuin kovaksi tamppautunutta ja rikkaruohoja kasvavaa maata, noukimme ruohokimppuja kottikärryihin, kuskasimme rikkakasvit pois ja haravoimme multaa tasaisen kuohkeaksi. Lakaisimme pihan mantelipuun roskista ja siivosimme lehtikasat. Keli oli kuulas ja auringossa jopa lämmin – aamusta tarvitsi kolme paitaa ja takin, iltapäivästä tarkeni ohuella pitkähihihaisella. Huomenna meidän on tarkoitus pyyhkiä remonttipölyjä pois uututtaan hohtavista kylpyhuoneiden kaakeleista ja möyhentää maata takapihalla. Puisien puutarhahuonekalujen hiomista ja lakkaamista on myös tiedossa, kun sadepäivä koettaa.

Talo on suurehko ja ne huoneet, jotka ovat valmiiksi laitettuja, ovat ylellisen viihtyisiä. Meidän huoneemme muistuttaa kuin hotellihuonetta siistine maalipintoineen ja uusine huonekaluineen. Vessamme on erityisen ylellinen: katto hienoa puurunkoa ja suihkussa on monenmoista vesisuihkua. Brittipariskunta oli ostanut talon vuosi sitten ja se oli nähtävästi ollut aika huonossa kunnossa. Nyt remontti on kuitenkin jo hyvällä mallilla, vaikkakin laskujeni mukaan neljä makuuhuonetta on vielä kaaosmaisessa tilassa, vain täynnä remonttitavaraa. Piha on tietenkin myös oma projektinsa. Edellisillä omistajilla oli ollut iso ja syvä uima-allas ja Des suunnittelee tekevänsä siitä pienemmän – nyt altaan näyttää vallanneen sammakonkutu. Kaikenlaista terassia pihaan oli myös tulossa ja aurinkokatosta. On siinä kyllä työmaata parille eläkeläiselle! Me apukädet olemme varmasti tarpeen. Luulimme olevamme ensimmäisiä vapaaehtoisia tällä tilalla, mutta heillä olikin ollut Work away järjestön kautta lukuisia työläisiä. Me olimme ensimmäiset vain helpx:n kautta.

Desille näyttää olevan lähes yhtä tärkeää, että saa esitellä Kallelle tiluksiaan ja kertoa, mitä suunnittelee kuin meidän työnteko. Voisin kuvitella hänen haluavan meitä vapaaehtoisia tänne tilalleen myös seuran vuoksi niin seuralliselta hän vaikuttaa. Toisaalta hän sanoi heidän asettuneen tänne korpeen juuri siksi, ettei täällä ole muita brittejä ja täällä on omaa rauhaa. Hän myös sanoi suosivansa pariskuntia työläisinä, että meillä on seuraa toisistamme, kun hän tarvitsee omaa aikaa. No, jokatapauksessa mielellään hän tarinoi, mitä kaikkea on saanut täällä aikaiseksi. Toisaalta, miksi rakentaa jos kukaan ei näe mitä olet saanut tehtyä? Totta kai yleisö omille aikaansaannoksille on aina mukava, ja jaettu ilo on suurempi.

Paikassa on pari kissaa ja koiraa. Kissoja ei juuri näe, mutta koirat ovat sitäkin innokkaampia tutustumaan meihin. Freddy on hyvin energinen Jackrusselin terrierin näköinen sekarotuinen tapaus ja hän haastaa jatkuvasti leikkiin Winnietä, joka on vanhempi ja isompi laiskan pulskea ruskea pötkylä. Kissat ovat mustavalkoisia ja kauniin pehmeästi liikkuvia. En ymmärrä, miten joku on voinut hylätä sellaiset otukset pentuina roskalaatikkoon. Kaikki eläimet tässä perheessä ovat pelastettuja. Espanjalaiset nähtävästi hylkäävät usein lemmikkejään, tuodaanhan koiria Suomeen asti. Portugalissa hylkääminen ei ole niin yleistä ja katukoiriakin ruokitaan, niille jutellaan ja niistä selvästi pidetään.

Hirveä nälkä koko ajan, kun on tehnyt ulkotöitä! Kävimme kaupassa tänne tullessamme, mutta jo haaveilemme paraikaa, kuinka huomenna lähdemme Desin kanssa taas kauppaan. Ostimme hänen laskuunsa kaikenlaista ja olemme tänäänkin syöneet pari ateriaa, mutta silti tuntuu kuin pitäisi jotain täytettä kupeeseen vielä saada. Desillä on kaapit täynnä mitä ihmeellisimpiä ruokatarpeita: minttuhyytelöä Briteistä, vettä Skotlannista ja myös Englannissa tuotettuja mausteita. Kai he kotimaan matkoiltaan aina raahaavat tänne tiettyjä tuotteita. Mutta onko vettä aivan järkevää tuoda Skotlannista asti? Heidän kaikki autonsakin ovat Britannian kilvissä! Mikä huvittavinta Rover autossa, jolla meitä tultiin hakemaan, on jopa kuskinpenkki brittiläisittäin ”väärällä” puolella.

Meille on viime aikoina sadellut työtarjouksia. Jopa aupairia Sevillaan etsineet vastasivat viimein ja kysyivät, olisimmeko edelleen kiinnostuneita paikasta. Pahoittelimme, että olimme jo sopineet paljon muuta, mutta totesimme mahdollisesti pystyvämme sitoutumaan kolmeen viikkoon. Oletin toki tuon olevan heille liian vähän, mutta silti Sevillassa ollessamme tarkastimme jatkuvasti sähköpostia, sopisiko diili heille. He eivät kuitenkaan vastanneet kuin vasta eilen, jolloin selvisi heidän löytäneen työntekijän pitemmäksi aikaa. Hauskasti melkein pääsimme aupaireiksi! Toinen hauska sattumus oli, kuinka Kalle sai tänään postia naiselta Priego de Cordobasta, mikä on kylä reilun 10 kilometrin päässä tästä nykyisestä Almedinillan kylästämme. Nainen ei ollut vastannut kuukauteen kyselyymme, mutta nyt hän äkkiseltään toivotti meidät tervetulleiksi. Hänellä oli tarjolla mukavan kuuloista työtä: koirien ulkoilutusta ja englannin puhumista. Päätimme siis suostua, kysyttyämme ensin Portugalin kohteesta sopiiko lykkäys heille. Nyt meillä on siis kuukaudeksi sovittuna näitä vapaaehtoistyöpaikkoja! Näin säästää mukavasti, kun majoitus ja ruoka kuuluu sopimukseen, vaikka itse palkkaa ei saakaan!

(Kuvia ei nyt pistä, kun olen Kallen koneella – oman tablen näppäimistö ei mukana. Teen taas erikseen kuvakoosteen. Artikkelikuvaksi pistän jonkin Granadan räpsyn)

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi