Joulupäivien kuulumiset

Hörpin lemon-teetä ja mausta tulee melkein Intiaa ikävä. Tee lämmittää mukavasti, sillä illalla asuntomme on usein vähän kalsea. Eilen otin jopa kuumavesipullon sänkyyni, mutta tänään en jaksanut nähdä vaivaa. Pullo on ihanan joulunpunainen ja siinä pehmeä huovutettu pinta – yllättävän pitkään se hehkuu patterimaisesti lämpöä.

Niin joulusta. Miten joulumme meni? Ohihan se hujahti – niin nopeasti ettei siihen juuri ehtinyt tarttua. Jouluaattona polkasimme Olhaoon ja otimme lautan Culatran saarelle. Saari oli luonnoltaan hyvin samankaltainen kuin Armona, mutta ihmisasutuksessa löytyi pientä eroa. Siinä missä Armonalla oli viimeisen päälle nätiksi laitettua siirtolapuutarhamaista mökkiä tai jopa isompaa huvilaa, Culatralla oli enemmän paikallisväriä. Siellä näytti olevan muutama pieni ruokakauppa ja ravintola, ja saari vaikutti asutulta. Kyllähän Armonallakin asutaan myös pysyvästi, mutta kuitenkin paikan yllä leijuu enemmän lomatunnelma, kun taas Culatralla oli kuin asuinlähiömeininki. Talotkin olivat pääsääntöisesti vaatimattomampia, vaikka muutamien pihoissa oli aivan nättejä istutuksia. Erään talon pihaan oli kyhäilty laiva kaikenmoisesta kierrätysjätteestä ja härpäkkeestä. Näky ei ollut varsinaisen kaunis, mutta mielenkiintoinen. Teosta oli ollut varmaan mukava rakentaa, ja se näytti koko perheen yhteisprojektilta – lopputulos oli jonkinmoinen räjähdys esineistöä etupihan hiekalla.

Olimme pakanneet monenmoista evästä mukaan ja pysähdyimme syömään niitä vaellettuamme pitkospuita myöten meren ääreen suljetun baarin taakse. Aurinko lämmitti suoraan ja puisella tasolla oli hyvä istuskella. Ahnehdin rusina-pähkinäsekoitusta ja join cokista, kun yhtäkkiä iski hirveä närästyksen tunne. Aluksi kuvittelin sen olevan pelkkää närästystä ja en reakoinut siihen kummemmin. Lähdimme suunnitelman mukaisesti kävelemään vesirajaa pitkin kohden saaren toista päätä, jota nimitetään Faron saareksi. Pikku hiljaa hidastin kulkuani, kun polttava tunne kurkussa paheni. Puolessa matkassa jouduin toteamaan, että pitää kääntyä takaisin. Olo oli hyvin pahoinvoiva. Närästys tuntuu usein vain alavatsassa, mutta tuo polte tuntui ylempänä kurkussa ja jopa ahdisti henkeä. Olisi varmaan ollut viisainta pysähtyä levähtämään. Mutta seuraava lautta oli lähdössä alle puolen tunnin päästä. Jos emme olisi ehtineet siihen, meidän olisi pitänyt odottaa kolmisen tuntia. Etenemiseni oli tuskaisen hidasta, mutta silti ehdimme juuri ja juuri lauttaan. Halusin ihmisten ilmoille siltä varalta, että olo olisi pahentunut. Lautassa vointi alkoi kuitenkin aavistuksen helpottaa. Päädyin siihen, että olin saanut jonkinmoisen pähkinäallergiakohtauksen. Mystistä sinäänsä, etten ennen olo ollut allerginen pähkinöille. Pussissa tosin oli kaikkia niin erikoisia pähkinöitä, että niitä on harvoin tullut syötyä. Perusmaapähkinälle en kyllä ole allerginen, koska vetelen niitä jatkuvasti suolattuina pyöräreissueväänä.

Odottelimme tokenemistani pyöräilykuntoon Olhaossa. Oli jouluaatto, mutta kaupungissa ei tapahtunut mitään erityistä. Kunnon markkinatunnelma siellä kyllä oli. En ollut aikaisemmin nähnyt kylän katuja niin tukkoisina! Turistejakin oli yllättävän paljon liikkeellä – taas vanhempia saksalaisia ja ranskalaisia. Vanhan kaupungin lenkin jälkeen palasimme vielä rantaan ja olimme jo suunnistamassa pois päin, kun näimme jotain jouluista. Olin odottanut ja toivonut, että joku olisi pukeutunut jouluisesti ja järjestänyt jotain ohjelmaa kadulla. Niinpä kiinnostuin heti, kun näin punaisen tonttupuvun vilauksen. Kaukaa katsottiin Kallen kanssa, että tontulla on kitara kädessä. Vitsillä Kalle heitti ”ei kai se vain ole Mate,” mutta kohta hän naurahti epäuskoisesti ”kyllä se taitaa oikeasti olla.” Mentiin tervehtimään tätä kulkuria, jonka olimme majoittaneet parisen viikkoa sitten. Ei hän vielä kauaksi ollut ehtinyt vaelluksellaan, vain naapurikylään asti – väitti tosin käväisseensä myös muualla. Mate oli hyväntuulinen, mutta entistä hajamielisempi. Farossa hän oli ollut vähän reippaampi, mutta nyt hän oli selvästi ryypiskellyt pitempään putkeen. Harmi, kun taiteellinen ja luova ihminen noin pilaa elämänsä! Mutta onhan maailmassa huonompiakin paikkoja alkoholisoitua kuin Portugali. Jos sen välttämättä haluaa tehdä, täällä se on ainakin halpaa, eikä ole vaarana sammua lumihankeen.

Illalla allergiakohtaukseni oli täysin laantunut. Hain jouluista tunnelmaa vaahtokyvystä kynttilä valaistuksineen. Kuuma höyry näytti hienolta, kun se pyöri kynttilän lepattavaa liekkiä vasten. Kuuntelimme tableltani sinne lataamiani Vesa-Matti Loirin tulkitsemia joululauluja ja söimme herkkuja suklaasta jäätelöön ja marmelaadiin.

Joulupäivänä pyöräilimme Faron rantaan tarkoituksena ihailla surffausta, mutta aallot eivät suosineet surffareita. Löysimme onneksi jotain vielä parempaa kuin lainelautailijat, nimittäin kolmenkoplan kulkukoiria. Aivan mahtavia piskejä! Nimesimme ne Pikku kakkosen Ransun ja kavereiden mukaan. Nyt muut kuin kahdeksankymmentäluvun kasvatit eivät välttämättä ymmärrä, mistä puhun, mutta joka tapauksessa nuo koirat olivat samalla tavoin nukkuvieruja ja rasvaisen pitkäkarvaisia kuin aikanaan Pikku kakkosen käsinukke-koirat. Eno-Elmeri koiralla oli lähes rastat niin takkuinen se oli, mutta silti hyvin hellyyttävä.

Ilta meni naapurin pirskeitä kuunnellessa. Niillä oli mielettömät joulufiestat ja hälinää ja korkokenkien kopinaa riitti niin, että melkein kattomme tuntui sortuvan niskaan. Talomme seinät ovat kuin paperia ja kaikki äänet kuuluvat kuin vierestä, mutta onneksi muut naapurit eivät ole äänekkäitä ja nämä yläkerrankin tapaukset ovat sitä hyvällä tavoin – laulavat, nauravat ja eivät koskaan tappele. Joulu tuntui olevan Portugalissa vähän riehakkaampi ja vähemmän hiljentymisen juhla kuin Suomessa. Kaduilla juhlahumua ei kuitenkaan näkynyt vaan ihmiset juhlivat kotonaan tai ystäviensä luona. Kyläily oli nähtävästi hyvin suosittua, sillä niin joulupäivänä kuin Tapanina, autoja lähti parkkipaikaltamme tasaiseen tahtiin ja kaikilla perheillä oli aina käsissään monenmoisia kakkuja, joita he kannattelivat tarjottimella, lahjakasseja näkyi myös paljon ja kaikki lähtijät olivat viimeisen päälle laittautuneita.

Olisin odottanut, että edes Tapanina olisi ollut kaupungilla tapahtumia. Vastapäisellä parvekkeellamme juhlittiin näyttävästi ja usea auto oli jälleen jättänyt jälkeensä vain tyhjän parkkipaikan, joten odotin jossain tapahtuvan jotain. Suuntasimme keskustaan, mutta missään ei näkynyt tai kuulunut mitään. Ihmisiä kyllä kuljeskeli siellä täällä, mutta he suuntasivat lähinnä ravintoloihin syömään. Viimein löydettiin syy, jonka takia oli kannattanut poistua kotisohvalta – tai eihän meillä sohvaa ole, mutta löhöpatja kuitenkin. Törmäsimme taitavaan katusoittajaan, jolla oli erikoinen soitin. Hän hakkasi laatikkomaisen soittimensa heliseviä kieliä isojen pumpulipuikkojen tapaisilla kapuloilla. Kallekaan ei tiennyt soittimen nimeä, mutta varsin vaikuttava ääni siitä lähti. Soittaja takoi peliään hyvin tunteikkaasti kuin eläytyen luomiinsa ääniaaltoihin koko sielullaan. Hän soitti niin keskittyneesti ja yhtä aikaa voimallisesti ja herkästi, että jäimme pitemmäksi toviksi istumaan katuaukion penkille kuuntelemaan. Heitimme hänelle muutaman kolikon ja seurasimme ilolla, kuinka moni muukin – niistä harvoista liikkeellä olevista turisteista – palkitsi soittajan.

Tänään pyörähdimme taas Ransujamme moikkaamassa rannalla. Olin unohtanut pyöränlukon avaimen ja napsauttaessani sen lukkoon, Kalle sai tehdä pitkän lenkin kotiimme ja hakea avaimen. Olisi tietenkin ollut vaihtoehto särkeä lukko, mutta pihtien metsästyksessäkin olisi ollut vaivansa. Sattui tietenkin mielettömän tuulinen päivä – tuulennopeus oli yli 10 metriä sekunnissa – ja itselle otti koville jo puolittainen lenkki siihen verrattuna mitä Kalle joutui polkemaan. Meiltä on rannalle kymmenen kilometriä ja yleensä sen etenee alle puolessa tunnissa, mutta nyt tuulen hidasteen vuoksi siinä meni melkein 45 minuuttia. Kapealla sillalla tuuli yritti väkisin heittää jokeen ja lentokentän aukiolla sivutuuli painoi kohti autojen omimaa keskitietä. Ainakin joillekuille tuuli oli mieluisaa, sillä rantaviiva oli täynnä leijasurffareita – vai varjosurffausko virallinen termi on. Mahtavan värikkään varjot olivat kaunista katseltavaa, kun ne risteilivät meren pinnalla. Sain katsella mielin määrin niitä ja jututtaa koiria, kun odottelin Kallea vapauttamaan pyöräni. Koirat muistivat meidät ja tulivat häntä viuhtoen tervehtimään. Veimme niille leipää, joka ei kelvannut, mutta sitäkin paremmin kelpasivat rapsuttelumme: Riku heittäytyi kyljelleen, Ransu tunki kuononsa kiinni polviimme ja Elmeri tuli melkein syliin asti. Olisikohan meidän pitänyt väkisin ängetä jonnekin koiratarhalle töihin, kun olemme näin ihastuneita piskeihin?

Töistä puheen ollen. Olemme nyt päättäneet lähteä Espanjaan paikkaan, josta aluksi kerroin hieman kritisoiden. Itse työ vaikuttaa kuitenkin mukavalta: huonekalujen hiomista ja kunnostusta ja muutakin nikkarointia. Sitä paitsi, ainahan nämä paikat ovat pieni riski, molemmin puolinen sellainen. He eivät tiedä minkälaisia työntekijöitä on tulossa – ilmankos asettavat tiukoilta tuntuvia sääntöjä – ja me emme tiedä minkäläinen infrasfruktuuri ja ilmapiiri paikassa on. Olisi mukava jos työpaikoilla olisi suosituksia, mutta ainahan jonkun on oltava ensimmäinen. Suurin osa niistä tiloista, joilla oli paljon kehuja, vastasivat meille, että heillä on täyttä. Olemme viikon Espanjassa, sitten pyörähdämme yön tai pari täällä Farossa vähän laittomasti asunnossamme (emme maksa kuukauteen vuokraa) ja haemme pyörät, joiden kanssa suuntaamme parille eri tilalle Portugaliin. Tilat ovat 30 km päässä toisistaan Alentejon läänissä, ja ensimmäisellä tilalla oli jopa suosituksia – sitä oli ylistetty. Portugalin tilat ovat mukavan tasaisella maalla ja kohtalaisen lähellä rannikkoa, mutta Espanjan paikka oli Granadan lähistöllä 1000 metrin korkeudessa. Olimme kauhuissamme, kun katsoimme paikan sään. Siellä on iltaisin vain 3 celsiusta lämmintä ja päivisin alle 15 c ! No, emmeköhän viikon selviydy – olen sentään ostanut alemyynneistä lämmintä paitaa ja takkikin on mukana.

Huomenna saamme vieraaksemme lapsuuden kaverini. Mukavaa järjestää hänelle ohjelmaa ja päästä puhumaan suomea!

Ostoskeskuksissa oli tehty tällaisia joulukuvaelmia - tosin ei kovin taidokkaita - jotka toivat joulutunnelmaa

Ostoskeskuksissa oli tehty tällaisia joulukuvaelmia – tosin ei kovin taidokkaita – jotka toivat joulutunnelmaa

Kalle jututtaa karvakuonojamme

Kalle jututtaa karvakuonojamme

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi