Estoin katselmus ja muita kuulumisia

Katselen ikkunastamme, kuinka kukkuloilla oranssit katuvalot vilkkuvat pimeyden keskeltä. Kyllä sielläkin elämää on. Kävimme omin silmin toteamassa tämän eilen aamupäivästä.

Liikenne rannikolla sekä itään että länteen on hyvin vilkasta. Sitä vastoin heti sisämaahan suunnatessa se rauhoittuu. Oli jopa hieman yllättävää huomata, kuinka heti Faron jäädessä taakse, autojen määrä puolittui. Myös tiet kaventuivat ja tiheä asutus vaihtui appelsiinilehdoiksi, pähkinäpuupelloiksi ja satunnaisiksi oliivipuiksi. Tämän kertainen määränpäämme oli Estoin pikkukylä, joka oli kuuluisa 1800-luvulla rakennetusta ja sittemmin hotelliksi muutetusta loisteliaasta palatsista. Ylevät takorautaiset portinpielet veistoksineen tavoittelivat taivaita ja portin takana aukesi sisäpiha leveine kulkupolkuineen. Meille portit eivät kuitenkaan avautuneet vaan jouduimme unohtamaan tuon historiallisen sisäänkäynnin, kiertämään koko kylän läpi palatsin toiselle puolelle ja vasta siellä näimme sen kirkkomaiset kupolitornit läheltä.

Rakennuksesta oli vaikea saada kokonaiskuvaa, koska siihen oli rakennettu viereen monenmoista lisäsiipeä. Nähtävästi näissä lisärakennuksissa oli nykyään hotellihuoneita. Takapihalle taas oli rakennettu uima-allastaso, josta aukesi maisemat hyvin kauaksi, aina kimmeltävälle merelle asti. Palatsi sijaitsi kukkulan rinteessä, kuten koko Estoin kylä. Emme viitsineet mennä kulkurimaisissa vaatteissamme tuonne hotellin aulatiloihin, mutta sen verran kiinnosti hotellin hinnat, että Kalle kurkkasi ne netistä. 120 eurolla olisi irronnut huone yöksi. Portugalin keskitasoa kalliimpaa, mutta ainakin hotellissa oli tyyliä. Saman verran joutuu usein maksamaan sieluttomista ketjuhotelleista betonikuutioissa, joten jos haluaisin panostaa hotelliin – tai reissutyylini olisi toinen – mielummin yöpyisin aidossa palatsissa.

Kiipesimme pyöriä taluttaen yhä korkeammalle jyrkästi nousevaa tietä. Ympärillä oli mahtava maaseututunnelma! Luonnonrauhaa pilasi hieman räkyttävä koira, joka päivysti tiluksiaan sadan metrin päässä mäen päällä, mutta havaitsi meidät silti. Söimme eväitämme tasakattoisen pienen rakennuksen – olisikohan ollut sähkökeskus – päällä istuen ja jalkojamme kohti alla aukeavaa vihreyttä heilutellen. Meri erottui juuri ja juuri horisontissa ja Faron saaren majakka sekä kaupungin vesitorni piirtyivät esiin maamerkkeinä. Takaisin suhahdimme kylän läpi alamäkeä niin nopeasti että kylä alkoi ja loppui samantien. Nukkekotimaisen pienihän se olikin: kirkko, pari ravintolaa, historiallinen vettä ryöppyävä lähde ja muutama kaunis kävelykatu.

Reilu viikko sitten sunnuntaina ajattelimme, ettei toiste tarvitse lähteä sunnuntaina liikenteeseen. Tuolloin koko kaupunki oli autio; vanhankaupungin kadut jopa aavemaisen tyhjiä. Tuolloin olimme ajatelleet mennä baariin, jossa katsotaan jalkapallo-ottelua, koska otaksuimme tunnelman olevan korkealla. Suurin osa näistä virallisista ”kisabaareista” oli kuitenkin kiinni ja yhdessä röyhyteltiin tupakkaa niin, ettei paikassa olisi savuverhon takaa televisiota nähnyt. Viikko sitten päätimme, ettei enää koskaan sunnuntaisin, mutta kuinkas ollakaan, nyt olimme jälleen eilen illalla kaupungilla. Lauantaina ei vain ollut pienintäkään innostusta lähteä mihinkään, vaikka silloin varmasti olisi ollut eläväisempää. Eilen pyörälenkin jälkeen iski mieleen ajatus: voisi ostaa tetran valkoviiniä – halvinta 69 sentin hintaista – ja mennä rantapergermälle katsomaan auringonlaskua. Mitään varsinaista rantaahan tässä Faron edustalla ei ole – hiekkarannalle on melkein 10 kilometrin matka – vain vuorovesien mukaan jatkuvasti muotoaan muuttavat hiekkadyynit. Suurin osa alueesta on varmasti upottavaa rämeikköä. Olemme kuitenkin löytäneet parkkipaikkojen ja junanradan takaa hylättyjen talojen alueen, jossa pääsee kävelemään vähän matkaa dyyneillä ja laskeutumaan kiville veden ääreen. Tuonne suuntasimme nyt auringonlaskua tuijottelemaan.

Paikka paljastui ehtymättättömäksi aarreaitaksi, nimittäin kierrätystaidettani ajatellen. Olen viime vuosina innostunut aina satunnaisesti tekemään jonkinmoisia veistoksia tai epämääräisiä sekataideteoksia löytämästäni hylätystä tavarasta, siis suoraansanoen jätteestä. Minusta on jotenkin hauska antaa tavaroille uusi elämä aivan eri merkityksessä kuin alunperin. Nyt huomasin, että koko kapea rantakaistale oli täynnä kaakelilaatan paloja. Harmillisen moni laatta oli kivenjärkäleessä tai tiilessä kiinni, mutta onnistuin silti tekemään useita löytöjä. Keräsin mahdollisimman eri mallisia, eri värisiä ja taidokkaasti maalattuja laatan palasia. Tämä oli kyllä hyvin portugalilaishenkinen taideidea! Täällä rakastetaan tätä värikästä ja koristeltua kaakelia.

Mistähän rantapengermien kaakelilaatat olivat peräisin? Osa niistä saattoi olla hyvinkin vanhoja, jäänteitä vanhoista ja puretuista rakennuksista. Niissä oli ihanasti myös historia tunnelmaa. Tunsin itseni kuin lapseksi joka kerää hienoja kiviä rannalta, kun etsin noita laatansirpaleita. Tänään askartelin niistä ja rautalangasta sammakkomaisen olennon. En tosin saanut siihen kulumaan kuin muutaman laatan, joten lopuille pitäisi vielä keksiä jotain käyttöä.

Auringon painuttua meren syliin, päätimme poiketa vielä yksille jonnekin. Kaupungilla oli jälleen hyvin hiljaista. Menimme Marinan eli sataman takaiseen pikkubaariin, jossa olimme äkkiseltään poikenneet myös viikko sitten. Silloin sielläkin oli ollut kuolettavan tylsää ihanista pussituoleista huolimatta. Nyt meillä oli yllättävän mukavaa, johtuen varmaankin juttuseurasta. Portugalilainen nuori mies näytti juttelevan kanssamme mielellään, ei tehnyt elettäkään rynnätäkseen karkuun. Paikallispubimme tyttö oli silloin ainoan kerran, kun päätimme tutustua naapureihin terassilla, vaikuttanut hyvin kauhistuneelta. Iloisesti hän tosin moikkailee meitä aina tuossa parkkipaikalla, joten tuskin hänelle ikuiset traumat jäi.

Juttukumppanimme oli töissä Macao:ssa Kiinassa casinoalalla. Nyt hän oli käymässä Farossa perhettään tapaamassa. Täältä hän oli alunperin kotoisin ja hän päivitteli, kuinka täällä on kaikki hinnat nousseet viime aikoina. Tiedustelimme asuntojen hintoja ja saimme kuulla vuokrakaksion maksavan 400-500 e kuussa. Tämä oli mukava kuulla, sillä se sinetöi olettamuksemme, että teimme Carloksen kanssa hyvät kaupat. Kyllähän se onni aina silloin tällöin potkaisee! Jostain syystä meillä on usein reissuissa näitä onnenkantamoisia: satutaan törmäämään oikeisiin ihmisiin ja yksi asia johtaa toiseen, ja saamme hienoja tilaisuuksia. Miksihän minulla ei ole työelämän suhteen yhtä hyvä onni kuin täällä tien päällä? No, hyvä että edes jossain Fortuna hymyilee.

Nyt odotamme taiwanilaista poikaa kylään. Toivottavasti hän osaa suunnistaa meille päin lentokentältä. Ainoa maamerkki täällä on, että kiven heiton päässä sijaitsee Faron ainoa Lidli. Muuten tämä on sellaista kerrostaloviidakkoa, että itse en ainakaan osaisi mihinkään. Jotenkin kummasti olen kuitenkin alkanut pitämään tästä alueesta, vaIkka aluksi olin siihen vähän pettynyt – ei mitään kauniita ikkunamaisemia. Ennen kaikkea olen alkanut pitämään kämpästämme – avaraa tilaa ja mukavia puupintoja. Kalle juuri tänään maksoi joulukuun vuokran eli kämppä on vanginnut meidät tai me sen ainakin vielä kuukaudeksi eteenpäin.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi