Vattakanalin luontoa ja viimeiset toteamukset paikasta

DSCN9650

Kauniita varikkaita lehtia vesiputouksen partaalla

Kauniita varikkaita lehtia vesiputouksen partaalla

Ja usva nousee

Ja usva nousee

Kukkuloita kumpuilee hienon kolmiulotteisesti

Kukkuloita kumpuilee hienon kolmiulotteisesti

pelottavia jyrkanteita

pelottavia jyrkanteita

 

1.4.15

 

Kohta on edessä kunnon pakkailu-urakka, sillä olemme levittäytyneet tavaroinemme jokaiselle huoneen tasopinnalle. Kalle on saanut minut ylipuhuttua kävelemään Kodaikanaliin. ”Meillä ei ole mikään kiire, voimme pysähdellä ja levähtää niin usein kuin tarvitsee. Mieti kuinka paljon saat ostettua suklaata Kodaista taksirahoilla.” Viimeinen perustelu osui ja upposi ja ellei sade yllätä, olen valmis vaeltamaan tuon tunnin matkan. Tulimme poikkeuksellisesti tänne Kodaista taksilla, koska olin silloin hyvin väsynyt yöjunan ja bussin jälkeen, Kalle tosin yritti silloinkin innostaa minua etenemään lihasvoimin. Itse asiassa taksi on tuolla välillä yllättävän halpa, vain 200 rupiaa, mutta samahan se on vielä vähän urheilla ja luoda viimeisiä silmäyksiä huikeisiin vihreyksiin.

 

Kiipesimme pitkät portaat, jotka lähtivät Vattakanalin kioskikeskittymän nurkilta. Sieltähän se Vattakanalin reissaajayhteisö löytyi! Oli yllätys, kuinka monta mökkiä paikalliset olivat rakentaneet pihoilleen matkailijoiden toiveissa. Onneksi reissaajakylä ei ollut kuitenkaan mikään aivan tavanomainen – ei minkäänlaista hippirääsyputiikkia, ei hierontaa tai edes ravintolaa – ja paikallisilme oli mukavasti säilynyt, koska kaikki majoituspaikat olivat kotimajoitusta ja niissä ei ollut edes nimikylttejä. Kukkulan rinteillä risteilivät betoniportaat vihreän ja tiheän kasvillisuuden seassa ja maisemat alas laaksoihin olivat vaikuttavat. Ymmärrän kyllä, miksi useat halusivat majoittua tuonne kauaksi päätiestä, tiettömän taipaleen korkeuksiin. Mutta siinä, missä heille ei kuulunut mitään auton tai mopojen ääniä, he täyttivät itse äänimaiseman kitaransoitolla, laululla ja trance musiikilla. Valitsimme tietoisesti hieman syrjäisen mökin, vaikkakin tämä on vain noin 30 nousevan rappusen päässä tiestä. Tietenkin myös hinta ratkaisi. Tuonne varsinaiseen keskittymään näytti nousseen niin tyylikästä asuntoa luonnonkiviperustuksineen ja tummine hirsirakenteineen, etteivät hinnat enää voi olla aivan huokeita.

 

Mökkien hinnat eivät täällä ylipäätään ole aivan niin edullisia kuin vaikkapa Kasar Devissa Uttarakhandissa, mutta kyllä täällä silti edullisesti elelee. Minimalistisen elämän avain täällä on itsekokkailu. Kun torilta ostaa noin 100 rupialla vihanneksia ja siihen päälle samalla summalla riisinuudelia, tomaattikastiketta ja muuta perustarpeistoa, siitä tekee jo parin päivän ateriat kahdelle. Ravintolassa voi sitä vastoin mennä tuo sama summa jo yhdellä aterialla. No niin, se rahasta. Ajattelin, että siitäkin olisi hyvä välillä puhua, kun tämä kerran on ääribudjettimatkailun blogi.

 

Eilen laskeuduimme tutkimaan jokivarren vaelluspolkuja. Sinne oli opaskyltit useista vesiputouksista, leijonaluolasta ja maisematasanteesta. Opasteet eivät jatkuneet ensimmäistä päätien kylttiä pitemmälle ja polkuja risteili joka suuntiin, mutta todennäköisesti onnistuimme löytämään kaiken muun paitsi maisemapisteen. Monenmoisilla näköalapaikoilla olimme jo aikaisemmin pyörineet, joten tuon yhden kadottaminen ei niin häirinnyt. Leijonaluola oli holvimainen tila kalliolohkareiden välissä. Se ei jatkunut kovin pitkälle, mutta oli silti majamaisuudessaan kiehtova. Mielikuvitukseni lähti laukkaamaan, kuinka siellä olisi mahdollista asua, katossa oli jopa savuaukko ihanteellisella kohdalla. Mietin, oliko joku joskus asunut siellä, paikassa joka oli kuin mörrimöykyn pesä.

 

Vesiputoukset olivat tähän aikaan vuodesta hyvin pieniä, mutta jokivarsi oli silti kokonaisuudessaan kaunis. Se kulki rotkossa, jonka ylle nousivat rinteet polkuineen, ja joen kivillä sekä kallioilla oli mahdollista vaeltaa hyppimällä. Pienissä lammikoissa olisi ollut jopa mahdollista uida, mutta vesi oli hyvin raikasta. Roskaa, kuten vaatteita oli tarttunut joen ajopuihin, mutta roskien määrä oli kuitenkin intialaisittain hillittyä. Uitin kättäni erään kalliolta ryöppyävän vesikuohun alla ja paikassa olisi voinut hyvin ottaa vaikka suihkun, tai sitä olisi voinut käyttää kuin kylpylässä hierovana vesisuihkuna.

 

Luonto halusi antaa meille parastaan ja järjestää viimeisen päivän viileäksi. Eilen laaksoista nousi sumua ja se tuntui iholla hyytävän kylmältä. Tunnelma oli kuin kauhuleffasta, kun sumupilvet lähestyivät ja maisema katosi näkyvistä. Muina päivinä auringon pehmeä lämpö on syönyt viileän tuulen vaikutuksesta suurimman osan, ja keli on ollut mitä idyllisin. Tänä aamunakin ilma vaikutti lähes kylmälle, koska yöllä oli satanut, mutta nyt pilvet ovat hajaantuneet ja aurinko paistelee lämpöisesti. Auringonvalo on täällä yllättävän tehokas, suoraan paistellessa se tuntuu jopa paahtavalta ja usein on pakko siirtyä varjoon. Kun luin pihassa, vuorottelin usein auringon ja varjon välillä. Toisessa tuli helposti kuuma ja toisessa kylmä, parasta oli puolivarjo, joka muodostui harvalehtisen pihapuun taakse. Tämä maaliskuun loppu on täällä reilussa 2000 metrissä parasta aikaa, sillä tällöin tarkenee jo ohuella pitkähihaisella ja harvoin joutuu palelemaan. Viimeksi olimme täällä tammikuussa, jolloin yölämpö laski nollan seuduille ja saimme käyttää neljää peittoa. Nyt lämpötilat ovat liikkuneet arviolta yön 10-15 ja päivän 18-25 asteen tienoilla.

 

Vattakanalissa on mainitsemisen arvoista paikalliset hedelmät. Eilen maistoin itselleni täysin uutta tuttavuutta eli puutomaattia. Ulkoisesti se muistutti hieman perinteistä tomaattia, mutta oli suipompi ja kovempikuorinen. Kun sen aukaisi, yhtäläisyydet serkkutomaattiin katosivat. Väri oli syvän punainen, lähes musta. Koostumus oli hieman tomaattimainen ”siemenrakeineen”, mutta niiden alla oli raa`an mangon tapaista oranssia täyteläistä hedelmää. Tummat ja pehmeä siemenmössö oli hyvin hapanta, mutta mehukasta ja sen alta löytyvä kuoren läheisin rakenne taas hieman makeampaa. Itse kuori oli niin kovan sitkeä, että lyötyäni hampaani siihen, totesin, ettei sitä ole varmaankin tarkoitus syödä. Toinen hedelmä, jota täällä myydään paljon on tutumpi passion. Täällä passionhedelmät ovat kuitenkin paljon makeampia kuin muualla. Näyttää, että niissä olisi jopa enemmän syömistä kuin yleensä kyseisissä hedelmissä. Kun hedelmän avaa, se on aivan täynnä siemenmäistä mehukasta ja hieman limaista ”keitosta”.

 

Toivottavasti puhelimeni korjaus on onnistunut! Kävin Kodaissa kysymässä ensimmäisestä liikkeestä voiko sen korjata ja vastaus oli ”Vika on puhelimen sisällä, ei kannata korjata, osta uusi.” Toisessa puhelinklinikassa oli toinen ääni kellossa. ”Korjaus maksaa 600 rupiaa, vaihdamme uudet napit. Paljonko haluat maksaa ennakkoon?” Yritin tinkiä, sillä vaikka olin tyytyväinen uutiseen korjauksen mahdollisuudesta, hinta tuntui kalliilta. ”Vaihdamme aidot ja alkuperäiset napit, että ne varmasti kestäisivät, siksi tällainen hinta,” kauppias vain totesi. Nöyrryin tuohon 8 euron hintaan ja maksoin puolet ennakkoa, mutta lopulta sain vahingossa euron alennusta, koska kauppias antoi väärin rahasta takaisin. En ole vielä noutanut puhelinta vaan haen sen nyt samalla, kun nousemme Kodaista bussiin. Saan vielä jännätä, onnistuiko korjaus ja onko putiikki varmasti auki, kun menen noutamaan luuriani.

 

Nyt pakkailemaan, lounaan laittoon ja viimeiselle vaellukselle Kodaihin.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi