Kulkurin majoituksesta jalkapallomatsiin

”Sou de Faro sou Farense.” Tämä lause on Faron jalkapallojoukkueen ja heidän kannattajiensa tunnushokema. Älkää kysykö mitä se tarkoittaa. Ehkäpä vapaasti käännettynä: Olen Farosta, olen farolainen. Vieläkin jyllää päässä yleisön kannatuslaulut ja rumpujen tahdit, vaikka pelistä on jo vuorokausi. Kävimme eilen seuraamassa Faro-Olhao ottelua, jossa oli vauhdikas tunnelma, vaikka kotijoukkue lopulta hävisikin. Mikä olisikaan portugalilaisempaa kuin kiihkeät kamppailut jalkapallokentällä? Pitihän se siis kokea tällainen peli, jossa itselleni parasta antia olivat sen teatraaliset piirteet: vannoutuneimpien kannattajien laulut, tanssit, musiikki, savupommit ja valtavien värikkäiden lippujen heilutus. Nämä Farensen intohimoisimmat ihailijat olivat sijoitettuina omaa aitioonsa maalin taakse ja siellä he jaksoivat hyppiä uskollisesti, vaikka kotijoukkue ei menestynytkään. Olhao voitti lopulta 2-1, mutta Farense teki sentään tyylikkään rangaistuspotkumaalin.

Kirjoittelen nykyään niin laiskasti tätä blogia, että monenmoista ehtii tapahtua. Sitten on vaikea kelata tapahtumia läpi, mikä olisi kirjoittamisen arvosta. No, tapaus Mate on ainakin tarinan arvoinen.

Perjantaina istuskelin kaikessa rauhassa kirjoittamassa sataman penkeillä. Nautin auringon lämmöstä, sillä aamu oli ollut viileä. Yhtäkkiä minua lähestyi kunnon kulkurin näköinen muukalainen. Hänellä oli selässään iso rinkka, josta roikkui paistinpannu, likainen lakana, lasten kenkä ja kitara. Kaulaansa hän oli ripustanut vauvan tutin sekä nokkahuilun, ja päässään hänellä oli sukkahousut. Hän kysyi saako penkin toiseen päähän istua ja totta kai nyökkäsin, koska penkki oli pitkä ja siinä oli runsaasti tilaa. Kirjoittamiseni ei sujunut kovin kummoisesti ja kieltämättä kaipasin vaihtelua. Kulkuri oli ilmaantunut mukavasti rikkomaan arkirutiinini. Silti vähän epäröin, kannattaisiko hänen kanssaan jutella pitemmästi vai siirtyä toisaalle. Hänestä ei oikein tiennyt, onko hän hauskalla ja harmittomalla tavoin erikoinen vai liiankin epämääräinen. Kukaan ei kuitenkaan pitkiin aikoihin ollut yrittänytkään jutella kanssani englantia – taiwanilainen vieraammekin oli ollut hyvin hiljaista sorttia – koska yleensä ihmiset nopeasti kyllästyvät huonoon kielitaitooni. Sitä paitsi farolaiset vain ovat hyvin sisäänpäinkääntyneitä. Yhdenkäden sormilla voi laskea ne kerrat, kun joku on minua lähestynyt istuskellessani puistoissa.

Siitä saimmekin ensimmäisen puheenaiheen, kun Mate valitti, ettei pidä kaupungin ihmisistä. Hän moitti myös Vilamoura, ja lausahti ”Edellinen oikeasti hauska kaupunki matkallani oli Albufeira. Siellä oli hyvä ilmapiiri.” Farossa ihmiset olivat kuulema vain katselleet häntä nokkaansa pitkin, eivätkä olleet hymyilleet hänen hullutuksilleen. Hän oli kyllä aika erikoinen ilmestys, joten en yhtään ihmettele jos ihmiset häntä vähän karsastivat. Kaiken lisäksi hän otti koko ajan kontaktia muihin kadulla kulkijoihin. Istuskelin penkillä, lueskelin ja vahdin hänen tavaroitaan, kun hän yritti pummailla tupakkaa ohikulkijoilta.

Jostain syystä meille tuli kirjasto puheeksi. Mate ei ollut päässyt nettiin moneen kuukauteen, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista puhelinta. Ei hän netistä muuta kaipaillut kuin musiikkia. Tiesin, että Faron kirjastossa on ilmaisia koneita kuulokkeineen. Lupasin siis näyttää hänelle kirjaston. Lähdimme talssimaan sinne päin. Matkalla Mate näytti paikan, jossa oli nukkunut edellisen yön. Se oli hauskasti juuri sama paikka, josta olin tuumannut Kallelle: jos olisin koditon, ryömisin tuonne linnan muurien suojiin nukkumaan.

Linnan tuntumassa sijaitsee myös puisia pieniä mökkejä, mitkä ovat jonkinmoisia varastoja, mutta ainakin yhdessä niistä näytetään asuvan. Mökin pihassa on aina skootteri ja pörröinen iso koira nukkumassa keskellä kulkuväylää. Mate tuumasi ”Minulle riittäisi tuon kokoinen mökki kodiksi. Tuollainen olisi aivan mahtava.” Siinä vaiheessa aloin pyöritellä mielessä ajatusta, pitäisikö kulkuri kutsua meille yöksi. Hänellä ei tuntunut olevan mitään yöpaikkaa tiedossa ja kukaan ei ollut antanut hänelle rahaa kitaransoitosta. Mate ei kuitenkaan mitenkään viitannutkaan siihen, että kysyisi kattoa pään päälle, vaikka tuossa vaiheessa oli jo tullut esiin, kuinka meillä on asunto vuokrattuna.

Vein hänet kirjastoon myös sillä taka-ajatuksella, että Kalle olisi siellä ja voisin esitellä tämän kadun miehen. Matessa oli paljon luottamusta herättäviä piirteitä – hän puhui hyvää englantia, oli alunperin lähtöisin niinkin sivistyneestä maasta kuin Saksasta, oli käytöseltään huumorintajuinen ja leppoisa – mutta rähjäinen olemus ja hetkittäin paasaava puhetapa tekivät hänestä vähän rasittavan. Hän luokitteli ihmisiä ja paikkoja ankarasti kahteen kastiin, mistä oli pitänyt ja mistä ei. Hän oli vaeltanut espanjassa pyhiinvaellusareitin Santiagoon – sitä hän hehkutti kovasti – sieltä valunut Portugalin puolelle pohjoiseen ja nyt hän oli menossa etelän rannikkoa takaisin Espanjaan. Mate oli pääosin kävellyt, vain satunnaisia matkoja mennyt bussilla ja nukkunut milloin missäkin taivasalla. Hän oli kuullut, kuinka jossain Etelä-Espanjassa on luolia, jossa ihmiset asuvat ja muodostavat yhteisön, ja sinne hän oli saapastelemassa.

Siinä hetki puntaroitiin Kallen kanssa kirjastolla, voitaisko majoittaa kulkuri ja näin ikkunasta, kuinka Mate lähti kirjastolta puistoon. Päätimme mennä vielä perään jututtamaan häntä, sillä Kalle ei ollut pystynyt vaihtamaan kaverin kanssa sanaakaan, kun kirjaston tädit olivat nostaneet sormen suun eteen ja hyssytelleet. Puistossa Kalle vaihtoi Maten kanssa ajatuksia musiikista, kitaran soitosta ja reissutyyleistä. Kyllähän Maten elämäntapa oli tietyllä tavoin romanttinen ja ihailtava: kantaa kaikki mitä tarvitsee selässään, kulkeminen kävellen, kuten aikojen alussa ihminen on luotu tekemään ja elannon hankkiminen omalla luovuudellaan. (pääosin soitolla) Siinä sitten päädyttiin, että voitaisiin yhdeksi yöksi tarjota Matelle yöpaikka. Kun olimme suomeksi tehneet tämän päätöksen, ehdotimme sitä heti kulkurille. Hämmästyksemme oli suuri hänen kieltäytyessään! Luulimme tekevämme hänelle ison palveluksen, mutta hän totesi ”Asunnot…äähh, en osaa enää nukkua sisätiloissa, viihdyn paremmin ulkona.” Siinä sitten toivoteltiin hyvät jatkot ja kuvittelin kohtaamisemme päättyvän tähän. Mutta toisin kävi.

Seuraavana päivänä pyöräilimme Faron rannalle, kävin meressä uimassa ja pyöräilimme kirjastolle. Skypeilin perheeni kanssa ja sittemmin aloimme Kallen kanssa valmistautua illan matsia varten. Menimme torille katselemaan joulumeininkiä ja hörppimään samalla hieman valkoviiniä. Tarkoitus oli juoda hieman, että pystyisimme eläytymään paremmin jalkapallokentän tunnelmaan. Keskustan läpi polkiessamme, huomasimme kuitenkin ilmoituksen, jossa mainostettiin peliä. Julisteessahan seisoi selkein kirjaimin ”sunnuntaina.” Olimme siis vääränä päivänä liikenteessä! Eipä siinä sitten auttanut kuin jatkaa iltaa ilman peliä. Kuuntelimme torvisoittoista joulukonserttia kadulla ja yhtäkkiä huomasimme tutun naaman. Matehan se taas siinä! Hän oli parin innokkaan opiskelijatytön ympäröimä ja tytöt tuntuivat haastattelevan tätä intensiivisesti, joten emme viitsineet mennä häiriköimään. Tytöt näyttivät suhtautuvan Mateen kuin eksoottiseen eläimeen, mutta menettivät kuitenkin äkkiseltään mielenkiintonsa yhteisten valokuvaposeerausten jälkeen. Kun tytöt lähtivät, kaveri huomasi meidät ja nosti iloisesti peukkunsa pystyyn, mutta rynnisti kuitenkin meidän ohitsemme. Hän oli havainnut joulukonsertin loppuneen ja hänen oli päästävä testaamaan rumpuja, jotka soittajat olivat hetkeksi jättäneet kaduille. Maten omat rummut oli varastettu ja siitä hän kirosi portugalilaisia. Muitakin tavaroita häneltä oli nimen omaan tässä maassa viety, vaikka ei koskaan Espanjassa eikä Italiassa. Täällä kyllä osataan olla vähän pitkäkyntisiä: Kallenkin pyörästä on viety lamppu ja pyöränpumppu keskellä päivää.

Siitä alkoi yhteinen lauantai iltamme. Mate halusi ensin näyttää meille jonkinlaisen ”camping” paikan, jossa hän oli edellisenä yönä nukkunut. Vaelsimme sinne päin, mutta yhtäkkiä hän tuli toisiin ajatuksiin; ei siellä varmasti olisikaan vielä meininkiä noin aikaisiin. Vaihdoimme suuntaa, ja tarkoitus oli mennä katsomaan parkkipaikka, jossa monet asuntoautot leiriytyvät: sopisiko alue Matelle yöpaikaksi. Emme päässeet kuitenkaan sinne asti, kun eräältä terassilta mukaamme tarttui pari saksalaista. He olivat Maten maamiehiä ja saivat houkuteltua meidät kaikki mukaansa hienolle terassille vanhaan kaupunkiin. Oikeastaan paikka koostui vain kadulle levityistä pöydistä ja tuolista, mutta sijainti muurien sisällä sai hinnat nousemaan. Olihan se tunnelmallisesti hämyvalaistu ja jokapöydissä kynttilät. Vain parissa muussa pöydässä oli porukkaa: söivät ja joivat hillityn hienosti ja vilkuilivat välillä paheksuvasti pöytäämme, josta lähti portugalilaisittain turhan kova meteli.

Saksalaiset halusivat tarjota kaikille ja Mate ei tietenkään sylkenyt kuppiin, mutta me kieltäydyimme ensin. Minä tilasin omalla rahalla oliiveja ja juustoja, ja pyörän korissamme oli valkoviinipullo, josta kävimme Kallen kanssa silloin tällöin maistamassa. Lopulta, kun painostus oli sitä luokkaa, ettei enää kehdannut kieltäytyä, annoimme saksalaisen tilata meille lasin viiniä puoliksi. Ei oikein selvinnyt, mitä nuo saksalaiset täällä tekivät, mutta rahaa tuntui riittävän. Ulkoisesti heissä oli jotain vaikeasti selitettävän pikkurikollista. Mutta voi olla, että olin väärässäkin – hotellitöihin he viittasivat puheissaan, vaikka eivät juuri englantia osanneetkaan. Asiallisesti he kuitenkin käyttäytyivät ja Matekin oli sen verran asiallisuuden rajoissa, että hänen vihjatessaan illan päätteeksi ”niin, teillä oli se asunto,” uskalsimme toistaa kutsun tulla vieraaksemme. En tiedä, miksi asuntomme yhtäkkiä kelpasikin. Nähtävästi parkkipaikka, jonne olimme hänet johdattaneet ei näyttänyt tarpeeksi kutsuvalta. Emme parempaakaan ”camping” paikkaa, mitä Mate koko ajan kyseli, keksineet Farosta. Ei täällä vain varsinaisesti ole sellaista!

Operaatio kulkurin majoitus sujui lopulta onnistuneesti. Tosin välillä ehdin jo hieman katua kutsua. Olin mennyt edeltä pyörällä kämpillemme ja tehnyt pedin valmiiksi Matelle. Kello oli vasta 23 tienoilla, mutta ajattelin alkavamme piakkoin nukkumaan. Kun ovi viimein kävi, vain Kalle ilmestyi ja totesi ”Mate jäi vielä tuohon alakerran baariin.” Kalle lähti sitten alas katsomaan, kuinka baarissa sujuu ja onneksi he tulivat sieltä piakkoi. Täällä lähiössä ei oikein ymmärretty Maten jatkuvaa läpänheittoa. Olin sulkenut pimennysverhot valmiiksi, mutta ensitöikseen Mate avasi verhot ja vielä ikkunankin. En viitsinyt sanoa mahdollisista hyttysistä, eiköhän hän ollut niihin pihalla tottunut, kävin vain sulkemassa oman makuuhuoneemme oven, etteivät ne mene sinne. Hän röyhytteli tupakoitaan, mutta en siitäkään tietenkään viitsinyt sanoa. Kengät sentään sain hänet jättämään jalastaan. Musiikista hän oli aivan innoissaan! Hän valitsi Carlosin levykokoelmasta milloin mitäkin ja taputteli tahteja jakkaraamme.

Käsittämätöntä oli miten kulkuri ei halunnut käydä suihkussa! Olikohan hänellä jokin vesikammo? Itse olen aina juuri eniten kaivannut suihkua jos olen ollut pitkään teltassa tai ulkona yötä. Kyllähän iho alkaa pesemättömänä kutisemaan ja tuntumaan ikävältä, vai voiko likaankin vain tottua? Aamulla Mate kiitteli kovasti ”oli tosi hyvä yö”, mutta oli kuitenkin innokkaasti lähdössä pihalle. Hyvä, ettei hänelle tarvinnut mitenkään vihjailla lähtemisestä. Muuten hän käyttäytyi hyvin, mutta jatkuvaa sauhuttelua en olisi jaksanut pitemmän päälle.

Sunnuntaina luulimme pyöräilevämme Louleen – äännettynä Luuleen. Tietyöt olivat kuitenkin katkaisseet maantien ja vaihtoehtona olisi ollut vain pyöriltä kielletty moottoritie. Yritimme ensin kierrellä ja kaarrella kaupunkia kohden, mutta kaikki reitit päätyivät umpikujaan, joten luovutimme. Kävimme katsastamassa Algarven stadionin, jonka Portugali oli rakentanut vuoden 2004 Euroopan jalkapallokisoja varten, ja joka sittemmin oli jätetty autioitumaan. Halli kaareutui kauniisti puoleen ja toiseen ja sen taivaita tavotteleviin katsomoihin oli aikanaan mahtunut 30 000 henkeä. Valtavat parkkipaikat kiersivät hallia ja ympäristössä oli mahtava tyhjyyden tunne. Areenan läheisellä pikkukylällä oli jotenkin ankea tunnelma. Pysähtyneisyyden tunnelma voi olla hyvä tai huono, tuolla se oli selkeästi jälkimmäistä.

Olemme suunnitelleet joulun alle parin päivän pyöräretken Albufeiraan ja Lagosiin. Oli mukava kuulla, kuinka kulkuri hehkutti Albufeiraa, vaikka itse olen pitänyt sitä vain turisteille rakennettuna hengettömänä rantana. Kannattaa se varmaan siis käydä kurkkaamassa. Kaiken lisäksi juuri nyt näyttää olevan uskomattomia hotellitarjouksia: saimme Albufeirasta 99 euron huoneen 19 eurolla ja Lagosissakin oli tuntuva alennus, jolloin huoneen hinnaksi jäi 14 euroa.

Tällaisen iloisen kulkurin majoitimme

Tällaisen iloisen kulkurin majoitimme

Joulukonsertti lauantai iltaisella kadulla

Joulukonsertti kadulla

Opiskelijoiden musiikkitempaus

Opiskelijoiden musiikkitempaus

Muutamina aamuina parkkipaikkamme niityllä laidunsi hevosia. Kävin syöttmässä niille pari porkkanaa.

Muutamina aamuina parkkipaikkamme niityllä laidunsi hevosia. Kävin syöttmässä niille pari porkkanaa.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi