Perunat penkkiin

Ihan mukava mökki. Asumme talon päädyssä, johon on oma sisäänkäynti. Siihen kuuluu myös kylpyhuone ja terassi. Vähän alkeellistahan täällä on – kaikenlaisia erikoisia tilaratkaisuja – mutta aivan kodikasta. Kaasuliesi on sijoitettu avonaisen terassin nurkkaan ja siellä tarkenee kokkailla ainoastaan keskipäivällä. Liettä lukuunottamatta muu keittiötarpeisto sijaitsee mökin nurkassa jonkilaisen lipaston päällä, laskematta mukaan tiskiallasta, jona toimii ainoastaan vessan käsienpesuallas. Mökin oven lukossa on nähtävästi joskus ollut ongelmia ja ne on ratkaistu hyvin minun näköisellä viritelmällä eli poraamalla keskelle ovea reikä ja virittämällä siitä rautalanka. Itsekin korjaan aina kaiken rautalangalla tai ilmastointiteipillä! Enää ovea ei saa varsinaisesti lukkoon, mutta sen sulkumekanismi toimii vetämällä ulkopuolelta rautalangasta, mikä avaa sisäpuolen lukon.

Mökkimme on yllättävän käytännöllinen ja siisti – sain kyllä siivota, mutta kaakelilattioiden puhdistus onnistui helposti ja jonkinlainen perussiisteys oli valmiiksi – verrattuna isäntäperheen omaan asumukseen. ”Mitä täällä oikein on? Voiko joku oikeasti asua näin? Mitä kaikkea tavaraa kätkeytyy tuonkin kasan alle? Mihin ihmeeseen voin laskea teekipponi, kun yhtään tasopintaa ei ole vapaana? Ihania maalauksia seinillä, mutta eihän niitä kohta näe hämähäkinseittien takaa? Milloinkahan tämä lammastalja, jonka päällä istun on puisteltu, kun en saa henkeä pölyn takaa? Nämä olivat ajatuksia, joita pyöri mielessäni tupsahdettuani ensimmäisen kerran isäntien taloon. Ulkoapäin talo oli aivan siistissä kunnossa, pihapiirin tavaramäärä tosin olisi voinut antaa osviittaa keräilyvimmasta. Mutta en silti olisi arvannut, kuinka koko talo oli sisältä hautautunut kaikenlaisen hamtraajan aarteen peittoon. Ihailin toki kaunista ja hyvin lämpöä tuottavaa takkaa, taide-esineitä, vettä pulppuavaa koristeallasta, ihanaa huonekorkeutta ja elokuvakokoelmaa, mutta yhtäaikaa olin hieman kauhuissani. Monet kirjat tai lehdet, joihin tartuin olivat hienojakoisen pölyn peitossa ja ikkunalaudan amatistikivikokoelmaan oli muumioitunut jotain pieniä ötököitä.

En pystynyt olemaan tuossa tilassa pitkään, sillä jo parantuneeksi julistamani allergiat tekivät yllättävän paluun. Ei Desillä tai Mariallakaan mitään kliinisen siistiä ollut, ja kaiken lisäksi heillä oli lemmikkejä, mutta silti en kärsinyt minkäänlaisista allergioista. Lapsena minun ei tarvinnut kuin nähdä kissa tai koira niin pärskin nokka punaisena. Ihmeitä tapahtuu, allergiatkin voivat parantua, mutta nähtävästi nenäni sietokyvyllä on edelleen rajansa. Olen siis onnellinen, että meillä on täällä oma erillinen asumus.

Pihapiirikin vaikuttaa näennäisesti kaaosmaiselta, mutta työnteon lomassa on paljastunut, kuinka jokaisella tavaralla on silti jollain tavoin järkevä paikkansa tai tehtävänsä. Itse kasvit ovat uskomattoman hyvässä järjestyksessä ja niillä tuntuu olevan tarkoin mietitty kasvupaikka! Miten he osaavat huolehtia niin järjestelmällisesti viljelyksistään, mutta eivät kodistaan? Ehkä heidän koko energiansa menee viljelyyn, eläintenhoitoon ja pihapiirin kunnostukseen ja itse talo saa siksi suosiolla olla täysi räjähdys. Kuka arvostaa mitäkin! Itsellä on vähän ristiriitainen suhtautuminen tällaiseen. Toisaalta ihmiset, joiden koti on kaaos, ovat usein mukavan rentoja tyyppejä, eivät liian tiukkapipoisia. He ovat taiteilijahenkisiä tai muuten värikkäitä. Näin tuntuu olevan näidenkin brittien kohdalla – oikein mukavaa turhat mutkat suoriksi porukkaa. Arvostan myös kierrätystä. Jos kerää kaiken romun, mitä muut lahjoittavat tai hylkäävät, onhan se ekologista. Ihailtavaa oli esimerkiksi, kuinka he ovat keksineet tehdä vanhoista biljardipöydistä kasvualustoja sipuleille, porkkanoille ja salaateille.

Silti – itse en vain pystyisi elämään talossa, jossa ei ole yhtään tasopintaa, vaan kaikkialla tavaraa varostoituna periaatteella ”jos sitä joskus tarvitsee”. En mitenkään arvostele kohdatessani tällaista, mutta ärsyttävintä itsessäni on, että alan tiedostamattani järjestelemään. Jos olisin jäänyt tuohon paikkaan yksinäni, olisin huomaamattani alkanut siivoamaan! Tämä järjestely ja asioiden korjausinto on vain voimistunut vanhetessani. Esimerkiksi, heti hypätessämme brittien autoon kyytiin juna-asemalta, huomasin auton pitävän hirveää räminää, jokin sisätiloissa kolisi. En kuullut mitä puhuttiin ja Kallekin kysyi jatkuvasti ”anteeksi, kuinka”. Paikallistin metelinlähteeksi takaikkunan lampun, ja tietenkin minun oli heti pyrittävä korjaamaan epäkohta. Niin pieni vika, mutta niin häiritsevä. Niin helppo eliminoida. Tunkasin vain löytämäni pehmeän taulusienen – autosta oli helppo löytää asioita, sillä sekin oli täynnä roinaa – lampun ja ikkunan väliin. Tiedostan, että jonkun mielestä tämä järjestelytarpeeni on varmasti ärsyttävä piirre, ja itseänikin usein turhauttaa – varsinkin jos lopulta taitoni eivät riitä ja en saa asioita toimimaan. Esimerkiksi pyöränkoriani olen sitonut kiinni aina uudestaan ja uudestaan, sekä nippusiteillä että rautalangoilla, ja aina se vain pääsee hyppimään. No, jokatapauksessa tänne maaseudulle tämä korjausintoni, tai miksi puuhastelutarpeeksi sitä nyt sanoisi, sopii hyvin. Monet työtehtävistämmekin ovat mukavan konkreettisia, käsille tehtävää puuhaa.

Eilen siivosimme pellolta isot kivet ja aidanseipäät sekä revimme pahimmat puskat irti. Sittemmin John – 84-vuotias mutta hyvin energinen pappa – käänsi maan jyrsijällä. Tänään kaivoimme kyntövaot, tuikkasimme itäneet perunat maahan tasaisin välein, levitimme luomu-lannoitetta ja nostimme mullan keoiksi vakojen päälle. Iltapäivästä möyhimme jälleen erään peltopläntin nyppimällä käsin irti heiniä sekä rikkakasvien juuria ja kitkimme kukkakaalipenkkiä. Vapaa-ajalla juttelimme koirille, kuuntelimme Jeaneten tarinoita viereisten talojen asukeista – tai lähinnä olemattomista asukkaista, sillä suurin osa taloista oli tyhjillään – ja kävimme kävellen katsomassa auringonlaskua ja lampaita.

Eilen pyörähdimme pariin otteeseen autoajelulla – ensin Ouriquen kylällä kaupassa ja illalla pubissa. Kylä ei ollut kummoinen, tavallinen palvelukeskittymä muutamine kauppaketjuineen ja kuulema mentaliteetiltään hyvin sisäänpäinkääntynyt. Pubi oli kuitenkin aivan mukava kokemus, tosin hyvin hyinen. Aurinko laski ja istuimme silti patiolla, jossa oli lämmintä arviolta viisi astetta. Paikka oli kieltämättä hieno: baari oli järven tuntumassa ja keskellä ei-mitään. Täällä asutus on muutenkin mukavan harvassa verrattuna Andalusian maaseutuun, josta yhdestä talosta näkyi vähintään muutama lisää. Täällä saattaa näkyä vain puita, peltoja ja kukkulaa, sekä tietenkin katottomia autiotaloja. En tiedä juhlistimmeko baarissa Johnin syntymäpäivää vai meidän tuloamme, ehkä kumpaakin. Kovasti he olivat otettuja, että olimme saapuneet heitä auttelemaan.

Baarissa oman ohjelmanumeronsa tarjosi asuntoautospektaakkeli: pari mopoilevaa miestä saapui autolle, pyysivät matkustajat ulos ja selittivät heille kiivaasti kädet huitoen. John ja Jeanette tiesivät, että kyse on leirintäaluebisneksestä. Miehet olivat tulleet kutsumaan karavaanarit omalle leirintäalueelleen ja jos nämä kieltäytyisivät, he uhkaisivat ilmoittaa laittomasta leiriytymisestä poliisille. Portugalissa on ennen voinut leiriytyä hyvin vapaasti! Nyt tämä on yleisesti muuttumassa, tosin riippuu paljolti paikasta. Jos oikea leirintäalue on lähellä, he saattavat harrastaa tällaista röyhkeyttä, mutta varmasti vielä monin paikoin pystyy leiriytymään rauhassa. Farossa karavaanari-suomalaiset olivat joutuneet pois lentokentän hiekkakentältä, mutta olivat siirtyneet onnistuneesti rannalle.

Sinäänsä jännä, että isäntämme ottivat meidät vastaan niin hyvällä asenteella, kun heidän edellinen helpex-kokemuksensa oli ollut hieman huono. Pariskunta oli riidellyt jatkuvasti keskenään, pyytänyt lainaksi rahaa ja lähtenyt käymään Albufeirassa palaamatta takaisin. Oli Jeanette uumoillut, ettei ehkä saisi rahojaan takaisin ja siksi hän ei ollut lainannut paljon, mutta yllätyksenä oli tullut, ettei hän saanut työntekijöitäkään takaisin. Jotkut toiset helpx-tyypit taas olivat luvanneet saapua auttamaan jos saisivat pyöränsä korjattua ja pyysivät sitä varten lähettämään rahaa. On näissäkin piireissä kaikenmoista yrittäjää! Jutun keskeisin juoni kuitenkin on, ettei hommassa liiku raha! Ovatko ihmiset nykyään niin rahaorioituneita, etteivät voi ymmärtää systeemiä, joka ei ole millään tavoin kaupallinen? Aivan samoin on sohvasurffauksessakin ja sinnekin joukkoon on mahtunut vuosien myötä aina niitä, jotka jo omassa profiilissaan kysyvät, voisivatko majoittujat maksaa edes hieman. Vastapainona, sille ettei tästä työstä saa rahaa, toimii työn kohtalainen keveys ja tietty rempseä talkoohenki. Meillä ainakin on aina ollut niin loistava tuuri, että tämä oikea ”henki” on löytynyt. Emme tosin jäisikään paikkoihin, jossa meitä yritettäisiin käyttää aivan orjatyönä. Jeanettella oli juuri oikea asenne tähän hommaan: tarkoitus on tavata uusia ihmisiä, saada pientä apua tilan töihin ja viettää mukavaa aikaa.

Hauskaa, kuinka briteillä on aina ulkomailla tiiviit omat yhteisöt. Heillä on viikottain tapaaminen, jota he kutsuvat ”perjantain aamukahvihetkeksi.” Nykyinen emäntämme Jeanette kuulema tuntee hyvin Charlotten, jonka luokse olisimme seuraavaksi siirtymässä. Jeanette sanoi ”Jos Charlotte ei ehdi laittaa teille karavaania valmiiksi, se on ollut hänellä vielä kesken, voitte jäädä pitemmäksi aikaa meille.” Toivottavasti hän saa paikan valmiiksi, sillä hän on kuulema loistava kokki ja tila on hieno!

Hienohan tämä kyseinen paikkakin on – siis ainakin tilukset, itse talo nyt on jätetty elämään omaa elämäänsä. Mutta tila on ensimmäinen kunnon maatila, jossa olemme tehneet vapaaehtoistöitä. Muissakin paikoissa on ollut jonkinmoista viljelyviritelmää, mutta pääpaino on ollut muussa, kuten Desillä talon kunnostuksessa. Täällä keskeistä on nimenomaan kasvattaa vihanneksia ja pitää kanoja sekä ankkoja. Kasveja löytyy joka lähtöön: monenlaista salaattia, yrttiä, sipulia, perunaa, porkkanaa, kirsikkapuita, oliiveja yms. John sanoi kaartaessamme Pingo docen pihaan, ”odotan autossa, vihaan supermarketteja.” Se kertoo hyvin paljon pariskunnan asenteesta: tarkoitus on tulla mahdollisimman pitkälle toimeen omillaan ja kaupassa käydään vasta viimeisessä hädässä. Tällä kertaa hätä oli meidän tulomme, eli he halusivat ostaa meille sellaista ruokaa, mitä itse valitsisimme. Mielellään kyllä valitsen ruokani myös suoraan puskista. Meidän takapihalla askeleen päässä keittiöliedestämme kasvaa sitruunamelissaa ja rosmariinea yms.

Netti toimii hyvin satunnaisesti. Katsotaan saanko kirjoituksen nyt verkkoon, vai vasta joskus hamassa tulevaisuudessa.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi