Cordobaa ja työntekoa

Cordoba on sekä provinssi että kaupunki. Espanjassa provinssit ovat nimetty niiden suurimman tai muuten vain tärkeimmän kaupungin mukaan. Ylipäätään näitä aluejakoja on tehty huolella, kuin maatuskanukesta yhden alueen sisältä löytyy aina pienempiä ja pienempiä maaplänttejä. Meidän Venta valera kylämme sijaitsee Almedinillassa, joka sijaitsee Cordobassa, joka taas on osa Andalusiaa. Olisikohan viimeksi mainittua osuvaa nimittää maakunnaksi? Joka tapauksessa Andalusia on valtava alue, tulee melkein Lapin etäisyydet mieleen. Ajoimme Cordobaan yli puolitoista tuntia, vaikka olin olettanut kaupungin sijaitsevan lähietäisyydellä. Tietenkin kumpuilevat tiet alkumatkasta vähän hidastivat tahtia, mutta loppumatkasta oli jopa leveää moottoritietä.

Mitäs sitä Cordobasta sanoisi? Se oli iäkäs kaupunki, jossa oli vielä paljon jälkiä roomalaisten huikeasta rakennustaidosta. Roomalaisten peruja olivat esimerkiksi vanha holvisilta ja kaupunginmuuri. Iso vesiratas oli kaupungin tunnusmerkkejä, mutta se ei käsittääkseni ollut aivan rooman vallan ajalta asti. Islamilaisen arkkitehtuurin jäänteet ja vaikutteet olivat jälleen kaupungin hienointa antia, aivan kuin Granadassakin. Moskeija muutettiin aikanaan kirkoksi, kun kristityt kukistivat maurit keskiajalla, mutta rakennuksen seinät olivat edelleen täynnä islamilaista ornamentiikkaa. Kai se oli parempi, että hienot moskeijat muutettiin kirkoiksi mielummin kuin poljettiin maan tasalle. Mutta varmaan tuossa muuttumisleikissä on myös menetetty paljon, ainakin upeat kupolit tai minareetit.

Des käveli ripeästi vanhan kaupungin ympäri ja me kipitimme Kallen kanssa perässä. Kun pysähdyin ottamaan valokuvia, sain juosta muut kiinni. Des tuntui mielellään kertovan kaupungista ja puhui siitä ylistyssanoin, mutta silti hänen turistikierroksensa oli hyvin nopeatempoinen. Alle puolisen tuntia käveltiin ja sitten suunnattiin syömään. Ravintola oli nähtävästi koko retken tärkein päämäärä. Hän oli hehkuttanut sitä jo etukäteen. Meillä ei ollut mitään ravintolaa vastaan, päin vastoin meidänkin reissuillamme syöminen on usein ollut päivän huippuhetkiä. Nykyään vain ulkonasyönti on hyvin haastavaa. Minä tarvitsen gluteenitonta ruokaa ja Kalle haluaa syödä lihatonta. Kiertelimme pitkään myyntitiskiltä toiselle. Ravintolakoostui hyvin monesta eri kojusta, joissa myytiin ruokia eri teemoilla ja syöntilat olivat kaikille pikkuravintolakojuille yhteiset. Ensin pysähdyimme meksikolaista ruokaa myyvään kojuun, koska siinä näytti olevan myös salaattia. Mutta ei, salaattiainekset olivat tarkoitettu vain burrittojen väliin. He eivät suostuneet myymään niitä erikseen. Sittemmin kysäisin toisesta kojusta valmiita salaattiannoksia, mutta lähes kaikkien päälle oli ripoteltu leivänmuruja tms. Makkaraperunakeiton kojussa myyjä ei osannut sanoa, onko hänen ruuassaan gluteenia. Kallella oli aivan yhtä huono tuuri lihattomien ruokien löytämisessä, kaikissa oli aina kinkkua. Lopulta pysähdyimme tiskille, josta myytiin espanjalaisia omelettejä ja niissä oli vaihtoehtona tomaatti-juusto omeletti, joka oli luontaisesti gluteeniton, joten otimme sellaiset. Des oli pitkähermoisesti kiertänyt meidän kanssamme kojuja ja yrittänyt tulkata kysymyksiämme espanjaksi – hän on britti, mutta hän opiskelee espanjaa. Onneksi hän oli varmasti tottunut ongelmasyömäreihin, sillä hänen vaimonsa oli gluteeniton raakaruoka vegaani. Ei käy kyllä vaimoa kateeksi! Kuka valitsee vapaaehtoisesti noin vaikean dietin, kun pelkkä gluteenittomuuskin vaikeuttaa elämää huomattavasti?

Nyt seuraa kuvia Cordoban kaupungista. Muokkasin niitä taiteellisimmiksi ja tunnelmallisimmiksi, sillä kirkkaalla kelillä puhelimenkamerani saa aikaiseksi vain hyvin valjun värisiä kuvia.

20160117_121630 20160117_124155 20160117_122642 20160117_123546 20160117_123054 20160117_124847

Viimeisenä työpäivänämme saimme tehdä sitä mitä tulimme tänne tekemään. Isäntämme helpx-ilmoituksessa haettiin niminomaan apuvoimia huonekalujen kunnostukseen ja hiomiseen. Tähän asti pitkät pirtintuolit olivat kuitenkin olleet niin kosteita, ettei niitä olisi voinut hioa. Nyt ne olivat sen verran kuivat, että pystyimme rapsuttelemaan entistä maalia niistä irti ja hiomaan hiekkapaperilla tikut pois. Aamusta myös pinosimme puukuormaa. Isäntämme otti meistä kuvan, kun olimme hänen mielestään tehneet niin huolellisen pinon. Suomalaisessa mittakaavassa se oli kyllä kaukana huolellisesta. Puut olivat pääosin oliivipuunkantoja ja käkkäräisiä oksia, joten ei niitä saanut kovin tiiviiseen pinoon. Suomalaisellehan puupino on kunnia-asia! Maaseudulla katsellaan arvostelevasti toisten pinoja ja todetaan ”aivan kieroonhan se on tuon latonut, varmasti tulee kallistumaan ja sortumaan,” tai joskus harvoin päinvastoin ”onpa jämäkän näköinen pino, tiiviisti on ladottu sopusuhtaista koivuhalkoa.”

Tässä vielä muutama työkuva ja kuva isännästämme ylivilkkaushäiriöisen piskinsä kanssa. Freddy on kyllä jotenkin neuroottinen koira – kerjää huomiota mutta ei malta asettua rapsutettavaksi vaan pyörii kuin hyrrä – mutta ehkä se selittyy sen pentumaisuudella. Toivottavasti seuraavan työpaikkamme koirat ovat rauhallisempia, sillä niiden hoito kuuluu työnkuvaamme! Huomenna illasta muutamme majaa noin kymmenen kilometrin päähän. Maaseutu muuttuu pikkukaupungiksi. Täällä korvessa on kyllä ollut virkistävää, kun ei ole voinut käyttää rahaa mihinkään! Kaupungissa on taas kiusaus käyttää omaakin rahaa, vaikka ruuan kyllä pitäisi kuulua työhön. Pointti ei ole pelkästään siinä, että rahaa on jäänyt säästöön – mikä on sekin mukavaa – vaan stressittömyys, mikä on seurannut siitä, ettei ole tarvinnut laskea keskinäisiä velkoja tai ylipäätään ajatella maallista mammonaa.

20160114_085828 20160118_111547 20160118_100554 20160118_152649

Viimeisessä kuvassa pilkon manteleita. Desin vaimo keittelee niistä myöhemmin mantelimaitoa, mutta ennen maidon valmistusta itse manteli pitää kaivaa esiin kovan kuorensa alta. Oli mukavan siistiä sisätyötä – tosin ei aivan kevyttä vaan näppivoimia vaativaa – poksautella manteleita halki pihdeillä. Seuraavan työpaikkamme työ on ennakolta vaikuttanut vähemmän fyysiseltä kuin täällä Venta Valerassa, mutta saa nähdä mitä tuleman pitää!

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi