Koira-aupairina

Nano on puolittain Kallen sylissä ja Tara makaa kippuralla aivan vieressäni. Nämä koirat toimivat tehokkaina lämpöpattereina. Koira-aupairipaikkamme täällä Priegossa on mahdollisesti kylmin sisätila, missä olen koskaan asustellut. Omakotitalossa Italian Toscanassa maaliskuussa oli myös hyvin viileää aamuisin ja iltaisin, mutta Massimolla oli sentään lämmön lähteenä takka. Tulisijahan se monesti pelastaa maaseutuasumukset kylmyydeltä! Toisin se on täällä kaupungeissa, sillä harvassa kerrostaloasunnossa on puunpolttopaikkaa. Tässä asunnossa ei ole minkäänlaista lämmitysjärjestelmää, mutta pöydän alla olohuonessa on mystinen kaasupoltin. En laske sitä lämmitykseksi, sillä se laitetaan vain satunnaisesti päälle ja toimiessaan se kuumentaa lähinnä sohvilla istujien jalat.

Talvi saa vain hyvin lyhyen aikaa kadulla kävelevien hengityksen höyrystymään ja kevät peittoaa pahimman kylmyyden jo parin viikon kuluessa. Ymmärrän siis, miksi asunnoissa on mielummin panostettu ilmastointilaitteisiin – meidänkin olohuoneen katosta sellainen möllöttää – mutta on tämä silti outoa istua sohvilla takki päällä ja villapipot päässä. Lämpö on aamusta ulkona hurjat yhden asteen ja sisätiloissa ehkä kymmenen paikkeilla, siitä se päivää kohden kipuaa ulkona kymmeneen ja sisällä ehkä viiteentoista. Vaikea sanoa, mistä tänne sisälle tulee senkään vertaa lämpöä, ehkä koirista, ihmisistä tai ruuanlaitosta.

Edellisessä kohteessa meillä oli huoneessamme koko ajan tehokas patteri. Muualla asunnossa oli hetkittäin viileä, mutta takka lämmitti iltaisin mukavasti. Des kyllä manailikin sähkölaskuja, tammi- ja helmikuussa oli kuulema huikeat laskut, kun heillä oli yläkerrassa oleskelutiloissa useampi sähköpatteri. Suomessa on sinänsä helppoa talvella, että aina pääsee lämpimään. Onhan siellä nyt olleet jäätävät paukkupakkaset, mutta silti tuskin kovin monessa asunnossa on tarvinnut palella. No, se tästä kelistä. Meidän talvemme täällä ei tosiaan pitkään kestä! Jo alle viikon päästä laskeudumme alaville maille, jolloin lämpö kohoaa. Algarvessa ei koskaan ole varsinaisesti kylmä, korkeintaan viileä, ja siellä alkaa kevät jo helmikuussa.

Olemme täällä koirien personaltrainereina. Ainoa tehtävämme on saada musta labdaroninnoutaja laihtumaan. Se oli joululomalla vähän herkutellut ja nyt liikakilot pitäisi saada karistettua. Tähän menessä työmme on siis ollut koirien lenkittämistä – eikä mitä tahansa lenkkejä vaan hyvin pitkiä vaelluksia – mutta mahdollisesti myöhemmin työnkuvamme vielä laajenee. Voi olla, että maalaamme asunnossa tai siivoilemme. Kaikki on vähän epäselvää ja yllätyksellistä. Eilen nainen selitti, miksi oli liittynyt helpx:n: haluan jakaa elämääni, tahdon tavata uusia ihmisiä, ja tietenkin tarvitsen myös apua koirien kanssa. Hänelle tuntui siis olevan ensisijaista saada vieraita kylään eri maista, joten siksi varsinaiset työtehtävät ovat olleet huomattavasti vähäisempiä ja vähemmän järjestyneitä kuin Desillä. Britillä oli selkeä suunnitelma kunnostaa taloa ja kaikki projektimme liittyivät siihen. Maria-emännälle taas hänen koiransa ovat kaikki kaikessa ja hän tahtoo jonkun huolehtimaan niistä, kun tekee töitä. Hän haluaa, että koirat voivat mahdollisimman hyvin ja siksi hän tahtoo niiden liikkuvan paljon. Mutta sen lisäksi työt ovat hyvin vähäisiä, lähes olemattomia. Pari kertaa olemme tiskailleet.

Maria on hyvin tyypillinen espanjalainen: päivien pitää olla ohjelmantäyteisiä, ympärillä täytyy olla tapahtumaa, ihmisiä ja vilskettä. Kun kävelemme kaduilla, hän tervehtii tämän tästä tuttuja. Kaupunkikierroksellamme aloin huviksi laskemaan tervehdykset ja niitä kertyi puolentoista tunnin kävelynaikana 26! Välillä hän pysähtyi antamaan poskipusut, välillä tyytyi vain vilkuttamaan ja huikkaamaan tervehdyksen. Kiersimme ensimmäisenä iltana kaupungin kaikki merkittävimmät turistinähtävyydet ulkoapäin. Hän kertoili innostuneesti ja asiantuntevasti vanhojen talojen arkkitehtuurista. Seuraavana päivänä kävimme linnassa sisällä, joka oli juuri tuolloin ilmainen. Ohjelman puitteissa hän myös otti meidät mukaansa, kun lähti katsomaan erästä taloa. Hän on ammatiltaan arkkitehti, vaikka ei tee sitä päätyökseen. En tiennyt yhtään mihin olemme matkalla, kun hän laittoi koirat autoon ja kehotti meitäkin hyppäämään kyytiin. En ylipäätään ollut ymmärtänyt, että lähdemme autolla jonnekin. Ajoimme noin tunteroisen ja hän jätti meidät kauniiseen luonnonpuistoon ulkoiluttamaan koiria. Kiersimme pitkän lenkin, kävelimme aina oliivipuurajan taakse oikean metsän reunaan. Alueella kulki via verde, joka tarkoittaa tässä maassa pyöräily ja kävelyreittejä, jotka ovat perustettu entisten junanratojen paikoille. Luonnonpuiston alueella risteili ulkoilureittejä useita kymmeniä kilometrejä ja paikassa oli käsittääkseni myös merkittävä historia – siellä oli kulkenut oliivijuna – joten museoita ja kulttuurihistoriallisiakin kohteita löytyy kesäisin katsastettavaksi. Nyt alue oli mahtavan hiljainen. Koiria oli helppo juoksettaa, kun muita koiria ei näkynyt. Nano oli vasta saanut traumat muista koirista, kun sen kimppuun oli hyökännyt isompi koira. Emäntä ei ole varma, onko tapaturmasta jäänyt myös jotain fyysistä, koska hetkittäin näyttää kuin koiralla olisi kipuja. Tosin sitten taas toisessa hetkessä koira on oma iloinen itsensä.

Me koirien kuntoiluttajat olimme enemmän poikki kuin itse kuntoilutettavamme. Olimme aamulla käyneet tunnin mittaisen kaupunkilenkin ja illalla luonnonpuisto vaelluksemme kesti puolitoista tuntia. Kumpi siis ulkoiluttaa kumpaa? Raikkaasta ulkoilmasta lämpimään autoon päästyämme nukutti armottomasti. Silti heräsin mukavasti, kun pysähdyimme katsomaan huikean nähtävyyden. Onhan näitä linnoja nähty, isompia ja parempi kuntoisia kuin tuo, mutta kyseinen pikkulinna oli hakattu ja muurein rakennettu valtavan kivenlohkareen päälle. Kallio oli hyvin jylhä ja ylväs, samoin linna, paikassa ihmisenkädenjälki ja luonnontaide sulautuivat saumattomasti yhteen. Tuo Zuheros-kylä oli muutenkin nätti kuin keväinen morsian – hohtavaa valkoista ja kukkia. Tietenkin kukat loistaisivat vielä hehkuvammin kesäisin, mutta nytkin ne pistivät parastaan, mitä vain kuulaan raikkaasa säässä pystyy. Arkkitehti emäntämme toisteli ”Rakastan tätä paikkaa, katsokaa näitä kapeita kujia, niin hiljaista kaikkialla, katsokaa noita taloja, hyvin ainutlaatuista.” Priegon kaupunki on hyvin suosittu turistinähtävyys, mutta turistit eivät kuulema usein löydä lähiseuduille, kuten Zuheros-kylään.

Vaikea sanoa, miksi juuri Priego on niin suosittu. Monista muistakin ympäristön kaupungeista on huikeat näkymät laaksoihin, paljon historiaa ja arkkitehtuuria. Ehkä juuri Priegossa kaikki on sopivan kompaktissa paketissa. Kaupunki ei ole suuren suuri – kaikkialle voi kävellä – mutta kuitenkin laajempi kuin moni muu kylä, joten näkemistä on enemmän. Priegossa on erikoisen huikea kallionseinämäkatu, jossa tienreuna aukeaa pystysuorasti alas kymmeniä metrejä. Kaupunkiin tullessa näyttää kuin reunuksen talot olisi rakennettu välittömästi korkean muurin ja kallion päälle, mutta itse asiassa välissä on kapea kävelytie. Priegossa on panostettu poikkeuksellisen paljon esteettisyyteen: spiraalimaisia puita, loputtomasti kukkaruukkuja talojen seinillä ja vanhat asuinrakennukset ovat loistokkaassa kunnossa. Emäntämme totesi Lissabonista ”Se oli niin surullinen kaupunki, kaikki oli päästetty niin huonoon kuntoon, se oli liian surullista.” Onhan Lissabonissa tosiaan useat rakennukset rappiolla, mutta itse näen sen rappioromantiikkana. Mutta jutun juoni oli tosiaan se, että päin vastoin kuin usein Portugalissa Espanjan vanhat kaupungit ovat arvonsatuntevassa kunnossa, ne suorastaan säteilevät hyvinvointia.

Toivottavasti Nanokin säteilisi taas sille niin luonnollista intoa. Veimme koirat aamusta lenkille ja aluksi kaikki oli hyvin, mutta yhtäkkiä Nano pysähtyi. Saimme sen vielä hetkeksi liikkeelle, mutta sitten se löi jarrut totaalisesti päälle. Mitään näkyvää syytä tälle alokulolle ja pienelle tärinälle emme keksineet. Jouduimme kantamaan sitä vuorotellen takaisin kämpillemme! Koira on Coccelspanieli eli ei mikään jättirotu, mutta kyllä se silti painoi kuin hiekkäsäkki. Onneksi sentään musta labbis Tara suostui itse liikuttamaan 32 kiloaan, sillä häntä emme olisi saaneet raahattua. Emäntämme käytti Nanon eläinlääkärillä jo pari päivää sitten. Mekin olimme tuolloin mukana. Hän vain marssi ovesta sisään varaamatta aikaa, sillä tunsi lääkärin – kuten puolet kaupungista. Tuolloin koirasta ei löytynyt vikaa, se sai vain kipupiikin. Nyt emäntä miettii viekö koiran uudestaan tohtorille. Ohjeemme on lenkkeillä pitkiä lenkkejä, mutta emme lähde kyllä tuon piskin kanssa enää kotikatua kauemmaksi ennen kuin se on kunnossa! Nyt raahasimme sitä kilometrin sylissä käsivartemme ja selkämme puuduksiin. Ehkä se on vain postraumaattisista tressiä. Ehkä se sai paniikkokohtauksen vilkkaalla ja äänekkäällä kadulla? Toisaalta ennen kohtausta se oli tassutellut menemään töpöhäntä vilkkaasti heiluen ja kuono täpinöissään tuhisten, ja olimme koko ajan samalla kadulla. Mystistä kertakaikkiaan!

Eipä tässä muuta. Työskentely on siis pääosin kevyttä ja suurinosa päivistä kuluu retkeillessä kaupungilla tai lähistöllä, vapaa-aikaa on runsaasti. Muutkin edus ovat hyvät: huone on kylmyydestä huolimatta viihtyisä, kämppä hyvin taiteellisesti sisustettu, elokuvia on paljon jopa suomenkielisillä teksteillä, emäntämme haluaa kokata meille (vähän on kyllä pelottanut gluteenittomuuden vuoksi, mutta tähän asti olen voinut syödä ruokia ongelmitta) ja vaikka netittömyys on pieni ongelma, verkko löytyy kirjastosta ja baareista.

20160121_155456 20160120_100913

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi