Lounastamassa lounaisimmassa kolkassa – jouluinen pyöräreissu

Lounastimme Euroopan lounaisimmassa kolkassa, nautimme Albufeiran hienosta hotellista, ihmettelimme Lagosin vanhan kaupungin poikkeuksellisen suurta kokoa ja ihailimme rannikon jylhiä kalliomuodostelmia. Tässä tiivistettynä jouluinen pyöräreissumme pitkin Algarven rannikkoa Farosta länteen. Seuraavassa luvassa hieman yksityiskohtaisempaa tarinaa.

Virittelin pyörääni juomapullotelineen pienestä paksumuovisesta kannusta ja kuminauhoista. Pyörässä oli valmiiksi paikka juomapullolle pultteineen, joten siihen oli helppo askarrella teline. Pakkasimme kummatkin parit vaihtovaatteet mukaan – Kalle selkäreppuun ja minä pyöränkoriin käsilaukkuun – ja niin olimme valmiit lähtöön. Yllättävän vähillä kilomäärillä pääsimme lähtemään tälle parin yön ja kolmen päivän reissulle. Kallen repussa painoi trangia polttonesteineen ja minulla pyöränkorjaustyökalut ja pieni krääsä, kuten puhelimen varavirtalähde ja lääkepussi, mutta sanoisin kummankin meidän selviytyneen alle neljän kilon painoilla.

Matka Farosta Albufeiraan sujui hyvin vauhdikkaasti. Tie oli tasaista tai loivaa alamäkeä koko matkan, joten polkeminen ei juuri verottanut voimia. Itse luulin, että olemme vasta lähestymässä kaupunkia, kun Kalle kurvasi tieltä sivuun ja totesi, ”tämä sen pitäisi olla.” Olin hämmentynyt ”nyt jo ollaan perillä?” Olimme polkeneet reilu 40 km kolmessa tunnissa taukoineen – puolen tunnin eväsleipien syönti tauko rannalla ja pari minuutin juomataukoa. Tämä oli meille poikkeuksellisen hurja vauhti, mutta selittyi paljolti helpolla maastolla. Olimme tähdänneetkin, että olisimme hyvissä ajoin perillä, sillä halusin nauttia auringonlämmöstä uima-altaalla. Näin joulukuussa päivän lämpimät hetket ovat nopeasti ohitse, oikeastaan vain kello 11-15 on oikeasti lämmin, eli noin 20 astetta, joskus kaikkein pilvettömimpinä päivinä lämpöä kestää neljään.

Olin toivonut uima-altaan olevan lämmitetty, mutta vesi oli hyvin raikasta. Hotellin kolme tähteä eivät aivan riittäneet uima-altaan lämmitykseen. Pystyi siellä kuitenkin avantouintimaisesti pulahtamaan ja sen jälkeen oli mahtava kuivatella allastuoleissa suorassa auringonpaahteessa. KR hotellissa oli ystävällinen palvelu ja yleisilme oli hyvin siisti. Huone oli puunattu viimeisen päälle, vessan lasiset suihkuseinät ja valtavan iso lavuaari kiiltelivät ja pöntössä oli hygieniamerkit. Mutta siinä, missä lattiaan ja tasopintoihin oli panostettu, sänky oli jäänyt puolitiehen. Lakanat olivat kyllä hohtavan valkoiset – ei mitään epämääräisiä tahroja kuten aina Intiassa – mutta löysin sängystä sen verran monta ihmiskarvaa, joita en tunnistanut omikseni, että lakanoissa oli mahdollisesti joku yhden yön nukkunut, tai sitten ne oli kuivatettu hyvin karvaisessa paikassa. No, en tietenkään tällaisesta turhia säikähtänyt – ihmettelin vain, koska muuten kaikki oli vasta pakastavedettyine pyyhkeineen viimeisen päälle – vain pyyhkäisin sängyn puhtaaksi ja totesin tyytyväisenä tyynyliinat ainakin vaihdetuiksi.

Albufeiran läheinen Olhas d´Agua ranta, jossa söimme eväsleivät, oli vaikuttavampi kuin itse Albufeiran keskustan ranta. Tuolla Agua rannalla oli mahtavan jylhät kalliomuodostelmat, joita vesi oli muokannut merestä nouseviksi pilareiksi ja itse rantaa kohden viettävät kalliotkin olivat kauniit punertavassa värissään. Albufeiran keskustan rannalle laskeutuivat liukuportaat! Varmaan enempää ei tarvitsekaan kertoa, jotta lukijat voivat kuvitella, kuinka jotain luonnon kauneudesta oli menetetty. Korkeat talot nousivat tiiviisti vieri vieressä rinteille, jotka olivat nähtävästi ennen olleet kalliota. Punaisista kallioista ei ollut enää paljon näkyvillä valkoisten talojen ja rappusten alta, mutta rannan reunamilta ne vielä hieman pilkistelivät esiin. Hiekkaa oli paljon ja laajasti, minkä voin kuvitella olevan kesäaikaan tärkeä osa rannan verovoimaa: pienemmistä rannoista tulee helposti ahtaita aurinkovarjomerineen, mutta tuonne mahtuu turisti jos toinenkin. Nyt mitään varjoja ei näkynyt. Satunnaiset pariskunnat ja yksinäiset vaeltajat kävelivät hiljakseen rantaviivaa ja lapset potkivat palloa. Suurin osa rannasta oli autio ja vain osa ravintoloista oli auki.

Seuraavana aamuna heräsimme sateen ropinaan. Olemme olleet Algarvessa pari kuukautta ja koko aikana ei ole satanut, tietenkin sateen piti ajoittua juuri toiseen pyöräilypäiväämme! Olimme kyllä säätietojen pohjalta osanneet varautua sateeseen – Kalle oli ottanut mukaan sadetakkinsa ja minä kertakäyttöisen viitan. Emme olleet kuitenkaan tosissaan uskoneen taivaan voivan heittää meitä pisaroillaan. Olin vain naureskellut ennustuksille ”niin varmaan sataa, tähän astikin näitä ennustuksia on nähty, mutta eipähän ole satanut.” Nyt tosiaan tilanne kuitenkin oli se, että yhdeksältä herättyämme taivas oli harmaa ja vielä kymmenen jälkeenkin tihkutti. Tarkistimme puhelimestani tuoreimmat ennusteet ja ne olivat hyvin epämääräisiä: aamupäivästä jatkuvaa vähäistä sadetta, iltapäivästä rankkoja kuuroja. Ensin päätimme odotella, mutta sateen jatkuessa sinnikkäänä, kyllästyimme odottelemaan. Totesimme parvekkeeltamme pisaroinnin olevan niin vähäistä, että voisimme hyvin lähteä, varsinkaan kun sen loppua ei ennusteiden mukaan ollut näkyvissä.

Heti ulospäästyämme ja aseteltuani laukkuni kahden muovipussin sisään, sade loppui kuin seinään. Sain samantien hotellin pihassa riisua sadeviittani. Koko matkan näytti siltä kuin tummat pilvet saavuttaisivat meidät. Nähtävästi poljimme saderintamaa karkuun! Poikkesimme katsomassa hiekkaveistoksia Perassa, mutta kurkistelimme niitä vain aidan ylitse, sillä hiekkataidepuisto olisi maksanut huimat yhdeksän euroa. Sitä paitsi tuo fiesta oli ollut pystyssä jo koko vuoden, joten osa teoksista oli jo vähän kärsinyt – ihmishahmoilta oli syöpynyt nenä irti kuin Egyptin pyramiideissä.

Söimme Aldin – köyhien suosikki kauppa Portugalissa – (onhan se tasaisen edullinen, mutta rikkaiden kaupaksi leimautuneessa Pingo doce:ssa usein parempia tarjouksia) pihassa kaupasta ostamaamme pientä evästä, mutta emme viitsineet kovin paljoa pysähdellä, koska sade kierteli koko ajan ympärillämme. Edessä Lagosin suunnalla näytti aurinkoiselle ja takana hyvin synkälle. Olimme Lagosissa juuri sopivasti tuntia ennen auringonlaskua. Ehdimme juuri laittaa trangialla ruokaa terassillamme ja etsiytyä rannalle kurkkimaan auringonlaskua. Keli oli kuitenkin sen verran pilvinen, ettei tulipalloa oikein näkynyt. Huikeat kalliot sitä vastoin näkyivät! Lagosin rannat vaikuttivat kiehtovilta, mutta emme ehtineet niihin juuri tutustumaan. Näköalatasanteilta vain katselimme alas merelle. Pimenevässä illassa lähdimme tutustumaan vanhaan kaupunkiin, joka levittyi sokkeloineen yllättävän laajalle. Lagos on vanha reppureissauskohde ja jonkinmoinen Algarven hippikeskittymä, joten luulin löytäväni helposti jonkin värikkään ravintolan pehmeine sohvatuoleineen. Vastaantuli kuitenkin ainoastaan muutama surffikauppa ja matkamuistomyymälä, jotka olivat auki. Suurinosa ravintoloistakin oli sunnuntai-iltana kiinni. Saimme kierrellä pitkään ja miettiä ”missä kaikki ihmiset ovat, pakko kai täällä jokin turismikeskittymä olla, jossa olisi meininkiä.” Lopulta löysimme pienen aukion kauniin vihreine taloineen ja isoine joulupalloineen, jossa näkyi jonkinmoista eloa. Join lasin viiniä ja Kalle otti oluen paikassa, jossa oli sisällä talo täynnä paikallisia jalkapallon tuijottajia ja ulkona terassilla muutama turisti.

Ocean View Hotellimme ei ollut yhtä hieno kuin edellisen yön paikkamme. Huone oli kyllä viimeisen päälle puhdas, tällä kertaa lakanoissakaan ei ollut moitteen sijaa. Vessa ja suihku olivat kuitenkin huoneen ulkopuolella ja sängyt olivat kitisevät kerrossängyt, joiden patjojen jouset tuntuivat selkärankaan. Palvelu hotellissa oli vähän niin ja näin – toisaalta huvittavan nihkeää. Kun kysyimme, onko heillä keittiötä, vastaus oli ”ei tämä mikään hostelli ole, tämä on hotelli.” Kun taas tiedustelimme, kuuluuko aamupala hintaan, setä nauroi, ”ei tämä mikään Thaimaa ole, ei tietenkään kuulu näin pieneen hintaan.” Kieltämättä hinta oli kohdillaan, vain 13 euroa kahdelta!

Jos matka Albufeirasta Lagosiin oli hieman tuntunut jaloissa, viimeisen päivän koetus oli tuntuvin. Poljimme Lagosista Sagresiin ja Cabo San Vincentiin ja sieltä takaisin eli reilu 60 km. Keli oli mitä mahtavin: aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja keskipäivällä sai heittää pitkähihaisen laukkuun. Meillä ei ollut mitään suuria odotuksia Sagresin suhteen. Tiesimme vain sen olevan Euroopan luoteisin kolkka, jonne on ennen ajateltu maailman päättyvän. Niemen nimi onkin leikkisästi Maailman loppu. Kun ei ole odotuksia, yllättyy usein myönteisesti. Sagres oli vielä paljon jylhempi kuin olin kuvitellut. En ollut myöskään hahmottanut niemen olevan niin kapea, että vesi aukenee molemmilla puolin. Hienoa myöskin yli, että jyrkänteiden reunoille pääsi vapaasti kävelemään, niitä ei ollut turhaan suojattu aidoilla. Meillä oli luultavasti tyylikkäin kokkailupaikka ikinä. Ennenkin olemme lounastaneet hienoilla rannoilla, mutta emme aivan noin vaikuttavissa maisemissa. Jyrkänteet viettivät mereen noin 50 metrin suoran pudotuksen ja aallot sortuivat rantaan valtavalla voimalla ja pärskeellä. Hienointa oli, kuinka kaatuvan aallon vesimassan takaa saattoi nähdä sateenkaareen! Aallot kulkivat sateenkaaren väriloistoin kohti rannan kivilohkareita ja särkyivät hohtavan valkoiseksi vaahdoksi.

Sagres ei itse asiassa ole aivan lounaisin niemi vaan tätäkin lännemmäksi kurkottaa Capo san Vincent. Pitihän sitä tietenkin pikaisten ruokalepojen jälkeen vielä polkaista naapuriniemeen, jonne oli viitisen kilometriä rauhallista ja aavaa rantatietä. Niemessä oli majakka, joka oli maanantaisin suljettu. Muuten niemi oli hyvin samankaltainen kuin Sagres – kalliot viettivät mereen yhtä jyrkästi ja muutamat kalastajat heittivät virvelin siimaansa kauaksi kuohuihin. Sagresin kärkeen tosin toi omaleimaisuutta 1700-luvulla rakennettu linna, mutta museo ei vaikuttanut kovin lupaavalta, joten en halunnut maksaa sisään. Lippuluukulta, kun kurkistelin, näin vain jonkinmoisen rakennustyömaan, joten se ei oikein houkutellut. Sagresiin kuuluu myös pieni kaupunkikeskittymä, joka on kasvanut paljolti surffausturismin ympärille. Nytkin muutamat surffaajat lilluivat aalloilla märkäpuvut päällä, eivät tosin Sagresin niemellä vaan kauempana varsinaisten hiekkarantojen kupeessa.

Meille sanottiin, että paikassa tuulee aina. Onneksemme oli kuitenkin täysin tyyni päivä! Olisi varmasti ollut tuskaisaa polkea niemelle kovassa tuulessa. Sinne nimittäin johti hyvin pitkä ja suora tie, jonka laidoilla aavoilla pelloilla ja matalassa pusikossa ei kasvanut yhtään puuta. Polkeminen oli ilman tuultakin kohtalaisen rankkaa, sillä maasto oli mäkistä. Sagresin ja Lagosin välillä ei juuri tasaista tietä näkynyt, paitsi aivan niemen kärjen viimeiset kilometrit. Muuten se oli yhtä kukkulaa – ylös ja alas. Alamäet olivat nautinnollisia, mutta viimeisissä nousuissa palatessamme Lagosiin jalat meinasivat muuttua makarooneiksi. Monikansalliset autot suhahtelivat ohitsemme – saksalaista ja ranskalaista autoa oli enemmän kuin portugalilaista – mutta tienvarressa oli silti hyvin tilaa polkea. Koko rannikon mitalta tiet olivat siinä kunnossa, että koko ajan sai tarkkailla tietä, sillä pyöränrengas kohtasi tämän tästä monenmoista kuoppaa ja möykkyä. Mutta hetkittäin oli hyväkin asvaltti, ja rakeinen ja säröilevä tie oli silti aivan ajokuntoinen. Lagosista oli kätevä hypätä junaan, koska pyörille oli oma osastonsa junan perässä ja jopa kiinnityskoukut. Pyörien kuljetus ei myöskään maksanut mitään. Olimme ostaneet paljon evästä parin tunnin paluumatkaan ja söimme junassa mahat täyteen suklaata ja hedelmiä. Vielä tänäänkin olen syönyt koko ajan. Liikunnan varjopuolia on, että sen jälkeen on jatkuva nälkä! Onneksi joulu on ovella ja olemme ostaneet paljon herkkuja juhlan kunniaksi!

Kalle Sagresin jylhyydessä

Kalle Sagresin jylhyydessä

Olhos d'Agua rannan luonnontaidetta

Olhos d’Agua rannan luonnontaidetta

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

2 kommenttia

  1. Vau, tänne mie haluan! Mielettömän näköistä rannikkoa.

  2. Tuttuja paikkoja tässä tarinassa! Oon pari vuotta sitten polkenut samalle niemelle mutta eri suunnasta, siis Setúbalista Cabo São Vicenten kautta Lagosiin :) Meidän reissua vähän varjosti huonosti mulle sopinut risa pyörä, mutta sisulla mentiin loppuun saakka ja ihania maisemia siellä oli. Ainakaan silloin ei kuuleman mukaan olisi pyöriä saanut viedä junaan paitsi pahvilootassa, mutta hyvä jos edes nykyään saa! Tässä postaus tuosta pyöräretkestä: https://discoveringsunbeams.wordpress.com/2014/06/25/polkupyoralla-algarveen-osa-3/

Kommentoi