Vankina suihkukopissa – viimeisiä hetkiä reissussa ja ensimmäisiä kotiinpaluussa

(Artikkelikuva: Mumbain CST eli Victoria asema henkii vanhan ajan tunnelmaa. Ensimmäinen nimi tulee sodissa menestyneen hinduhallitsijan Chhatrapati Shivaji Terminuksen mukaan ja toinen on brittien antama. Näyttävillä rakennuksilla kuuluu olla aina vähintään kaksi nimeä, koska eri tahot tahtovat nimetä ne omien sankareidensa mukaan.)

Mumbaissa meillä ei ollut enää nettiä käytössä, eikä olisi ollut sopivaa paikkaakaan kirjoitteluun, sillä olimme päivän kodittomina. Suomessa taas vuokralaisemme oli järjestänyt meille muuta ajateltavaa, joten nämä reissun loppusanat nyt hieman viivästyivät.

Ensiksi ”lopun ajan tapahtumista”. Juna Goalta Mumbaihin saapui ajallaan eli yhtä aikaa auringonnousun kanssa kuuden aikoihin. Etsimme aluksi Victorian asemalta aamupalapaikkaa, mutta kioskeja lukuun ottamatta mikään ei ollut auki. Sukelsimme sitten ulos tuosta majesteetillisestä, lasimaalauksineen enemmän kirkkoa kuin rautatieasemaa muistuttavasta, avarasta luolastosta. Asema oli Unescon maailmanperintö kohde, mutta vielä huikeampia rakennelmia nousi sen ympäristössä. Unenpöpperöisenä kääntelin päätäni ja mietin, voiko tämä olla sama Mumbai kuin lentokentän läheiset rähjäiset alueet, missä viimeksi olimme vaeltaneet. Utelin Kallelta, mikä oli valtava palatsimainen monista kupolitorneista koostuva linnoitus. Vastaukseksi sain ”Se on posti.” Noin arkinen laitos asusti kuninkaallisissa tiloissa! Totta kai Mumbain kokoiseen kaupunkiin mahtuu niin loisteliaita kuin rähjäisiä alueita, mutta itselleni oli täydellinen yllätys, kuinka aseman tienoo oli niin viehättävää seutua. Yleensä juna-asemien ympäristö on Intiasssa sitä pahinta kaaosta ja kusen tuoksua. Kalle ei ollut yhtään varoittanut tai mainostanut meidän saapuvan juuri Mumbain historialliseen keskustaan eli ”fort” nimiselle alueelle, joka on täynnä toinen toistaan upeampaa siirtomaa-aikaista arkkitehtuurista taidonnäytettä. Rakennuksissa, joissa olisi voinut asustaa itse kreivit ja aateliset, toimi hyvin tavanomaisia liikkeitä, kuten vaikkapa ruokakauppa.

Kävelimme heräilevän kaupungin katuja Colaballe päin. Löysimme ainoastaan yhden avonaisen ravintolan – varhainen aukiolo selittyi ehkä sillä, kuinka pitäjät olivat muslimeita. Ihmeellisiä nämä Intian metropolit sinänsä, kuinka hitaasti ne aamuin heräävät. Thaimaassa tai Kiinassa lähes kaikki liikkeet ovat jo seitsemältä auki, Intiassa tuohon aikaan auki ovat vain hyvin pienet teekojut. Mumbain kahvilatkin näyttivät aukaisevan yleisesti vasta yhdeltätoista aamupäivällä! Toisaalta intialaisissa kaupungeissa on ihana kävellä aamuvarhaisella juuri siksi, että kaupunki nukkuu ja teillä on tilaa. Kodittomatkin vetelivät vielä sikeitä kuka missäkin katukivetyksillä. Kun huomasimme, ettemme voi vielä etsiä ostospaikkoja, asetuimme itsekin hetkeksi lepäilemään erään kiinniolevan kioskin myyntitasolle. Itse pistin siihen jopa makuulleen.

Koska meillä ei muuta ollut kuin aikaa, juutuimme juttelemaan erään slummikierroksia myyvän hippimäisen intialaisen kanssa. Intialaiset ovat harvoin persoonallisesti pukeutuneita, mutta tuo mies kyllä oli kirkkaan punaisine nahkakenkineen ja nahkaliiveineen. Hän kehui, kuinka voisi näyttää meille aivan erilaisen Mumbain. Kalle jutteli tuon punkkarin kanssa pitkät tovit ja itse nuokuin takaa-alalla. Slummeihin tutustuminen on kuulema nykyään turistien suosiossa ja kierroksista maksetaan maltaita. Tuo setä olisi lähtenyt oppaaksi 2000 rupialla per naama. Ei meillä tuossa vaiheessa enää edes ollut niin paljon rahaa, joten kierrosta ei tarvinnut pitkään harkita. Olemme sitä paitsi nähneet kahdeksalla Intian matkallamme aivan tarpeeksi köyhyyttä, että sitä tarvitsisi erikseen lähteä tutkiskelemaan. Ovatko slummikierrokset ehdottoman hyvä juttu, vai onko niissä tiettyjä ristiriitaisuuksia? Mitä mieltä lukijani ovat? Itse suhtaudun tällaiseen ”mennään katsomaan köyhyyttä” turismiin hyvin ristiriitaisin tuntein. Voihan se olla jollekin matkailijalle avartava kokemus ja slummeissa eläjät voivat hyötyä turisteista myymällä kaikenlaista, mutta varmasti se tuo monenmoisia turismin lieveilmiöitä alueille, ja onhan siinä myös jonkinmoista eettistä ongelmaa.

Päivä Mumbaissa kodittomana sujui yllättävän sutjakkaasti. Kun olimme saaneet jättää tavaramme – paitsi pussia mitä ei saanut suljettua – rautatieaseman säilytykseen, ei haitannut vaikkei meillä ollut mitään ”tukikohtaa”. Levähtelimme milloin missäkin kahviloissa tai vain kauppojen portailla. Kävimme kurkkaamassa ”India Gate:n” eli riemukaarimaisen portin ja maan kalleimpiin kuuluvan Taj hotellin, jotka löytyivät vieretysten rantamaisemista, muuten tyydyimme ihastelemaan satunnaisesti vastaantulevaa arkkitehtuuria. LKegendaarisessa Leopold kahvilassa kävimme ovelta räpsäisemässä valokuvan. Itse olin myönteisesti yllättänyt Fort alueen arkkitehtuurista, leveistä kävelyteistä ja kohtalaisen siististä kaupunkikuvasta. Onhan Intiassa joka kaupungissa hienoja rakennuksia siellä täällä, mutta tuo alue oli mahtavan yhtenäistä. Rähjäiset ja sortumaisillaan olevat rakennukset olivat harvinaisia – intialaisilta hieno saavutus,kuinka he ovat osanneet pitää kunnossa suurimman osan brittivallan aikaista näyttävistä kivitaloista – vaikka tietenkin niitäkin oli satunnaisia. Yhteen pieneen rakennuksiin oli kiinnitetty kyltti ”tämä talo tulee sortumaan koska vain, täällä ei ole turvallista asua”, ja silti rakennuksessa oli niin asuntoja kuin liiketilaakin.

Lentokentällä jäin suihkukopin vangiksi! Olin mennyt vaihtamaan vaatteeni ja pesemään hieman naamaani ja jalkojani, ja tuo ”watsu” koppi eli ei varsinaisesti suihku vaan ”vesivirkistyspaikka” meni takalukkoon. Jokin virhe lukossa oli, sillä jo ovea sulkiessa se oli hyvin jäykkä. Yrittäessäni avata ovea, lukko napoista ei tapahtunut mitään. Oven paksut metallikielekkeet eivät liikahtaneetkaan! Jostain syystä juuri tuohon pesupaikkaan oli valittu mielettömän paksu palo-ovi, joka ei ollut auki ylhäältä eikä alhaalta, siis mitään ilmatilaa ei ollut lattian eikä katonrajassa. Viereisistä vessakopeista olisin mahtunut kiipeämään pois, mutta tuolta siihen ei ollut mitään mahdollisuutta. Koputin ensin varovaisesti oveen, mutta kukaan ei kuullut. Sittemmin jyskytin sitä kunnolla, ja vessan siivooja huomasi ahdinkoni. Hän ilmoitti hakevansa avaimen. Hän yritti aukaista ovea avaimella ainakin 15 minuutin ajan! Hän ei aluksi kehdannut pyytää apuvoimia. Lopulta turhauduin ja aloin hakkaamaan ovea kunnolla. Esitin olevani paniikissa, että asiat etenisivät. Tuossa vaiheessa oli jo selvää, ettei ovi aukeaisi avaimella vaan tarvittaisiin järeämpiä työkaluja. ”no panic madam”, naimnen huuteli oven takaa. Lopulta hän haki paikalle palomiehen ja nämä hakivat turvamiehiä. Viimein alkoi tapahtua: oven lukon ruuvit tippuivat varpailleni ja ovi pullisteli sorkkaraudalla väännettäessä niin voimallisesti, että minun piti perääntyä perimmäiseen nurkkaan, etteivät oven karmin puusirpaleet kimpoilisi päälleni. Lukko oli edelleen yllättävän vahva. Koko ovenpieli piti purkaa, ennen kuin ovi lopulta pamahti auki. Edessäni oli yhtäkkiä ainakin kaksi kymmentä uteliasta silmäparia. Kaikki kyselivät yhtä aikaa olenko kunnossa. Minut autettiin kopista kädestä taluttamalla, painettiin tuoliin istumaan ja kehoitettiin juomaan vettä. Sain vakuuttaa useaan kertaan olevani aivan kunnossa, ja etten tarvitse lääkäriä, ennen kuin minut kasvojenpesun jälkeen päästettiin menemään. Kalle oli vähän ihmetellyt, minne olin kadonnut, mutta hän istui silti samassa paikassa, mihin olin hänet jättänytkin. Hän oli päätellyt minun eksyneen kentälle – pystyn nimittäin eksymään jopa junassa -, ja siksi hän oli halunnut istua samassa paikassa, ettemme kulkisi ristiin. En ollut voinut soittaa Kallelle, koska puhelimeni oli rikki. Olin vain voinut yrittää huutaa oven läpi, että joku lentokenttävirkauilijoista veisi sanan Kallelle, mutta eivät he olleet löytäneet häntä. Olin ollut hyvin väsynyt ennen watsuun lähtöäni, ja olin ajatellut torkahtaa heti sen jälkeen. Kaiken oven hakkaamisen ja huutamisen jälkeen minulla oli kuitenkin sen verran adrenaliinia veressä, että yhtäkkiä olinkin täysin hereillä. Jaksoin loistavasti kaikki lentokenttämuodollisuudet. Watsu oli siis nimensä veroinen; tuo koppi oli hyvin virkistävä kokemus!

Olimme yön Helsingissä ja seuraavana päivänä ajelimme Onni bussilla Ouluun. Vuokralaisemme oli järjestänyt kämpillämme kunnon kevätsiivouksen eli raivannut pois monenmoista ”turhaa” roinaa. Kaikenlaista oli kadonnut, kuten tietokoneeni, kiinalaisia taidekankaita, taulu seinältä, kahvinkeitin ja Kallen kitaroita kellarikopista. Osa tavaroista oli kyllä oikeasti turhaa, kuten muutamat vanhat vaatteet, mutta paljon hyödyllistäkin tai tunnearvoltaa suurta oli hävinnyt. Rikosilmoitus ja vakuutusselvittelyt ovat työllistäneet ja tulevat vielä työllistämään ennen kuin tämä episodi on selvitetty. Tästä lähtien valitsemme vuokralaisemme vähän kriittisemmin, sillä nyt olimme hyvin huolettomia. Emme pyytäneet edes kunnon takuuvuokraa. Onni onnettomuudessa, että onneksi hän ei ole nauttinut särkemisestä, toisin kuin usein hänen kaltaisensa pikku kriminaalit, ja kämppä oli aivan asuttavassa kunnossa. Kaikki oli suurin piirtein ehjää, mitä nyt palovaroitin oli revitty johtoineen katosta ja eräs sähköpistoke moukaroitu. Meillä on aina ennen ollut tosi hyvät vuokralaiset – ja uskokaa tai älkää reissaaminenkin on vain vahvistanut käsityksiämme ihmisten hyvyydestä – joten emme osanneet olla varpaillamme. Sohvasurffatessamme maailmalla olemme aina saaneet aivan vieraiden ihmisten asuntojen avaimet käteen ja me täällä päässä olemme antaneet vierailijoillemme samoin täydet oikeudet käyttää asuntoamme. Tämä kaikki perustuu luottamukseen! Ihmisten välinen luottamus tässä maailmassa on elintärkeää, ja mielestäni luottamus lisää luottamusta. Yleensä ihmisillä on sen verran kunniantajua, että jos he ymmärtävät toisen luottavan heihin, he ymmärtävät myös olla sen arvoisia. Mutta tämä nuori mies oli nähtävästi täysin vailla ”yleisinhimillisyyttä.” Millainen ihminen vie toisen työtodistukset tai taulun seinältä? Ymmärrän vielä, esimerkiksi kitarat, jotka voi helposti muuttaa rahaksi. Mutta osan tavaroista hän oli anastanut selvästi vain kiusallaan!

Kotiinpaluumme ei siis sujunut erityisen riemastuttavissa merkeissä. Mutta kotipuolessani Haapavedelle oli mukava vierailla lautapelejä pelaillen, syöden hyvin, saunoen, nauttien keväisestä auringosta ja rapsutellen seitsemän kiloistä jättipupuamme. Eiköhän se elämä tästä taas lähde luistamaan, kunhan saamme kämpän kunnolla siivottua ja kesällä on tiedossa paljon festareita sekä mökkeilyä. Nyt on niin harvinainen tilanne, että uutta reissua ei vielä ole lyöty lukkoon. Todennäköisesti se tulee olemaan pyöräilyä Suomen lapissa ja Norjassa.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi