Lapin vaellus – Hammastunturin erämaasta ei löytynyt hampaita, mutta löytyi muuta

 

 

7.9 klo 15 Luosto

 

Täältä minä olen kotoisin, metsästä. Näistä maisemista se on aikoinaan pohjoinen ihmislaji ponnistanut. Ei ole ollut muita elinympäristöjä kuin metsää ja siellä oli toimeentultava.

 

Olen päiväunilla laavussa, jonka ohitse ajelehtii sakeaa usvaa. Odotan koululaisluokkaa ametistikaivokselta. Kalle on mennyt odottelemaan sisällä kahvitupaan, koska siellä on lämpöistä. Itse jäin ulos syömään mustikoita ja hieman torkkumaan halko pään alla kelopuisen laavun laverille.

 

Mielessä pyörii kysymyksiä: löydämmekö autiotupia ja minne majoitumme jos ne ovat täynnä? Katselen hitaasti heiluvia puunlatvoja ja mieleni rauhoittuu. Täältä minä, ja siis oma omituinen ”eläinlajini”, olemme kotoisin, kuinka en siis pärjäisi. Ihminen on luotu tiettyyn luonnonympäristöön, valitettavasti moni vain on siitä vieraantunut. Itse en tahtoisi olla niin vieraantunut, etten vaivaista viittä yötä pärjäisi lajilleni luontaisessa ympäristössä – vieläpä nykyaikaisin varustein.

 

Teltta meiltä puuttuu, mutta muut retkitarpeet kutakuinkin löytyvät repuista. On makuupussit, makuualustat, trangia ja sadevaatteet. Katselen laavussa makoillessani esitettä alueesta. Paperiin on siististi numeroitu ja nimetty eri vaellusreitit, niiden pituus ja vaikeustaso. Kuulostaa liian valmiiksi pureskellulta! Vaikka välillä on hirvittänyt, mihin olemme ryhtymässä – olemme menossa erämaahan ilman telttaa ja suunnistustaitoa – paljon mielummin kuitenkin valitsen seikkailullisen epävarmuuden kuin kaikki valmiiksi organisoituna. On jo riittävän organisoitua, että olemme hypänneet koululaisbussin kyytiin. Heillä on tietenkin ollut päätettyinä bussimatkamme välipysähdyskohteet. Kun saavumme Kutturan tienhaaraan vähän ennen Saariselkää, hyppäämme kyydistä ja olemme omillamme. Erämaa kutsuu järjestäytyneeseen yhteiskuntaan kyllästyneitä, kuten Sakari Pälsi aikanaan ilmaisi.

 

………………….

 

klo 21.50 Moberginojan autiotupa

 

Savu tuoksuu, salaperäistä tunnelmaa luo aikoja ja aikakausia nähnyt tumma puu – makuulaverit, pirtin pöytä, uurteinen lankkulattua ja paksut mustuneet seinähirret – halot rätisevät iloisesti takassa ja ulkoa kuuluu – niin, no ei mitään, täydellinen hiljaisuus.

 

Bussi jätti meidät nelostien poskeen Kaksilauttasen jälkeen. Kutturan kapea tie oli aluksi päällystetty, mutta sitä riemua ei kestänyt pitkään. Kiertelimme vesikuoppia, lokasuojat heittivät kuraa ja pyöränrenkaat painuivat kuin suohon pehmeään tiehen, kun poljimme keltaisen hiekkaista pikku tietä vesisateessa. Pari kertaa pysähdyimme kiinnittelemään reppuja mustekaloilla, sillä tien hyppyrit saivat pyöränkorit ja kantamukset luisumaan puolelta toiselle.

Olimme huojentuneita Moberginojan tuvan risteyksen ollessa selkeästi merkitty ja tiesimme suuntaavamme oikeaa reittiä. Tie oli vielä kuoppaisempi kuin edellinen, mutta vähemmän pehmeä. Emme nähneet koko matkalla kuin pari autoa ja yhden ihmisen. Juuri tältä yksinäiseltä kulkijalta – olisiko ollut kullanhuuhtoja – kysyimme tietä. Hän lausahti kohteeseemme olevan enää muutama sata metriä ja kertoi samaan hengenvetoon innoissaan, ”tällä nyppylällä toimii puhelin”.

 

Viimeisessä tienhaarassa luki vain ”Moberginojan varaustupa”, mutta päättelimme autiotuvan sijaitsevan samassa pihassa. Innokkaina avasimme autiotuvan ovihaan ja asetuimme taloksi. Olimme helpottuneen iloisia, sillä tupa ei ollut asutettu vaan nimensäveroisesti autio. Puut takkaan, trangiavettä purosta, riisivesi kiehumaan ja lämpimät pörrösukat jalkaan. Yöstä on odotettavissa viileä, jopa hallaisa, mutta vanha kultakämppä suojelee meitä pahimmalta viimalta ja hallan puraisuilta.

………………

 

Ivalojoen kultala 8.9.15 klo 21.00

 

Täydellisen erilainen yöpaikka kuin edellinen! Viimeöinen tupa oli vanha rakennus, tämä kohtalaisen uusi, siellä oli kylmä, täällä kuuma, siellä elelimme ylhäisessä yksinäisyydessä, täällä seuraa pitää useita vaeltajatovereita.

 

Kaveri lappasi kamiinaan puuta kuin höyryveturiin. Hän halusi saada kenkänsä kuivaksi ja laittoi tuvan oven auki ruokkien silti kaminan tulta jatkuvalla syötöllä. Tuuletuksesta huolimatta pirtti hehkuu lämpöä. Ainakaan ei tarvitse palella, kuten viimeyönä. Mobergin tuvalla hengitys höyrysi aamuyöllä yrittäessämme käpertyä makuupussiemme uumeniin.

 

Maaruska hehkui punaisena, Vaivaiskoivut karisuttivat keltaisia lehtiään ja viimetalvinen tykkylumi oli taittanut puita polun varrelta, kun taivalsimme Pahaojan suunnilta kohti Ivalojoen kultalaa. Luulimme alueella riehuneen valtavan myrskyn, koska puita oli laonnut joukoittain, mutta vaeltajatoverimme sivisti meitä kyseessä olleen painavan vetisen lumen.

 

Ivalojoen virta solisee, alasängyssä pappa kuorsaa ja muut ovat iltanuotiolla paistelemassa makkaraa. Tämä Ivalojoen Kultalan autiotupa on suosituin vaellusalueen tuvista ja pihapiiristä löytyy myös varaustupaa ja vuokratupaa. Paikka on merkittävä kulttuurihistoriallinen kohde 1800-luvun puolelta. Täällä on huuhdottu sankoin joukoin kultaa ja niimpä pihapiiristä löytyy edelleen merkkejä kyläyhteisöstä: leipoma, kellari, savusauna. Elokuva ”Lapin kullan kimallus” sijoittuu tänne Kultalan maisemiin.

 

Itse autiotupa on pieni ja vaatimaton – silti tänne on onnistuttu sijoittamaan kerrossängyt kahdeksalle – mutta muut rakennukset ovat varsin näyttäviä, etenkin vanha kruunun stationi. Valtio rakennutti kruunun aseman valvomaan kullanhuuhdontaa kesällä 1870. Noihin aikoihin näihin maisemiin virtasi huuhtojia suuren kultakuumeen vallassa ja myös valtio halusi hyötyä kultaryntäyksestä. Kruunun asemalla tarkistettiin lupakirjat ja punnittiin löydökset, joista valtio verotti osan itselleen. Nykyään asemalla yöpyminen on ankarasti kielletty, mutta rakennukseen pääsee sisälle tarkastelemaan vanhoja seinäkarttoja, valokuvia ja aistimaan, miten suuri innostus kullan etsintään oli aikoinaan liittynyt. Lappia oli pidetty ”nälkämaana”, köyhänä ja kurjana alueena, jonne kukaan ei tahdo, ennen kullan löytymistä 1800-luvun lopulla. Kulta muutti monien elämän – sekä lappalaisten että etelämpää saapuvien – ja rikastutti pohjoista Suomea.

 

12 kilometriä epätasaista polkua, riippusiltoja ja joenvarren portaita, tuntuu jaloissa, mutta ei tämä silti elämäni rankimpia fyysisiä suorituksia ollut. Vielä muutama kilometri lisääkin olisi mennyt kevein jaloin. Toisaalta luulin, ettei 12 km tuntuisi yhtään missään, ja siinä myönnän erehtyneeni. Lopulta oli yllättävän rankkaa: nyt kroppa tuntuu mukavan raukealle ja padallinen ruokaa maistui niin että olisi maistunut enemmänkin.

……………

 

9.9.15 klo 20,30 Liljeqvistin tupa

 

Hirret kymmenen sentin päässä tyynystäni ovat salvattu sammalein. Vanhat hiiltyneet hirret ovat täynnä kolhua ja madonsyömää, muistuttaen aarrekarttaa.

 

Olemme miniatyyrimaassa. Mökki muistuttaa kuin nukkekotia, se on niin pikkuriikkinen. Pihassa jököttää myös puolen toista metrin korkuinen vanha savusauna, joka näyttää kuin hobitin asunnolta. Vessa ei sekään ylpeile koolla vaan pikemminkin yksinkertaisuudella: tasolattia, näkösuojana palanen huopaa, avonaiset seinät, vähän huopakattoa ja riuku istuinsijana.

 

Aamulla arvoimme lähtisimmekö edellispäivän reittiä takaisin Pahaojalle. Itse en kannattanut saman polun kulkemista, koska uusia maisemia on aina hauskempi nähdä. Jostain syystä minua turhauttaa suuresti palailla samoja reittejä. Useat ihmiset sanoivat meille ”kyllä sen Sotajoen ylitse varmaankin pystyy kahlaamaan”. Kukaan näistä vaeltajista ei kuitenkaan itse ollut ylittänyt jokea. Joku epäili, ettei siinä ehkä juuri nyt pääsisi, sillä virrat ovat yleisisti vuolaita. Kalle epäili suunnitelmaa joen ylittämisestä, mutta sain hänet ylipuhuttua. Varasuunnitelmamme oli yöpyä taivasalla, rakentaa jonkinmoinen suoja jos emme pääsisi joen yli.

 

Matkaa kultalasta Ivalojokea seuraillen Sotajoen suuhun piti olla ainoastaan kahdeksan kilometriä, mutta matka tuntui puolet pitemmälle. Kilometrit olivat paljon tuntuvampia kuin edellisellä etapilla. Maasto oli hyvin moninaista! Jokivarren hiekkapolut olivat keveitä astella, samoin puolukanvarpujen seassa kumpareilla kulkevat reitit, mutta välillä maasto muuttui hyvin kivikkoiseksi: sammaleista jyrkästi jokeen viettävää kalliota ja jalkapohjan alla muljuavia pyöreitä irtokiviä.

 

Aina nähdessäni kaukaa joen muodostavan pieniä lahtia, työntyvän tunturiin päin poukamiksi, ajattelin ”jes, tuosta se joki varmasti laskee.” Lopulta olin jo lopettanut toiveikkaan odottamisen ja keskityin vain jalan laittoon toisen eteen. Silloin joki yhtäkkiä hyökkäsi vaastaan hiekkaisen tasanteen takaa. Ja millainen joki? Vuolas ja kuohuva virtahan se oli! Kävelimme jokivartta edes takaisin yrittäen löytää sopivaa kahluupaikkaa. Välistä virta oli liian syvä, välillä se taas kuohui liikaa. Ilman tavaroita en olisi hetkeäkään epäröinyt kahlata ylitse, mutta repun kanssa mietin, riittääkö tasapainoni.

 

Löysimme hylätyn kanootin ja ajattelimme lainata sitä tavaroiden yli kuljettamiaseen. Raahasimme kanootin rantaan ja kävin muutaman melan verran kokeilemassa pysynkö sillä pystyssä. Kanootti oli kieltämättä hieman kiikkerä, koska se oli pitkä ja kapea. Uskon, että olisin pärjännyt sen kanssa, mutta Kalle pelkäsi kanootin keikahtavan eikä päästänyt minua syvemmille vesille.

 

Yksi suunnitelmamme oli lainata telttaa, mikä löytyi kanootista, ja yöpyä siinä tasaisen hiekkaisella nuotiopaikalla. Itsellä meinasi jo loppua kärsivällisuus tähän suunnitelmien puntarointiin. Onneksi jahkailumme keskeytti pari kokeneen eränkävijän näköistä äijää. Hekin ihmettelivät virran voimaa ja olivat yllättyneitä sen syvyydestä, mutta heillä oli selvät sävelet: yli oli päästävä tavalla tai toisella. Niimpä löyttäydyimme heidän matkaan. ”Jos he pystyvät siihen, kyllä mekin”, tuumimme.

 

Kengät pois ja housun lahkeet niin ylös kuin mahdollista. Kun olimme riisuneet enimmät vaatteet ja asetelleet tavarat selkään, äijät lähtivät edeltä ja minä heti heidän vanavedessään. Pyrin seuraamaan heidän jalanjälkiään ja nojaamaan vaellussauvaan. Jossain vaiheessa huomasin kuohujen perusteella hieman paremman reitin ja valitsin astuinsijoiksi pari eri kiveä kuin muut. ”Tämä meidän naisihminen tuli sitten ensimmäiseksi perille”, sain kuulla ihmettelevää palautetta saapuessamme vastarannalle. Joku olisi voinut ottaa palautteen kehuna, mutta minua se ärsytti. Sana ”naisihminen” sisälsi paljon sukupuolittunutta stereotypiaa. Ihan kuin minun ei naisena olisi oletettu pystyvän samaan kuin muut. Monilla miesvaltaisilla aloilla, naisten pitää kuulemani mukaan tehdä jatkuvasti kaksinverroin töitä lunastaakseen paikkansa ja saadakseen kunnioitusta. Erämaa on varmaan perinteisesti samalla tavoin miesten temmellystanner.

 

Tulin ensimmäiseksi perille ainoastaan hyvän tasapainoni ja ketteryyden vuoksi. Lyhyydestäni ei ainakaan ollut etua, sillä pahimmillaan vesi ylsi minua melkein vyötäröön, pitkillä äijillä sen noustessa vain reiluun polviin. Meillä kaikilla oli vaellussauvat kädessä ja sukat jalassa, muita apuvälineitä ei ollut, mutta ihmeen kivuttomasti virta silti päästi ylitseen. Mitä nyt kylmyys varpaissa hieman pisteli.

 

Muutama sata metriä Sotajoen ylityksen jälkeen, törmäsimme tähän hyvin pieneen autiotupaan. Virranselättäjä toverimme pystyttivät telttansa mökkimme pihaan ja toivat vaatteitaan kuivamaan tehokkaan kaminan lämpöön. Tässä kuuden neliömetrin ”ladossa” on jotain hyvin hellyyttävää! Leikkimökin kokoisena se on suorastaan huvittavan kodikas.

Taas olemme historiallisella kullanhuuhdonta paikalla. Täällä oli tehty ensimmäinen valtaus 1870-72 ja tuona aikana kultaa huuhdottiin noin 11 kiloa. Tullessamme törmäsimme jokivarressa myös Bjöklundin vanhaan valtauspaikkaan. Hän oli kaivanut sieltä ennätysmäärät kultaa 1800-luvun lopussa. Tarina kertoo, kuinka mies oli heitetty ulos kapakasta ja hän oli vaeltanut kiukkuisena metsään, mihin oli sitten jouvuksissaan sammunut. Mies oli nähnyt enneunen, jossa saamalaisakka käskee häntä nousemaan pois kullan päältä.

 

10.9.15 klo 20.10 Pahaojan autiotupa

 

Tulet humisevat takassa ja aurinko on juuri laskemassa. Olen jo makuupussissani vaikka kello huitelee vasta kahdeksaa. Tähän on kaksi syytä: ulkona on hyvin paljon mäkäräisiä – varmaankin lämmin päivä sai polttiaiset hereille – ja Mäntsälän retkiporukan täti kömpi pussiinsa kuorsaamaan jo seitsemältä, joten mökissä ei kehtaa elämöidä.

 

Pahaojan autiotuvan pihapiiriin on majoittunut 13 hengen retkiporukka ja pari heistä nukkuu Kallen ja minun seurana tuvassa. Vahtikoirakin on nähtävästi tulossa sisään pirttiin. Enempää tänne ei mahdukkaan, sillä kerrossänkyjä on vain kaksi. Pienuudestaan huolimatta tämä on varsin toimiva tupa: hyvä takka, iso pirtin pöytä ja sängyissä patjat.

 

Pahanojan valtausta pidetään kullanhuuhdonnan koneistamisen ensi yrityksenä. Rakennukset pystytettiin 1920-luvulla ja paikalle raahattiin jopa höyrykone ja ratakiskoja. Touhussa ei kuitenkaan päästy alkua pitemmälle, kun yritys meni konkurssiin. Kultaa ei löytynyt tarpeeksi ja lukuisat kivet haittasivat koneiden toimintaa. 1950-luvun alussa kullan huuhdonta alueella hiljeni ylipäätään ja rakennukset rappeutuivat pahoin. 1970-luvulla Museovirasto kunnostutti osan rakennuksista.

 

Vaelsimme tänään Liljeqvistin mökkeröltä tänne Pahaojalle. Maasto oli naurettavan helppoa verrattuna edelliseen päivään. Pari kalliokiipeilykohtaa ja purojen ylitystä tuli vastaan, mutta muuten jokivarsi polku muodostui tasaisesta hioekasta tai heinikosta. Aluksi kävelimme hiekkaharjua, mutta pian polku laskeutui lähes joen tasalle. Monenkirjava heinikko oli upean näköistä, samoin jylhien kallioiden tulipunaiset puolukanvarvut. Onnistuimme näkemään niin kullanhuuhdonnan historiaa kuin nykypäivääkin. Ohitimme vanhoja ruostuneita kouruja, joita pitkin hiekkaa oli lasketettu. Paljon tuli vastaan merkkejä myös siitä, etteivät kulta-ajat suinkaan kokonaan ole ohitse. Kakaravaltauksen virallinen lupakirja oli teipattu kylttiin ja lupa oli myönnetty vuonna 2012. Vaikka näitä valtausmerkkejä ja numeroita oli näkynyt siellä täällä, oli silti melkoinen yllätys yhtäkkiä nähdä kullanhuuhtojat tosi toimissa. Sotajoen vastarannalla erotimme miehiä lappamassa hiekkaa kouruun ja vesipumppu generaattori mourusi jokivarressa. Harmi, ettemme päässeet aivan vierestä seuraamaan touhua. Raskaalta työltä se näytti: kivien ja hiekan siirtelyä hartijavoimin.

 

Kyllä täältä kultaa kuulema edelleen löytyy, mutta ei sellaisia määriä kuin parhaina aikoina. Merkittävä osa huuhtojien tuotoista tulee korukivistä, ei pelkästään kullasta.

Itsellä oli hieman tapaturma-altis päivä: poltin polveni kiehuvalla kahvivedellä, sain pikkusormeen haavan katkaistessa käsin polttopuita ja löin pääni vessanovenpieleen. Ehkä on siis paras, etten nouse yöllä katsomaan revontulia, vaikka muut matkaajat ennustavat niiden olevan kirkkaita.

 

Päivän kohokohtia olivat: pulahtaminen sotajokeen ja virvoittava peseytyminen siinä, puolukoiden syönti ja kerrassaan upean lämmin keli. Oli mahtava vaelluspäivän päätteeksi istua laavulla – pahaojalla on hieno pihapiiri -, tuijotella tulta ja jokea hörppien kahvia sekä uitella väsyneitä jalkoja miellyttävän raikkaassa vedessä.

 

11.9.15 klo 20.30

 

Näissä maisemissa näkee hienosti kullanhuuhdonnan nykypäivää. Moberginojan ympäristössä kullankaivuu on ollut yhtäjaksoisesti vilkasta jo 120 vuotta. Nykyään lähistöllä sijaitsee Ivalojoen ainoa kaivospiiri.

 

Kutturan tiestä risteävän pikku tien päässä vastaan hyppää kunnon kylttitykitys. Löytyy monenmoista hauskasti nimettyä valtausta, kuten Väkivaltaus, Taivasten valtakunta ja Kultainen pukki. Postilaatikoitakin jököttää tienreunassa varsinainen meri. Kai täältä hippuja löytyy, kun yrittäjää on niin joka lähtöön! Ihmisillä on erinäisiä asuntovaunuviritelmiä valtaustensa vieressä ja vesiputkia ja kouruja vedettynä sinne tänne. Kyllähän se vähän luontoa rumentaa, mutta toisaalta ihailen tällaista sinnikästä yritteliäisyyttä!

 

Pyöräilimme kutturantien risteykseen, sillä aioimme käydä kioskilla, jonka olimme tullessa ohittaneet. Oletimme kioskin avautuvan viikonlopuksi. Paikka oli kuitenkin täysin kuollut, vaikka autoja kulki ohitse vilkkaasti! Jäimme paistattelemaan päivää kioskin pirtinpöydille, sillä oli uskomattoman lämmin keli.

 

Tänään ei ollut jokea uimiseen, kuten eilen, sillä Moberginoja on hyvin pieni puropahanen ja tulimme Pahaojalta tänne jo aamupäivästä. Kuura oli maassa aamulla ja jokainen heinänkorsi hohti valkoisuutta. Nopeasti keli kuitenkin lämpeni. Yhtä nopeasti kuin vaelluksemme edistyi, sillä tänään kävelimme vain 1,5 kilometriä ja ajoimme sen jälkeen kolmisen km pyörillä tänne Mobergille majoittumaan. Tehtyämme vähäisiksi huvenneista ruokatarpeistamme lounaan, polkaisimme 5 km kioskille, jotta olisimme saaneet jotain jälkiruokaa. Marjaretkeksi kioskireissu kuitenkin meni! Metsästimme puolukoita ja mustikoita hillitsemään mahan vaativaa murinaa. Tänään olemme syöneet joka aterialla vain soijasuikaleita ja linssejä, aamulla meillä oli lisäksi hieman pastaa.

 

Miksi ruokatarpeemme ovat näin vähissä? Unohdin ison laatikon kaurahiutaleita Kultalaan ja toisaalta olimme mitoittaneet eväät niin, että kävisimme tänään Saariselällä kaupassa. Laiskuus ja mukavuudenhalu kuitenkin iski niin, ettemme viitsineet siirtyä täältä Moberginojalta Saariselän tienvarteen johonkin laavuun yöpymään. Saariselän välittömässä läheisyydessä ei näyttänyt olevan autiotupia. Matka ei täysin mahdoton olisi ollut päiväseltäänkin, edes takaisin noin 50 km, mutta lopulta laskeskelimme ruokamme riittävän juuri ja juuri.

 

Laiskuus löi päälle, koska viime yönä tuli hieman huonosti nukuttua: Mäntsälän retkikerhon täti kuorsasi ja ihmiset aloittivat pakkasrapistelun jo seitsemän maissa. Kalle nukahti kioskin penkille auringonpaisteeseen ja minä uppouduin kirjani pariin.

 

Illalla ihmettelimme tuvan läheisiä kullankaivuuviritelmiä ja söimme puoliraakoja puolukoita. Polttiaiset kiusasivat iltanuotiolla, mutta muuten oli erittäin kaunis ilta – yhtä upea kuin päiväkin. Yllättävän nopeasti kesäisen päivän lämpö karkasi seitsemän aikoihin ja antoi tilaa illan raikkaidelle. Yhtäkkiä tuoksuivat syksyn lehdet ja kylmä maa. Käsiä pisteli, kun tiskasin kattilamme raikkaalla purovedellä.

 

Moberginojan tupa ei ollut suosituimpia autiotupia ja saimme taas, kuten tullessakin, viettää yömme kaksistaan. Tuvan heikkous oli ainoastaan savuttava takka – sekin ongelma lieveni asetellessa puut aivan takan perälle pystyyn – muuten se oli tummine puupintoineen varsin tunnelmallinen. Kummituksiakaan ei näkynyt, vaikka niitä vieraskirjassa lupailtiin.

 

…………..

 

Seuraavana päivänä polkasimme pyörillä sovittuun tapaamispaikkaan Nelostien levikkeelle, bussi poimi meidät kyytiin ja ajoimme Kiilopäälle. Tuolla turismikeskittymässä palloilimme hetken, sillä meidän täytyi odottaa koululaisia, jotka saapuivat kuppikunnittain vaelluspoluilta ja pakkailivat rinkkansa antaumuksella. Toisaalta meillä ei ollut mitään odottelua vastaan, sillä ehdimme syödä hotelliravintolassa. Kalle ei raaskinut syödä kiskurihinnoilla kuin omenapiirakanpalan, mutta minä pröystäilin salaattipöydällä. Oli niin huikaisevan nälkä, että olisin voinut syödä vaikka koko ravintolan tyhjäksi!

 

………

 

Loppulause:

 

Olimme haaveilleet pohjoisen valtauksesta pitkään. Jollain tavoin oli noloa, että olimme kolunneet useiden Aasian maiden syrjäiset kolkat, mutta emme olleet nähneet kunnolla omaa maatamme. Olimme reissanneet pääosin vain Etelä – ja Keski-Suomessa. Kuusamossa olimme käyneet lumilautailemassa ja minä olin käynyt joskus kouluaikoina vaeltamassa Posion maastoissa. Jokatapauksessa meiltä puuttui kokemukset Kuusamon yläpuoleisesta lapista ja karun kauniista lapin luonnosta. Nyt tuli huiputettua Patatunturi – tosin ei se huikean korkea ollut – , nähtyä kirkkaan vuolaita jokia, ihailtua voimakasta ruskaa, koettua autiotupien savuisa salaperäisyys ja ihmeteltyä Vaivaiskoivujen kitukasvuista kippuraisuutta.

Koska tämä on ääribudjettimatkailun blogi, täytyy rahapuolestakin sanoa sananen. Kuten usein ennenkin, koko matkan idea syntyi edullisuuden varaan. Joskus ennenkin olimme saaneet lähtökipinän siitä, että juuri tiettyyn paikkaan on halvat lennot tai joku tarjoaa ilmaisen asumisen yms. Nyt satuin näkemään tori.fi sivuilla ilmoituksen vapaista paikoista koululaisbussiin. Oulun Steiner koululaiset olivat matkalla Saariselän maisemiin retkeilemään ja tarjosivat kyytiä meno-paluuna 40 e hengeltä. Pitihän tuollaiseen loistavaan tilaisuuteen tarttua! Pyörämmekin he suostuivat ottamaan veloituksetta kyytiin. Vinkkinä siis muille budjettimatkailijoille: älä mieti kuinka pääsisit edullisesti tiettyyn paikkaan, vaan päinvastoin. Mene hinta edellä! Tartu tilaisuuteen jos jonnekin kohteeseen sattuu pääsemään puoli-ilmaiseksi ja räätälöi sitten kohteessa matkastasi oman näköisesi. Matka ei siis maksanut meille suoranaisesti mitään muuta kuin 40 euroa naamalta, mutta tietenkin ruokia piti ostaa matkaan ja muutamia retkivaatteita. Syödä pitää kuitenkin aina, joten en laske sitä kuluksi, ja toisaalta hankkimiani vaatteita voi käyttää muulloinkin.

 

Lapin luonto on puhdas ja raikas kuin tunturipuro. Joskus vielä uudestaan, viimeistään eläkeläisenä – vaeltajien keski-ikä näytti olevan yläkanttiin meihin verrattuna. Virkistävää näin päin, sillä Aasian reiteillä näkee usein miten parikymppisiä ja nyt saimme lukeutua ”nuorisolaisiin.”

 

Savuisuus luo tunnelmaa Moberginojan autiotupaan

Savuisuus luo tunnelmaa Moberginojan autiotupaan

Irrottelen palasia pakurikääpää Koivun rungosta. Huomatkaa ihanat kurahousuni, jotka kyllä tulivat tarpeeseen märässä heinikossa.

Irrottelen palasia pakurikääpää Koivun rungosta. Huomatkaa ihanat kurahousuni, jotka kyllä tulivat tarpeeseen märässä heinikossa.

Ivalojoki ruskamaisemineen

Ivalojoki ruskamaisemineen

Hyvin pikkuriikkinen Liljeqvistin tupa

Hyvin pikkuriikkinen Liljeqvistin tupa

Välillä polku oli tällaista ensiluokkaista, välillä se taas katosi pajukoiden tai kallioiden sekaan.

Välillä polku oli tällaista ensiluokkaista, välillä se taas katosi pajukoiden tai kallioiden sekaan.

Kullanhuuhtojat työssään

Kullanhuuhtojat työssään

Vanha kruunun asema, jossa kulta punnittiin. (Ivalojoen kultala) Paksut ja hiiltyneet hirret tekivät rakennuksesta majesteetillisen ilmestyksen

Vanha kruunun asema, jossa kulta punnittiin. (Ivalojoen kultala) Paksut ja hiiltyneet hirret tekivät rakennuksesta majesteetillisen ilmestyksen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi