Myrskyä mahassani ja sen ulkopuolellakin

(Artikkelikuva: Myrsky nousee Amman ashramissa. Viime aikoina Etela-Intiassa on ollut poikkeuksellisen sateista reissukohteissamme)

16.4.15

 

Teemuki höyryää pöydällä edessäni, apinat pitävät meteliä hyppimällä naapurin peltikatolla ja sumuiset pilvet leijailevat ikkunan alla. Olemme jälleen Vattakanalissa.

 

”Ammalasta on aina vaikea päästä pois. Amma ei selvästikään tahdo päästää lähtemään,” Kalle on usein todennut. Viime reissullaan hän oli lähdössä Lakkadiivien risteilylle ja suuntasi ammalasta länsi-rannikolle, mutta saikin kuulla risteilyn peruuntuneen ja hän palasi sittemmin Amman luo. Nyt irrottautuminen ammalan helmoista sujui alkumatkasta helposti, mutta sittemmin mahaani iski yhtäkkiä kunnon krampit. Minulla oli ollut edellisinäkin päivinä pieniä mahavaivoja, mutta ei mitään noihin verrattuna. Kaiken lisäksi samaan aikaan bussikuski ajoi pienen kolarin. Olimme jo alkumatkasta ihmetelleet kuskin ajotyyliä, joka oli intialaisittainkin hyvin repivä, pujotteleva ja äkkijarrutuksia suosiva. Eihän tuosta kaahailusta tietenkään hyvää seurannut, sillä ollessamme jo lähestymässä Trivandrumia, hän kolhaisi bussillamme risteykseen pysähtyneen uututtaan kiiltelevän henkilöauton kylkeä. Kolhittu auto oli hohtavan valkoinen ja nyt se sai kylkeensä hienon punaisen koristeviivan, jota kuski ei oikein osannut arvostaa. Hän nousi autostaan välittömästi pihalle ja alkoi karjua bussikuskille. Olemme nähneet paljon tilanteita, joissa autot tai skootterit melkein kolhivat toisiaan ja kuskit ehtivät pysähtyä aivan viime tingassa. Tällöin tapahtuma on yleensä kummankin osapuolen mielestä ratkiriemukas. Usein kuskit naurahtavat suu leveässä virneessä ja huiskauttavat toisilleen hyväntahtoisesti kättään. Mikä siinä silloin on niin hauskaa, kun kolari on kuitenkin vältetty vain sadasosa sekunnilla, jos sellainen olisi sattunut aggression kipinät lentäisivät ilmassa?

 

Bussikuski yritti kovasti käsiensä pyörittelyllä ilmaista, ettei tilanne niin paha ole ja toisen osapuolen auto on edelleen ajokelpoinen. Hän yritti selvästi tekeytyä viattomaksi, mutta selittelyt eivät menneet läpi. Tässä maassa on mystistä, että pienemmässäkin lommokolarissa bussi täytyy tyhjentää matkustajista ja asia lähdetään selvittämään poliisilaitokselle. Kaikki meidät siis käskettiin ulos juuri, kun mahakipuni olivat pahimmilleen. Raahauduimme tienvarteen ja meille pysäytettiin toinen valtion bussi, jolle kuski ojensi jonkinmoisen lappusen osoituksena meidän matkalaisten maksetuista lipuista. Tosi sujuvasti tuo vaihto kyllä onnistui, ei tarvinnut kauaa tienlaidassa seistä. Mutta toisessa bussissa ei ollut istumapaikkoja ja jouduin lattialle portaiden viereen istumaan.

 

Trivandrumin bussiaseman ja viereisen juna-aseman ympäristössä ei ollut aivan sellaista hotellitykitystä kuin yleensä. Syynä saattoi olla, että valtava ja pröystäilevä bussiasema oli hyvin uusi, eikä siitä vielä edes lähtenyt juurikaan busseja, meidänkään bussi ei mennyt tuonne kompleksiin vaan pysähtyi sen lähelle. Menimme ensin juna-asemalle ja Kalle suuntasi hankkimaan quota-liput seuraavalle illalle. Mietimme olisimmeko asemalla yötä, koska siellä oli poikkeuksellisesti edullisia ilmastoituja huoneita ja dormeja. Omat huoneet olivat kuitenkin loppuneet ja en halunnut dormiin, vaikkakin se oli harvinaisen fiksusti tehty. Tuossa tilassa jokaiselle oli ikään kuin oma loossinsa, joka oli ympäröity ohuin kattoon ulottumattomin seinin, ikään kuin sermein, jotka tarjosivat mukavasti yksityisyyttä. Siitä tuli mieleen japanilaistyylinen kapselihotelli.

 

Päädyimme kuitenkin Boban plaza nimiseen hotelliin, joka vaikutti kohtalaisen hienolta. Ilmastointia emme raaskineet ottaa, vaikka huone oli mieletön pätsi. Trivandrumin kaupunkia en ehtinyt paljon nähdä, sillä mahakipuni veivät lähes kaiken huomioni. Ainoa jännä huomio oli erään kirjakaupan julkisivun kyltti. Tuossa mainoksessa oli valokuva kirjahyllystä, mutta ei mistä vain kirjahyllystä. Kirjahylly oli täynnä kansainvälisiä teoksia ja kuvassa näkyi jopa Väinö Linnan Täällä pohjan tähden alla ja Antti Tuurin eräs teos. Kirjahyllykuvassa oli useita suomalaisia teoksia! Intialaiset eivät ole lukijakansaa ja me suomalaiset olemme, mutta ei tämä fakta aivan kaikkea selitä. Kyllä kai intialaisilla olisi omiakin kirjojaan kuvattavaksi ja, mistä he olivat saaneet juuri tuollaisen kirjahyllyn kuvan?

 

Hotellihuoneestamme ei ollut paljon iloa. Televisio toimi hetken, mutta sittemmin se keksi vaihtaa itsekseen kanavia. Televisiossa käynnistyi automaattisesti jokin kanavaselain toiminto ja se ei pysynyt hetkeäkään elokuvakanavallamme. Yö oli melkoisen levoton, sillä mahani kipuili vähän väliä ja sen rauhoittuessa petipunkit löysivät minut. Kallea ne eivät kiusanneet lainkaan, joten ehkä kyse oli luteista, jotka eivät löytäneet Kallen puolelle sänkyä. Yleensä luteet kiipeävät seinää pitkin. Yön pimeydessä kaivoin riippumattoni esiin ja hain sille paikkaa huoneessamme. Roikuin ovenkahvassa testaten kestäisikö se, ja se olikin harvinaisen lujaa tekoa, toinen puoli narusta olikin helppo, sillä ikkunakalterit ovat aina hitsattu huolella kiinni. Mitenhän niiden läpi tulipalon sattuessa murtautuisi? Kiinnitin maton ja lopun yötä sain nukkua ilman kutinaa.

 

Aamulla mahani oli edelleen sen verran kivulias, että katsoin välttämättömäksi pyörähtää lääkärissä. Viime reissulla en käynyt kertaakaan tohtorilla ja tälläkin reissulla olin selvinnyt näin pitkälle, mutta aikaisemmilla reissuilla olinkin käynyt sen verran usein intialaisissa sairaaloissa, että minulla oli tietty vastenmielisyys niitä kohtaan. Kalle löysi netistä Apollo nimisen klinikan ja otimme riksan sinne, mutta siellä ei ollut vielä aamutuimaan lääkäri paikalla ja he neuvoivat eteenpäin läheiseen sairaalaan. Paikka oli hieman keskitasoa paremman puoleinen sairaala, mutta ei silti mikään viimeisen päälle hieno. Valitettavasti se ei ollut samanlainen, missä olimme käyneet aikanaan Bangkokissa – se muistutti viiden tähden hotellia ja asiakasta kohdeltiin kuin kuninkaallista. Tuolla minut ohjattiin ensiapupuolelle, missä oli lukuisia sänkyjä ja niiden välissä verhoja. Sain mennä pötköttelemää sängylle ja nauttimaan tehokkaasta ilmastoinnista. Aluksi ilmastointi tuntui taivaalliselle, mutta pian yritin kylmissäni kääriytyä sängyn lakanaan. Tohtori käveli edes takaisin ja jutusteli milloin kenenkin kanssa, perehtymättä kuitenkaan kunnolla kenenkään ongelmiin. En tietenkään voi tietää, kuinka hyvin muut tulivat hoidetuksi, mutta touhu näytti tyypilliseltä intialaiselta häsellykseltä. Sairaanhoitaja tuli kyllä mittaamaan minulta välittömästi kuumeen ja verenpaineen, kun olin asettunut aloilleni, mutta sitten ei hetkeen tapahtunut mitään.

 

Lääkäri kyseli hieman ylimalkaisesti oireistani ja oli kohta jo muualla menossa. Minut vietiin pariin kertaan ultratutkimukseen, koska ensin se ei onnistunut, kun en ollut juonut tarpeeksi. Siitäkään ei oltu kerrottu, että pitäisi juoda. Se täytyy myöntää, että tuo mahan päältä tehty ultratutkimus suoritettiin kyllä perusteellisesti ja sen tekijä jutteli mukavia kysellen Suomesta. Kun ultrasta ei löytynyt mitään, lääkärin mielestä ei ollut syytä tehdä lisätutkimuksia. Yritin ehdottaa tulehdusarvojen testausta verikokeella, mutta hän ei kuunnellut. Ainakaan tuo ei ollut perinteinen ”vakuutusrahat pois turisteilta sairaala.” Tuo Trivandrum ei ollut millään tavoin turistiseutua, joten tuolla ei ollut onneksi kehkeytynyt sellaista kulttuuria. Mutta nyt tilanne oli eriskummallisesti jopa päinvastoin. Ultran jälkeen tuli tunne, että meidät haluttiin vain äkkiä pihalle sairaalasta. Lääkärin mielestä kyse oli vain jonkinmoisesta ruuansulatusongelmasta tai muusta suolistoperäisestä, jolle ei voisi tehdä mitään. Hän kysyi haluaisinko kipupiikin. Ensin totesin, että haluan, mutta sairaanhoitajan tullessa piikin kanssa, aloin epäröimään. Olisiko piikki varmasti puhdas? Minkälainen lääke oli kyseessä? Osaako hoitaja löytää suoneni (joskus se on ollut sellaista hakuammuntaa ja neulalla tökkimistä) Kalle kyseli näitä puolestani ja lääkäri totesi ”kaikki piikit käytetään vain kertaalleen, jos et nyt haluakaan piikkiä, saat kuitenkin maksaa sen, kun teimme lääkkeen jo valmiiksi.” Myöhemmin selvisi piikin hinnaksi 11 rupiaa! Eipä siinä olisi paljon menettänyt. Otin lääkkeen, mikä kyllä auttoi hieman kipuihin, mutta oli muuten turhankin tehokas. Olimme jo niin turhautuneita sairaalaan, että yritimme lähteä välittömästi piikin jälkeen, mutta lääke vei minulta jalat alta. Lähes pyörryin, kun yritin kävellä. Jouduin siis palaamaan lepäilemään hetkeksi ja Kalle haki minulle vahvistavan suklaalevyn.

 

Oli lähellä, ettemme päätyneet palaamaan iltajunalla ammalaan. Arvoimme pitkään palaisimmeko, koska ammalassa olisi ainakin laadukas sairaala. Kalle löysi kuitenkin Maduraistakin Apollo-ketjun ison sairaalan, jonne ajattelimme voivamme suunnata jos kivut vielä yltyisivät. Mahakramppien voimakkuus oli onneksi koko ajan vähentynyt, tosin vielä illalla junalaiturilla koin niin viiltävät kivut, että hetken mietin, pitäisikö vielä etsiä kyseisestä kaupungista toinen sairaala. Juna kuitenkin porhalsi juuri noilla hetkillä asemalle ja minulla ei ollut enää aikaa pallotella järkevillä jatkosuunnitelmilla tai kipujen arvoituksellisella syyllä. Yö junassa meni onneksi yllättävän hyvin ja olimme aamulla iloisesti yllättyneitä, kun meidän ei tarvinnutkaan suunnata asemalta sairaalaan. Jäimme kuitenkin yhdeksi yöksi Maduraihin seurailemaan vointiani. Lepäilin, kävelimme temppelikierroksen ja yritin syödä kaikkea helposti sulavaa, kuten hedelmiä.

 

Löysimme Maduraista hienon ilmastoidun pikkukaupan, joka muistutti länsimaalaisia kioskeja. Tuotteetkin olivat pääosin suoraan lännestä! Olimme innoissamme kaupasta lähinnä siksi, että sinne pääsi sisään ja sain hypistellä tuotteita käsissään. Tavallisestihan Intiassa ostaminen menee niin, että kurkottelet pikkukioskin tiskin yli ja yrität epätoivoisesti osoitella käsilläsi ”ei se, vaan tuo viereinen, vähän oikealle.” Länsituotteet myös hieman ärsyttivät. Olihan se kiintoisaa katsella, mitä jännää siellä oli, kun tuotteet olivat valmistettu ympäri maailman, mutta hinnat olivat myös sen mukaiset. Kaikki kansainväliset suklaapatukat löytyivät Mars-patukasta lähtien ja hinnat olivat kolminkertaiset niiden Intian versioihin nähden, esimerkiksi Five Star on mielestäni hyvin samanmakuinen kuin Mars. Löysimme kuitenkin muutamia kohtuuhintaisia tuotteita ja ostimme etelä-afrikkalaista Ceres mehua ja itse ostin Haribon nallekarkkeja, vaikka hinta hipoi kipukynnystäni. Nuo nallekarkit maistuivat paremmille kuin koskaan Suomessa! Ehkä maku juontui juuri siitä, että olin maksanut niistä 179 rupiaa eli 2,5 euroa ja mielsin ne siten ylellisyystuotteiksi. Jonkun tutkimuksen mukaan kallis ruoka mielletään paremman makuiseksi, samoin kuin hienosti lautaselle aseteltu. Fazerin minttusuklaa kilpaili onnistuneesti kaupan kaikkein kalliimpien tuotteiden sarjassa. Hyvin pieni rasia maksoi 700 rupiaa eli kymmenisen euroa. Kieltämättä oli hienoa ja isänmaallista huomata, kuinka Fazer oli päässyt Intian markkinoille! (vaikkakin hyvin rajoitetusti)

 

Hotellimme Maduraissa oli jälleen tyypillinen lodge. Siinä oli hyvin hieno julkisivu paljon käytettyine ”International hotel” kyltteineen, mutta heti upean mahonkipuisen ja vaalean harmaan kivilaattalattiaisen vastaanottotilan jälkeen, käytävät aukesivat hyvin nuhjuisina. Huoneemme esitteli meille lodgen tunnuspiirteet jopa niin huvittavan täydellisesti, että päätin tehdä siitä oman kuvapostauksen. Tulen siis lähiaikoina pistämään kuvia hyvin tyypillisestä lodge-huoneesta ja analysoimaan, mikä siitä tekee tyypillisen.

 

Kivut ovat kadonneet, mutta mitään järkevää syytä niihin ei paljastunut. Toivottavasti ne eivät enää palaa! Yritämme kokkailla mahaystävällistä ruokaa. Pitää myös lepäillä, mihin tämä paikka on kyllä omiaan. Asetuimme Vattakanalissa samaan huoneeseen kuin viimeksi. Vähän huonostihan tämä on siivottu – saimme heti laittaa harjan heilumaan ja pestä lakanapyykkiä – mutta muuten oikein viihtyisä.

 

……….

17.4.15

 

Isä saippuoi kahta pientä poikaansa keskellä pihaa. Hän kaataa heidän päälleen vettä ja hankaa antaumuksella pesusienellä poikien kinttuja puhtaiksi. Pojat hytisevät kylmissään, sillä kello on vasta puoli seitsemän, aurinko juuri noussut ja ilman lämpö vain reilu kymmenisen astetta. Katselen touhua ikkunasta samalla, kun odotan puuroveden kiehumista. Perhe ei selvästikään ole kovin rikas: heidän talonsa peltikatto on paikattu muovisuikaleella ja pienemmän pojan mieluisin lelu on pyöränvanne, jota hän vierittää kepillä. Lapset pidetään silti huolellisesti puhtaina ja heidät puetaan hyvin. Toivoisin, että tuo siisteysinto olisi levinnyt näiden mökkienkin siivoukseen. Toisaalta, minkäs teet jos lakanoita ei vain ole vaihdettaviksi asti?

 

Huomasimme heti saapuessamme, että sängyssä oli edelleen samat lakanat kuin viimeksi ja kaiken lisäksi mökissä oli asuttu meidän jälkeemmekin. Pyysimme lakanoiden vaihtoa, mutta nainen totesi, ettei heillä ole ylimääräisiä. Päädyimme sitten itse lakanapyykille, mutta ilman epävakauden vuoksi lakanat eivät ehtineet kuivua illaksi. Keli on tosiaan ollut hyvin vaihtelevaa, niin Ammalassa kuin täällä kukkuloillakin! Viimeisinä päivinä Keralassa ukkosmyrskyt nousivat aina iltapäivisin. Muovijakkarat vain lensivät pitkin kerrostalojen käytäviä, salamat välkähtelivät ja linnut halkoivat levottomasti mustaa taivasta myrskyrintaman lähestyessä. Maduraissa oli yöllä satanut niin, että kadut tulvivat ja emme päässeet hotellin ovesta kadulle. Jouduimme seisomaan hotellin portailla ja viittomaan riksan, sillä hotellimme eteen oli muodostunut kokonainen lampi polviin asti ulottuvine vesineen. Täällä Vattassa illalla tihkutti ja yöllä satoi rankasti. Siinä missä sateet vain virkistävät Keralassa, täällä ne tuovat liiankin hyistä ilmaa. Muutenhan täällä on keli mitä mainioin, auringon paistaessa reilu 20 lämmintä, mutta sateessa lämpö laskee vähintään 15 asteeseen ja kylmä kosteus pureutuu luihin ja ytimiin. Ei uskoisi, että näin vähäisissä korkeuksissa – vain reilu 2000 metriä – sää voi olla totaalisen eri kuin lakeuksilla!

 

Puhelimeni on jälleen rikki. Yritän vielä kerran korjauttaa sen ja jos se ei sittemmin kestä, nöyrryn hankkimaan Suomessa jonkun käytetyn luurin. Intialaiset osaavat kyllä korjata mitä vain, mutta korjauksen kesto ja laatu onkin aivan eri asia! Saa nähdä muistaako korjaaja meidät ja antaako hän alennusta, sillä vika on juuri sama kuin viimeksikin eli käynnistysnappi on irronnut. Kohta vaeltelemaan!

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi