Uljaita biisoneita

Pyykkimuori aloittelee pyykkäämistään heti aamusta. Luulen naapurissamme asuvan ammattipyykinpesijän, sillä tuskin perhe voisi liata vaatteita sitä tahtia, kun muori niitä paiskoo pyykkikiveään vasten. Hänellä on iso litteä kivi takapihallaan ja hän nostaa märät paidat ja housut korkealle olkansa ylle ja paiskoo ne voimalla kiveä vasten niin, että pisarat roiskuvat. Hän kääntelee vaatteita ilmassa ja pyöräyttää ne kiveä kohden. Välillä hän käyttää juuriharjaa hankaukseen. Saa olla kestävää kangasta, että se selviää tuosta käsittelystä! Pesijätär tekee hommaansa monta tuntia päivässä, usein istuessamme ruokailemassa portaillamme.

Talomme edustalta on hyvä seurata myös turistivirtaa rinteemme alapuolisella tiellä. Nyt on kausi kuumimmillaan ja jokainen arkipäiväkin tuntuu sunnuntailta. Yleensä on suuri ero, sillä mikä viikonpäivä on, ja kuinka paljon ihmisiä on liikenteessä. Mutta tähän aikaan vuodesta täällä kukkuloilla eroa ei juuri huomaa. Toki viikonloppuisin on enemmän bussilasti-ihmisiä, eli valtavia intialaislaumoja, ja arkena taas lähinnä perhekuntia maastoautoissaan. Huvittavaa, kuinka kapean tien vuoksi autot usein jumittuvat vastakkain ja kuskit nousevat pois autoistaan huutamaan toisilleen käskyjä. Siinä sitten väännetään kättä kumpi joutuu peruuttamaan ja missä kohdin uskaltaa ohjata auton pientareelle. Mitään varsinaisia ohituspaikkoja tiessä ei ole, vain risteyksien kohdilla voi väistää isompaa vastaantulijaa ja pientareelle ei voi ohjata kuin paikoin, koska välillä tienreunalta aukeaa pudotuksia. Miksi isoilla maastoautoilla tai minibusseilla pitää ajaa tänne maaseudun rauhaa? Kävelkööt ihmiset jos haluavat ihailla tätä luontoa! Monet vain ajavat autollaan tienpäähän, ostavat pikkukioskeista purtavaa, nakkaavat roskansa pusikkoon, vilkaisevat maisemaa, näkevät suuren vaivan auton kääntämiseen ja ajavat takaisin. Varsinainen nähtävyys täällä olisi ”Delfiinin nokka”, joka on hieno luonnon kivimuodostelma puolen tunnin vaelluspolun päässä tiestä, mutta monet intialaiset turistit eivät jaksa kävellä sinne asti. Kun itse olimme tulossa sieltä takaisin (viime kerralla ollessamme täällä), eräs perhe pysäytti meidät ”Onko tästä vielä pitkästi, onko se paikka hieno, kannattaako sinne kävellä,” he kyselivät. He olivat kävelleet vasta 5 minuuttia tieltä! Rikkaammat intialaiset eivät koskaan kävele mihinkään arkielämässään ja sitten he tulevat tänne ”trekkailemaan”. Arvata saattaa, ettei se ole oikein toimiva yhtälö.

Katselin kirkon mäellä, kuinka piikkilangan takana käyskenteli valtavia lehmiä. Pidin eläimiä jonakin erikoisena lehmärotuna ja ajattelin niiden olevan kuin härkiä. Eilen tiellä tuli vastaan intialainen, joka selitti: ”Tuolla oikealla puolellanne mutkan takana laiduntaa biisoneita. Käykäähän katsomassa niitä.” Ymmärsimme biisoneiden olevan eräänlainen alueen nähtävyys, tämän paikkakunnan ylpeys. Ihaillessani noita eläimiä, ymmärsin kirkon takana laiduntaneen juuri samanmoisia uljaita ”lehmäeläimiä.” Biisoneilla oli valtava pyöreähkö ruho, aivan kuin jollain sarvikuonoilla, ja niillä oli isot karvaiset korvat. Siinä missä lehmän pää on suipon pitkä niiden pää oli enemmän leveä ja sivuille hauskasti sojottavat korvat vielä lisäsivät leveysvaikutelmaa. Punaruskea pörröinen karva niiden otsalla näytti kuin otsahiuksilta, aivan kuin ne olisivat käyneet parturissa ottamassa muodikkaan kampauksen. Kerta kaikkiaan mahtavia eläimiä uteliaan ystävällisine ilmeineen!

Olemme jutelleet hyvin vähän ihmisten kanssa ja pääosin olleet omineen tai jututtaneet koiria. Yhtenä iltana turisimme hieman israelilaisten kanssa, jotka olivat majoittautuneet upeaan hirsimökkiin pitkien portaiden päässä, joita iltalenkin vuoksi olimme lähteneet nousemaan. He kutsuivat meidät kuistilleen istumaan. Puhe liikkui lähinnä siinä, kuinka kallista on Israelissa tai Suomessa. He halusivat vertailla tulotasoa ja menoja. Poika joka innokkaimmin jutteli, pössyttelyjensä lomassa, kehui Tel Avivissa voivan elää todella mukavasti. Kaikkea on saatavilla, vaikka kaupunki onkin kallis. Hän sanoi israelilaisten keskituloksi noin 1500 euroa kuussa ja menot tuntuivat olevan vähintään Suomen luokkaa. Pössyttelijä kuitenkin aikoi matkustella vielä pitkään, sillä hänelle lähetettiin kotimaastaan rahaa ja hän sanoi, voivansa jatkaa reissausta aivan niin kauan kuin tahtoo. Raha ei selvästikään ollut hänelle ongelma, sillä hän oli mennyt maksamaan intialaisesta nettipaketistaankin 2000 r. Häntä oli kyllä huijattu siinä ja pahasti! Poika ei ollut millänsäkään hinnasta, häntä ainoastaan harmitti se, ettei liittymä toiminutkaan tässä läänissä, koska hän oli ostanut sen muualta.

Toinen lyhyt sosiaalisuuden hetki oli, kun intialaiset nuoret miehet hiljensivät autollaan meidän kohdille ja alkoivat haastaa Kallen kanssa. He yrittivät kutsua meitä kyytiinsä, mutta olimme tuolloin jo melkein perillä Kodaissa, joten emme nähneet mitään syytä tarttua tarjoukseen. Lopulta he pysäyttivät auton ja pyysivät valokuvaa. He olivat asiallisen ystävällisiä, joten tietenkin kohteliaisuuttamme suostuimme kuvattaviksi. Sen jälkeen perinteisesti käteltiin ja kiiteltiin puolin ja toisin. Kalle on välillä kätkenyt partansa kaulahuivin taakse, joka vähentää intialaisten kiinnostuksen vähintään puoleen. Jotkut intialaiset turistit ovat kiinostuneita meistä yksinomaan siksi, että olemme ulkomaalaisia – yleensä nämä ovat perähikiöiltä saapuneita – mutta joitakuita taas kiinnostaa nimenomaan Kallen persoonallinen ulkonäkö lettipartoineen. Toissa iltana kävellessämme kylillämme Kalle oli kätkeytynyt huiviinsa ja vaikka ihmisiä tuli isoina porukoina vastaan, kukaan ei millään tavoin huomioinut meitä. ”Ei se vaan kiinnosta”, Kalle sai todeta kuin eräänlaisena tutkimustuloksena.

Eilen kiertelimme lahjatavaraliikkeitä Kodaissa. Etsimme pikkusiskolleni lakkiaislahjaa ja yllättävän monenmoisia ideoita syntyi. Muutamissa kaupoissa oli jopa jotain erikoisia tuotteita. Yleensä intialaiset matkamuistomyymälät ovat täynnä samankaltaista puuveistosta – usein norsuja – kookosapinaa, koristeellisia rasioita, värikkäitä kankaita ja kivikoruja yms. Aina täysin identtisiä tavaroita! Huomioni varmaankin juontuu siihen, että useimmiten olen vieraillut länsituristeille suunnatuissa putiikeissa, jonne hippimäiset tavarat tuodaan Kashmirista tai muutamasta muusta paikasta, harvoin mitään valmistetaan paikallisesti, joten totta kai tuotteet ovat samanlaisia. Ja niiden kanssa on haluttu pelata varman päälle, sellaista myydään jolla on ollut ennenkin menekkiä. Täällä Kodaissa taas on intialaisille rikkaille suunnattuja kauppoja, joten tuotteet ovat vähän erilaisia – vaikka paljon myös samaa löytyy. Tietenkin hinnatkin ovat siten yläkanttiin. Goalta löytyisi varmasti halvempaa tavaraa näin kauden ulkopuolella kuin täältä kukkuloilta, jossa jo lähtöhinnat ovat kalliit ja tällä hetkellä kauppiailla ei ole mitään tarvetta pudottaa niitä. Oli huvittavan poikkeavaa, kun yritimme eilen tinkiä ja kauppias tuumasi vain ”fixed price” ja kohautti olkapäitään. Hän oli täysin välinpitämätön sen suhteen ostammeko vai emme, vaikka kyseessä oli kohtalaisen kallis tavara. Muualla kauppias olisi saattanut juosta peräämme ja tiputtaa hintaa, mutta täällä oli nyt myyjän markkinat.

Reissu on nyt sen verran loppusuoralla, että voi jo tehdä hankintoja kotimaata varten: arkista hyötytavaraa, käyttövaatteita ja tietenkin hieman tuliaisia. Enää alle kaksi viikkoa jäljellä! Tällä hetkellä ajatus paluusta tuntuu aivan mieluisalle. Ajankohta paluulle on mitä mainioin, sillä Suomen kesä on sopivasti nurkan takana, ja keväästäkin ehdimme vielä aistia vilauksen. Lounaan jälkeen lähdemme vaeltamaan Kodaihin ostoksille. Eilen kävellessämme sieltä pois, hämärä ehti jo laskeutua ja pimeänä uinuva metsä näytti hyvin salaperäiselle. Sammakot kurnuttivat pimeyden keskeltä, sirkat sirisivät ja puut kurkottelivat tummia oksiaan polkumme ylle.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi