Amman Suomen vierailusta

Pistän tähän nyt eilen kirjoittamani tekstin. Lentokentillä ei ollut ilmaista verkkoa, joten saan lähetettyä tämän vasta nyt:

31.10.15 klo 16.35 Amsterdam, lentokenttä

Pyörittelen päätäni ympäriinsä yrittäen paikantaa häiriönlähdettä. Kuka on aukaissut palo-oven tai varastanut kioskista aiheuttaen korvia vihlovan piippauksen? En halua pudottaa hieronta-automaattiin kolikkoa ennen kuin ikävä ääni vaimenee. Muuten hieronnasta ei tule kovin seesteinen kokemus. Pian kyllästyn odottamaan ja syötän kolikon, jolloin saman tien laskeutuu hiljaisuus. Olin siis itse syyllinen ikävään meteliin, sillä hierontatuoleilla ei saanut istua maksamatta. Nähtävästi tuolit olisivat liian mukavia torkkumiseen ja vinkuvalla herätyskellomaisella äänellä on päätetty karkoittaa asiattomat nukkujat. Onneksi minun ei vielä ollut ajankohtaista etsiä nukkumispaikkaa vaan tällä kertaa olin täysin viaton ja halusin vain nauttia laitteen näyttämistä luontokuvista – meristä ja vuorista – ja rentouttaa selkäni. Mutta seuraavalla lentokentällä Madridissa pitäisi kyllä keksiä sopiva yöpaikka. Nyt ainakin tiedän millaisia tuoleja kohden en suuntaa. Kerran olemme pyöräretkellämme yöpyneet Madridin kentän lattianurkkauksessa, kun emme löytäneet lähistön leirintäaluetta. Silloin saimme nukkua kaikessa rauhassa 10 tuntia, jonka jälkeen vasta alueen vartijat olivat saaneet pääteltyä, ettei meillä ehkä olekaan lentoa minnekään.
…..

”Hän joka on ikuinen. Hän joka on riippumaton. Hän joka asuu lootuskukkametsässä. Hän, jolla on kapea vartalo.” Jumal-äidin tuhannen nimen kuuleminen käännettynä suomeksi oli erittäin kiintoisaa. Suurin osa nimistä oli vaikuttavasti tai kauniisti ilmaistu. Puhuttiin hänestä, joka on vailla muotoa ja kaiken ajan yläpuolella, mutta sitten saattoi yhtäkkiä tulla näitä outoja ja jopa huvittavia ilmauksia, kuten juuri ”hän, jolla on kapea vartalo” tai hän ”joka alistaa aviomiehensä tahtonsa alle”. Ammalla ei ole kumpaakaan, ei kapeaa vyötäröä eikä aviomiestä. Silti hän on varsin vaikuttava persoona. Hänestä on sanottu, että hän on tehnyt enemmän kansalaistensa hyväksi kuin monet hallitukset. Amman perustama järjestö Embracing the world on esimerkiksi rakennuttanut 45 000 taloa Intian köyhille ja antanut sairaalahoitoa 3,6 miljoonalle potilaalle.

Näissä jumaläidin nimissä, joita eilisissä tilaisuudessa Vantaan energia-areenalla lueteltiin useampi tovi, näkyy juuri hindulaiduuden moninaisuus ja se, kuinka ammalaisuus on kuitenkin tiukasti kiinni hindulaisuudessa. Toisaalta ne kertovat myös kiintoisasti Intian yhteiskunnasta. Jos joku nainen hallitsee aviomiestään, hänen täytyy olla voimakas, suoraastaan jumalallinen. Tai näin on ainakin ollut, naiskuva massa on onneksi syvässä murroksessa.

Olimme koko eilisen päivän Amman tapahtumassa. Myöhästyimme hieman aamuisten halauslippujen jaosta ja saimme aikakortit. Näitä kortteja oli haasteellisuuden vuoksi neljää erilaista, vain niiden haalea pohjaväri vaihteli. Saimme käydä tiirailemassa esimerkkitaululta, ovatko kyseessä tosiaan meidän kortit, kun viimein kuuluutettiin aikakortteja voivan vaihtaa jonotusnumeroihin. Tässä olikin mennyt jo kolmeen iltapäivällä – olimme nauttineet yleisestä innostuneesta tunnelmasta, tervehtineet vanhoja ashramin tuttaviamme, lukeneet kirjojamme ja poikenneet ruokakauppaan ostamaan syötävää. Itse halausjono edistyi paljon sujuvammin kuin Intiassa. Siirryimme tuoleilta toiselle istumaan kuin lasten tuolileikissä. Pian olimme jo lavan edessä ja ashramiin verrattuna rituaalista oli riisuttu kaikki turha lavalla könttääminen ja naaman pyyhkiminen. Intialaisuudesta muistutti ainoastaan suomeksi lausuttu kehoitus ”Jos te olette pariskunta, miehen täytyy mennä ensin.”

Amma halasi minua kymmenisen sekunttia mouruten – siltä hänen käheä äänensä kuulosti – korvaani ”rakas tyttäreni” ja sen jälkeen hän vilkaisi minua veitikkamaisesti hymyillen. Hänellä on kyllä vaikuttava hymy. Se henkii jotain suurta viisautta, mutta samalla myös huumorintajua, jotain vaikeasti selitettävää kujeellisuutta. Ikään kuin hän tietäisi maailmasta jotain enemmän kuin me muut ja tuo jokin olisi kerrassaan huvittavan hienoa.

Koska Hannu – tuttavamme Amman ashramista, jonka luona yövyimme Vantaalla – odotti tyttärineen Amman iltahalaukseen, meillä oli paljon ylimääräistä aikaa. Kyllästyimme vain pelkkään tunnelmointiin ja hindumusiikin kuunteluun, joten päätimme tehdä jotain hyödyllistä. Kävimme kysäisemässä vapaaehtoistyöntiskiltä, tarvitsevatko he lisäkäsiä apuun ja meidät lähetettiin keittiöön. Organisointi on usein pienoinen ongelma vapaaehtoishommissa. Koska ihmiset vaihtuvat koko ajan, kaikille pitäisi osata neuvoa tietty homma. Nytkin keittiössä työ meni hetkittäin seisoskeluksi, kun työnjohtaja-setä vain katosi jonnekin. Lopulta pääsimme kuitenkin osallistumaan kunnolla ja saimme auttamisesta hyvän mielen. Onhan se aina myös kiintoisaa päästä kurkistamaan kulissien taakse, kuinka rattaat pyörivät tuollaisessa valtavassa koneistossa. Pilkoimme tomaatteja, revimme salaatinlehtiä, Kalle aiheutti pienen tulvan vesiletkulla, joka ei suostunut sammumaan, ja tarjoilimme ruokaa kojussa.

Olen aina ajatellut, ettei minusta olisi mihinkään asiakaspalvelutyöhön, mutta yllättävän hyvin osasin lappaa punajuurikeittoa lautasille. Pienoinen ongelma oli, että aluksi saimme antaa henkilökuntarannekkeen omaaville ihmisillä ilmaisen ruuan ja myöhemmin ruokaa ei äkkiseltään saanutkaan jakaa ilman maksua. Aikamoiseksi selittelyksi meni. Toisaalta itse en osaa sokeasti totella mitään ohjeita. Kun ihmisillä oli tarpeeksi hyvät selitykset, miksi he tarvitsisivat ”vain ihan vähän” soppaa kertakäyttömukiin, vaikkei heillä ollutkaan ruokakuponkeja, suostuin. Työnjohtaja-setämme käskyt olivat niin epämääräisiä, ettei niitä voinut täysin totella. Hän sepusti ”Ensin suostuin antamaan jollekin ilmaisen aterian, kun heillä oli kaikkia ruoka-aine allergioita, mutta älkää enää antako ilman rahaa kellekään, kun nämä kuitenkin kalliita ruokia.” Sitten hän kuitenkin aivan kädenkäänteessä ilmoitti minulle, kun sanoin lähteväni kohta syömään: ”Ota vain tuosta salaattia ja keittoa niin paljon kuin tahdot.” Hienoa, mutta hieman käsittämätöntä. Söimme siis Kallen kanssa kummatkin ilman maksua!

Amman puhe ja muiden kunniaviraiden puheet kestivät niin pitkään, että ilta halaukset alkoivat vasta kymmenen tienoilla. Lueskelin romaania, join superfood pirtelöä ja lopulta viihdyin oikein mukavasti, vaikka silmät alkoivat painua kiinni puolen yön tienoilla. Osa porukasta olikin ottanut mukavan makuuasennon penkeillä ja Amman kiertuelaiset yöpyivät kankaista tehtyjen sermien takana ”makuupussimeressä” siskonpedissä. Kun Hannu tyttärineen oli saanut haluksen, pääsimme Hannun kyydillä tämän kämpille. Autossa meillä oli kiintoisat keskustelut kirjoittamisesta ja hyvistä kirjoista, perillä joimme iltateet ja Kalle jäi vielä juttelemaan henkeviä, kun minä painuin pehkuihin.

Pahoittelen, lukija rakaat, kun eksyin taas kirjoittamaan näin tapahtumapainotteisesti ja runsassanaisesti. Olemme tosiaan hyvin hiljaisella Amsterdamin kentällä ja täällä ei kertakaikkiaan mikään muu aktivoi minua kuin tämä näpyttely.

Oulun Luovanlabran poika sanoi minulle kuultuaan Portugali-reissustamme ”Hienoa, kun noin toteutatte haaveita, ihan mahtavaa.” Olin jokseenkin hämmentynyt. Onko kyseessä unelma? Itselle on käynyt hyvin arkiseksi, että ilmojen kylmetessä sitä vain pakataan kimpsut ja kampsut ja lähdetään. Eräs ystäväni ihmettelikin milloin olemme olleetviimeksi koko talven Suomessa. Olimme kyllä viime syksyn ja joskus olen keväästä vain käväissyt muutaman viikon Intiassa, mutta jos muistellaan aivan koko talvea Suomessa, se taitaa mennä 2005 vuoteen. Jäin tosiaan vielä miettimään tuota haave sanaa. Ensin tuntui olevan itsestään selvyys, että lähdemme, mutta toisaalta se on kyllä yhdenlainen unelma. Olen usein haaveillut, että asuisin ulkomailla – se kuitenkin eri juttu kuin jatkuva liike – ja toisaalta olen unelmoinnut viihtyisästä paikasta kirjoittaa. Nyt siis kummatkin haaveet ovat käymässä toteen. Ihanteellisen paikan löytäminen tosin tulee vaatimaan vielä työtä ja etsintää. Sitä kohden siis. Varasimme tänään vuokraauton Lissabonista ja aiomme nukkua siinä ne muutamat yöt, kun ajelemme ympäriinsä ja metsästämme uutta kotia. Pitäisi varmaan keksiä pitkän kirjoituksen päätteeksi jotain korkealentoista, mutta muuta ei tule mieleen kuin Kallen sanoin ”Elämä on fraseerausta.”

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi