Kotiseudustamme – museoita ja marsuja

Kirkko nimeltään ”Church of the third order of our lady of Mont Carmel” ylpeilee sekä pitkällä nimellä että luukammiolla. Muuten tuo 1700- ja 1800-luvuilla rakennettu kirkko on varsin tyypillinen katollisen uskon ilmentymä. Puinen saarnastuoli nousee korkealle ja se on hyvin koristeellinen, sivualttarit ovat vain aavistuksen vähemmän rönsyileviä kuin kaikkein näyttävin etualttari. Kaiken tämän takana, pienen käytävän jälkeen, sisäpihan nurkassa sijaitsee holvi, joka on vuorattu pääkalloin. Kuulitte oikein, huoneen seinät ja katto ovat vieri vieressä täynnä irvisteleviä pääkalloja. Jossain kohden seinässä on vain kuoppa jäljellä – en halua tietää, kuka ja miksi on irroittanut kallon. Ehkä joku on halunnut tärkeän pyhimyksen luut itselleen reliikiksi kirjahyllyyn, tai sijoitettavaksi toiseen kirkkoon. Huoneeseen saa kurkistella rautaristikon läpi ja kieltämättä oli varsin hämmentävää työntää päänsä kaltereiden lävitse tilaan, kun ei tiennyt yhtään mitä odottaa. Opastuskyltit olivat vain viestittäneet ”bones” ja olin odottanut yhtä luurankoa himmeän lasin alla, enkä suinkaan kokonaista armeijaa kiipeilemässä seinille.

Faro on Algarven alueen hallinnollinen ja kulttuurinen keskus. Tuosta hallinnosta tuskin on meille mitään iloa, mutta kulttuuritarjonnan rikkaus on hienoa. Vielä kun saisi tietää kulttuuritapahtumista! Kaikki mainokset ja esitteet ovat tietenkin portugaliksi. Toisaalta portugalilainen runonlausunta tuskin paljon lämmittäisi mieltä. Siitä näin eilen kirjastossa mainoksen samalla, kun silmäni osuivat myös hiekkafestareiden ilmoitukseen. Kansainväliset hiekanveiston kisat ovat nähtävästi meneillään, jos oikein ymmärsin ne kestävät useamman kuukauden. Siellä voisi kyllä pyörähtää. Ne olivat jossain pikku kylällä tässä lähettyvillä.

Museot ovat ainakin helposti löydettävissä. Ne ovat kaikki tupsahtaneet tiellemme, kun olemme pyörräilleet katuja sinne tänne. Isompia museoita on nähtävästi kolme ja toissapäivänä kävimme niistä yhdessä. Kysessä oli kaupunginmuseo – ainakin siitä päätellen kuinka vahvasti Faron historiaa tuotiin esiin. Kaupungilla on hyvin pitkät juuret, sillä täällä on jälkiä jopa foinikialaisista ja karthagolaisista. Nykyisen juna-aseman takaa oli esimerkiksi löydetty vanha foinikialaisten merenkulun jumalaa esittävä mosaiikki. Tuo mosaiikkiteos oli lähes kokonaan säilynyt ja se oli koottuna museon lattialle. Roomalaisten aikaan tämä oli vilkas satama ja he kutsuivat tätä nimellä Ossonova. Loppujen lopuksi itse rakennus oli vaikuttavampi kuin itse museonäyttely. Rakennus oli hyvin linnamainen ja käytävän katot koostuivat upeasta ruodeholvauksesta.

Tänään lähdimme yhdessä uimaan, mutta Kallea ei päästetty sisälle. Kaupungin uimahallissa täytyi täyttää lomake, johon piti liittää henkilötodistuksen kopio. Aikamoista byrokratiaa pelkästään uimaan menon vuoksi! Kallella ei ollut passia mukanaan ja niinpä hän jäi tiskin taakse. Uimahallin setä oli hyvin pahoillaan, mutta selitti, kuinka aivan kaikkien täytyy ensin rekisteröityä uimahallin käyttäjiksi ennen kuin on altaaseen astumista. Itse pääsin sujuvasti sisään, vaikka en osannut täyttää puoliakaan lomakkeen tiedoista. Sarakkeet olivat tietenkin portugaliksi, enkä ymmärtänyt mitä kaikkia tietoja udeltiin. Nähtävästi passinkopio oli kuitenkin oleellisempi kuin itse lomake ja hätäisellä allekirjoituksella hallin portit aukesivat edessäni. Sedän tiskin takana piti erikseen painaa nappia jokaisen tulijan ja lähtijän kohdilla, että portti päästi lävitseen.

Pieniä kommelluksiahan uimahallissa tietty sattui. Ensin olin vähän hukassa: missä ne pukuhuonetilat ovat? Pyörähdin, jossain inva-ihmisille tarkoitetussa kopissa, jatkoin käytävää eteenpäin, kävelin kuntosalin läpi ja lopulta piscina-kyltti ohjasi minut perille. Pukuhuone ja suihkutilat sijaitsivat aivan loogisesti peräjälkeen. Uimapuku piti tietenkin pukea jo pukuhuoneessa ja suihkussa jokaiselle oli erillinen verhoin suljettava koppi, sillä eihän sitä tietenkään näin katollisessa maassa voi alasti näyttäytyä. Suihkun jälkeen ”piscina” kyltti näytti kulman taakse. Avatessani palo-oven tapaisen, näin vain käytävän pätkän. Kuulin kuitenkin kaikuvaa melua ja osasin päätellä altaan sijaitsevan lähellä. Sinne käveltiin kahluualtaan ja desifoifien suihkujen alta. Saapuessani altaaseen huomasin heti kaikilla uimalakit – sitä olin vähän osannut pelätäkin. Olin varma, että nyt minut ajettaisiin altaasta tai minulle pakkomyytäisiin kallis uimalätsä. Turkissa hotellin uima-allas oli ilmainen, mutta hattu maksoi 10 euroa! Espanjassa ja Italiassa olin taas usein saanut hatuttomana porttikiellon altaalle. Ajattelin kokeilla sukentaa altaaseen: ehkä kukaan ei huomaisi paljasta päätäni. Se oli kuitenkin turha toivo! Aivan samantien uimavalvoja-poika lähti lähestymään minua! Mutta, mikä hänellä olikaan kädessään? Sehän oli uimahattu ja hän ojensi sen minulle tuosta vain ja hymyili ystävällisesti. Ei moitteen sanaa ja kaiken lisäksi ilmainen lainahattu!

Ehdin ottaa vain muutaman vedon, kun avainlenkki irtosi kädestäni ja avain kieppui kohden pohjaa. Pukukaapin avaimet eivät olleet kuminauhalla vaan remmillä, jonka lukitus ei pysynyt kiinni. Arvioin hetken, jaksanko sukeltaa pohjaan ja päädyin pystyväni, mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, viereisellä radalla uinut nuori-mies sukelsi puolestani. Hän ojensi kohteliaasti avaimeni takaisin ja ehdin vain hätäisesti kiittää, kun hän kauhoi jo kaukana. Pulikoidessani noin kilometrin ei tapahtunut enää mitään mainittavan arvoista. Uimahalli oli vanha, mutta hyvin pidetty ja altaissa oli aamutuimaan hyvin tilaa uida. Pukuhuoneessa huomasin, ettei avaimessani ole numeroa. Muistin totta kai suurin piirtein, missä kaappini sijaitsi, minulla oli kolme vaihtoehtoa. Kokeilin avainta näihin kaikkiin vuorotellen, mutta mikään ei auennut. Kerkesin jo miettiä, onko suuntavaistoni pettänyt minut lopullisesti ja sijaitsiko kaappini sittenkin kokonaan toisessa pukuhuoneessa. Vieressä pukeutuva muorikin halusi kokeilla avaintani oviin ja yrittää auttaa. Hänkään ei kuitenkaan onnistunut vääntämään avainta. Mietin jo, keneltä minun pitäisi pyytää apua, mutta päätin yrittää vielä kerran. Portugalilaiset avaimet ovat kaiken kaikkiaan hyvin temppuilevia ja pahankurisia – sen olemme todenneet jo ulkoavainten perusteella, kaikkiin on omat niksinsä. Jostain satuin saamaan jonkin niksi-pirkka idean, ja yhtäkkiä ovi vain naksahti auki. Se oli juuri se kaappi, mitä olin ensin kokeillutkin. Katsellessani viereisiä kaappeja, huomasin monien vain tunkeneen niihin vaatteensa lukitsematta ovia. Varmaankin erittäin fiksu veto: itse avainnyörin lukitus ei pidä ja kaappien lukot pitävät liiankin hyvin.

Miksi Suomen eläinkaupoissa ei enää juuri näe eläimiä, vain eläintarvikkeita? Täällä olen ollut innoissani aina törmätessäni eläinkauppaan, esimerkiksi Jumbon ostoskeskuksessa myytiin koiria, kaneja, hiiriä, hamstereita, chinchilloja ja monenmoisia lintuja. Kaikki olivat tietenkin eläinvauvoja ja hyvin hellyyttäviä. Tiedostan toki, ettei eläintenolot eläinliikkeissä aina ole parhaat mahdolliset. Koiranpennuille esimerkiksi voi olla vaikea järjestää tarpeeksi liikuntaa ja tekemistä. Nuo kaikki eläimet näyttivät kuitenkin hyvinvoivilta, mitä nyt häkit tietenkin voisivat aina olla isompiakin. No, ainakin Luikulla, Pörröllä ja Mustilla on kunnon häkki. Keitäs nämä sitten ovat? Ne ovat marsukaveruksia, jotka asustavat hyvin tilavassa aitauksessa kirjaston puistossa. Siinä niillä on tilaa vipeltää aina tervehtimään kutakin ohikulkijaa ja kerjäämään ruohonkorsia. Harvoin marsut ovat näin rohkeita kuin nämä kaverit. Ne nousevat häkin verkkoa vasten, nykivät päättäväisesti heinää ja antavat jopa vähän rapsuttaa, mitä nyt häkin raosta pystyy sormen päällä silittämään. Eläinrakkaana ihmisenä olen aina hyvin mielissäni törmätessäni tällaisiin kaikenmoisiin otuksiin!

Olen kirjoitellut viime päivät antaumuksella romaaniani. Aamulla olen kirjaillut sisätiloissa koneella ja iltapäivisin puistoissa auringonpaisteessa. Nyt aurinko on paistellut väsähtämättä kaksi viiikkoa! Olemme jo oppineet pitämään kaunista keliä itsestäänselvyytenä, sitä oudommalta tuntuikin nähdä säätiedoissa lauantain kohdilla sadepilvi. Yleensä me pidämme kirjoitustöistä vapaata vasta viikonloppuisin, mutta nyt ajateltiin lintsata huominen. Koska lauantaina sataa ja sen jälkeen viilenee, huomenna on viimeinen lämmin pyöräilypäivä. Se on pakko hyödyntää ja siksi ajattelimme tehdä vähän pitemmän lenkin aina Taviraan asti. Sinne on reilu 30 kilometriä suuntaansa ja kaupunkia pidetään yleisesti Algarven kauneimpana.

Marsu-kaverimme

Marsu-kaverimme

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi