Ajatuksia uuden reissun kynnyksellä

Vieraat ovat talossa, mutta isäntä poissa. Painoimme ovenkahvan alas ja sehän aukesi, kuten puhe oli ollut. Tuttavamme oli luvannut jättää meitä varten ovensa auki, koska ei itse ehtinyt meitä vastaanottaa. Aikamoinen luottamuksen osoitus! Mutta niinhän sen maailmankaikkeuden kuuluisikin toimia: ”Anna niin sinulle annetaan”, luota muihin ja he ovat luottamuksesi arvoisia.”

Edellinen vuokralaisemme vei hieman omaa uskoani ihmisyyteen – varastelemalla ja hajoittamalla asuntoamme – mutta en aio antaa hänen pilata lopullisesti sokeaa uskoani ihmisten hyvyyteen. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että useimmat ihmiset kokevat kunnia-asiakseen olla luottamuksen arvoisia jos heidän sanattomasti oletetaan olevan. Lojaliteetti tulee juuri siitä, että heihin uskotaan. Aikanaan, kun tein siivoustöitä, tein työt aina paremmin jos minulle annettiin vapaat kädet, toisin kuin jos ohjeistukset olivat olleet tiukan komentavat, jopa epäluuloiset.

Eilen katsoin docventures-dokumentin, joka kertoi myötätunnosta. Huomenna olen menossa tapaamaan Äiti-Ammaa, joka on maailmanlaajuisen myötätunnon henkilöitymä, sen elävä symboli. Näin ne asiat synkronisoituu. Ehkä tällä matkalla tulee olemaan kantavana teemana jonkinmoinen luottamuksen rakennus ihmisiin – että oppisin uudestaan arvostamaan ihmiskuntaa, meidän hienoja saavutuksiamme ja ihmisyyden valoisaa puolta. Täytyy myöntää, että välillä olen lähes katkeroitunut ihmiskuntaa kohtaan, jollain tavoin kyynistynyt. Intia maana on lisännyt paljolti tätä kyynistä asennetta, vaikka onhan se näyttänyt myös paljon inspiroivaa inhimillistä sinnikkyyttä. Hetkittäin olen suunnitellut muuttoa Lapin perukoille, vetäytymistä stressaavasta yhteiskunnasta luonnon helmaan. Mutta nyt sitten olenkin huomenna menossa hyvin yhteisölliseen tilaisuuteen, johon odotetaan 10 000 kävijää ja ylihuomenna matkaan Lissabonin miljoonakaupunkiin. Näin se elämä heittelee. Mutta jos jotain on Intiasta jäänyt käteen niin jonkinmoinen kohtalonusko. Portugalilla on meille varmasti jotain tärkeää annettavaa, kun sen lähes sattumanvaraisesti keksimme. Suurta sattumaa oli myös se, että Amma sattuu nyt olemaan Suomessa ja Vantaalla. Juuri, kun olimme arponeet lentojen päivämäärät ja tilanneet liput, näimme kaupan seinällä ilmoituksen, kuinka Amma on Vantaalla juuri silloin kuin mekin.

Ajelimme Onnibussilla Helsinkiin noin 8,5 tuntia ja keskuststa otimme paikallisbussin Vantaalle, jossa kesti vielä tunteroinen. Bussinpenkit kävivät siis tänään tutuiksi! Huomenna meillä on matkustuksesta välipäivä, kun tosiaan suuntaamme halimaan Ammaa. En tiedä kiinnostaako ketään lukea lähipäiviemme suunnitelmista. Yritän olla kirjoittamatta kovin paljon ”aiomme” tekstiä, koska ensinnäkin suunnitelmamme elävät jatkuvasti ja toiseksi tällainen teksti on puuduttavan tylsää. Mutta koska matka on näin alussa, pohjustan hieman: Ylihuomenna lennämme kahdella vaihdolla Lissaboniin. Koska nukumme yön Madridin kentällä, olemme perillä vasta sunnuntaina aamusta. Olemme varanneet edullisen hostellin – 10 e naamalta – keskustan tuntumasta pariksi yöksi. Sen jälkeen meillä on sohvasurffausmajoitus Belenin historiallisella alueella, jossa viivymme myös parisen yötä. Tämän jälkeen vain tie on edessämme. Mutta se näemmekö asvaltin keskiviivan bussin vai vuokra-auton ikkunasta, on vain korkeimpien voimien tiedossa. Voimme kysyä sitä Ammalta. Ei, emme kysy. Se ammalaisuudessa – kuten monissa muissakin kulteissa – on pelottavinta, että ihmiset antavat gurunsa ohjailla itseään kaikissa mitä arkisimmissakin asioissa. Amma on hieno uskonnollinen johtaja ja hyväntekijä. Mutta vaikka itse guru olisi ihailtava, se ei tarkoita koko hänen ympärilleen syntyneen järjestelmän olevan sitä. Amman ashramissa tapasin ihmisiä, jotka kysyivät pienimmissäkin ongelmissa neuvoa Amman kuvan edessä tai etsivät sitä Amman teksteistä. He tunsivat sisämmässään, että Amma puhui heille ja kehoitti tekemään milloin mitäkin. He eivät siis aina saaneet neuvoja edes suoraan Ammalta vaan pyrkivät tulkitsemaan äidin ohjeita mitä mielikuvituksellisemmin.

Lupaan, etten aloita blogissani enää yhtään tarinaa ”Aamulla lähdimme” tapaan. Joskus olen itsekin sortunut tapahtumia selostavaan kirjoitustapaan, joka etenee kurinalaisesti kronologiassa. Olen kuitenkin muiden juttuja lukiessani huomannut, kuinka se ei ole kovin lukijaystävällistä. Tavoitteeni on tehdä lennokkaita aloituksia, jotka viettelevät lukijan. Myöhemmästä tekstin sisällöstä en lupaa mitään. No, ehkä yritän silloin tällöin yllättää lukijan erikoisella metaforalla tai vain oudoilla sattumuksilla. Sen voin luvata ja myöntää, että kirjoitusvirheitä tulee olemaan jatkossakin runsaasti. Jos kiinnitän niihin liikaa huomiota, ajatuksenvirtani katkeaa.

Vantaalainen kaksikerroksellisten puurivitalojen miljöö muistutti vanhojen maatalojen pihapiiriä. Jotain entisaikojen hengestä oli saavutettu aluetta suunnitellessa. Ehkä vaikutelma syntyi vain talojen punaisesta väristä – ennenhän maatalot olivat juuri punamultaa – tai puusta kotoisan lämpimänä materiaalina. Viehättävää asuinaluetta joka tapauksessa!

Äskeinen olkoon esimerkkinä, kuinka pyrin kuvailemaan paikkoja, joihin tämä matka kuljettaa minut. Monet ovat kehuneet Lissabonia viehättäväksi, mutta jättäneet perustelematta miksi. Olen yrittänyt rivien välistä penkoa tietoa, mikä tekee kaupungista erityisen, missä alueilla kannattaisi pyöriä ja miksi, mutta usein tarkemmat kuvaukset jäävät puolitiehen. Seuraavassa postauksessa siis kerron oman näkemykseni, millaisena kaupunkina Lissabon minulle näyttäytyy ja ennen kaikkea MIKSI.

Tämän reissun ja sen tarinoiden arvolupaus – termi yrittäjäkurssilta – siis olkoon, että vakuutan olevani analyyttinen.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi