Matkasta ammalaan ja itse paikan päältä

3.4.15 aamupäivä

Makoilen kaksinkertaisella patjalla puhtaissa lakanoissa ja vaalea laattalattia edessäni näyttää sopivan kiiltävältä. Ensivaikutelmat huoneestamme olivat pienoinen järkytys. Viimeksi meillä oli täällä ammalassa siisti ja kaikin puolin toimiva huone ja tietenkin palatessamme odotimme täysin samanlaista kämppää. Jouduimme kuitenkin eri rakennukseen, joten täällä on kaikki hieman erilaista. Aukaistessamme huoneemme oven, hämmennyin nähdessäni toisen patjan, joka oli nostettu seinää vasten. Sieltä pursuili täytteitä ja päällyskangas oli revennyt toiselta puolen täysin ja paljastanut jonkinmoisen jouhitäytteen. Se puoli, missä vielä oli kangasta, oli täynnä epämääräistä kosteusläikkää. Miksi tuollaista patjavanhusta ei oltu poistettu käytöstä?

Kalle kävi tiedustelemassa uutta patjaa ja saimme varaston numerolukon koodin. Varasto sijaitsi sopivasti vain kerrosta alempana ja pääsimme valikoimaan sieltä parhaat patjat. Tyytyväisenä haalimmekin niitä sitten parit kummallekin. Täällä on nyt hiljainen kausi, joten tällaisista perustarvikkeista ei ole pulaa. Se asia oli sitä myöten pulkassa, mutta suihkuun mennessä paljastui toinen huoneen ongelma: pesuvesi oli voimakkaan oranssia. Tuohon ongelmanpoikaseen ei ole vieläkään löytynyt ratkaisua, vaikka eilen näytti kuin vesi vaalenisi jos sitä laskee pitkään. Eilen sain raanasta siedettävän väristä vettä, vain hyvin haalean oranssia, mutta tänään se oli taas ruosteen punaista. Laskin sitä äsken ämpäriin pyykinpesuvedeksi ja jos ämpäri on täynnä, pohjaa ei edes näy, niin sakean väristä vesi on. Kai siinä pyykit pesee, mutta suihkussa on epämiellyttävä käydä. Pitää vähän kysellä mistä väri johtuu. Jos syynä on vain ruosteiset putket, kai vettä pystyy sietämään, mutta jos syynä on suoraan joesta johdettu vesi, pitää käyttää suihkuvetenä alhaalta juomapulloissa raahattua vettä tai vaihtaa eri rakennuksen huoneeseen.

Matkamme tänne Amman ashramiin Keralaan Tamil nadun Vattakanalista kulki monen ”suunnistusrastin” ja kulkupelin kautta: Vattakanalista Kodaihin kävellen, Kodaista Maduraihin bussilla, Madurain asemalta juna-asemalle riksalla, yöjunalla Kollamiin, pikku pyrähdys toisella junalla Karunagapallyyn, sieltä riksalla bussiasemalle ja lopulta paikallisbussilla Amritapuriin. Ensimmäisillä Intian reissuilla vedimme tällaisia kulkuneuvo- ja kaupunkihyppelyitä jopa kaksi tai kolme viikossa, mutta näin reissaajavanhuksena yksikin reilun vuorokauden matkanteko tuntuu henkisenä ponnistuksena, ei välttämättä niinkään fyysisenä, sillä nyt sain nukuttua junassa kohtuullisen hyvin. Jatkuva häly ja kaupunkien tukkoisuus kuitenkin meinaa koetella mielenrauhaa, saa tuntemaan turhautumista. Paikallisten riemuksi ja kummastukseksi, olemme nykyään tunkeneet korvatulpat korviin bussissa jos musiikki soi täysillä tai kuljettajalla on herkkä tööttikäsi.

Kyllähän tienpäällä tietenkin myös näkee monenmoista. Maduraissa meillä oli muutama tunti aikaa ja kävimme kiertämässä kuuluisat korkeat ja värikkäät Shree Meenakshi temppelit ulkoapäin. Temppelilenkin pystyi kiertämään leveitä kävelykatuja myöten, jotka olivat rauhoitettu liikenteeltä. Rakennukset kohosivat jokaiseen pääilman suuntaan ja alueella oli myös matalia holvimaisia pylvästemppeleitä, jotka olivat otettu torikäyttöön. Tuntui vähän historiaa halventavalta, että ikivanhojen veistoksellisten pylväiden alle oli pystytetty myyntikojuja vieriviereen, mutta toisaalta onhan muuallakin maailmassa tällaisia näyttäviä ja tunnelmallisia basaarikujia, kuten vaikkapa Istanbulissa. Madurain temppelit ovat koko Intian mittakaavassakin merkittävämpien joukossa ja ne näkee aina Etelä-Intian matkailuesitteiden kuvissa. Itse en ollut aikaisemmin Maduraissa edes käynyt, mutta Kalle oli piipahtanut siellä parisen kertaa. Hän piti sitä yhtenä pahimpana ”huijariyrittäjien” paratiisina Agran ja Delhin (Pahar ganji) ohella, joten siksi suunnitelmiin ei kuulunut yöpyminen. Tuona aikana, kun kiertelimme alueella, emme kohdanneet kuin tavallisia bisnesyrittäjiä, mutta kieltämättä he ottivat kontaktia päättäväisemmin kuin yleensä muualla. Jopa pyöräriksakuski jäi seisomaan nenämme eteen istuessamme portailla pitämässä sadetta (yllättäen sadekuuro iski) ja selitti tovin, miksi meidän pitäisi ottaa riksa. Lastenkodille rahaa pyytävä mies uskoi nopeasti, ettemme ole lahjoittaja-ainesta, ja huoneiden kauppiaat näyttivät vain hetken myrtyneiltä, kun selitimme hyppäävämme yöjunaan. Ystävällisyyttäkin kohtasimme kaupungissa: ravintolan setä tarjoutui muitta mutkitta ottamaan laukkumme ravintolan nurkkaan huostaansa siksi aikaa, kun kiertelemme ympäristöä. Isällisesti hän taputteli meitä olalle, kun tulimme sateesta hieman kastuneena hakemaan laukkujamme, ja lohdutti sateen pian loppuvan.

Maduraissa näin temppelinorsun, joka oli hyvin laikukas. Intialaiset pitävät norsua sitä pyhimpänä, mitä enemmän siinä on hopean valkoista täplää otsassa, kärsässä ja korvissa. Norsu oli hyvin kaunis koristeellisine loimineen, mutta jotenkin surullisen näköinen. Kamelikin oli tietenkin paikalla matkailijoita viihdyttämässä, vaikka kameli ei millään muotoa kuulu Tamil Naduun. Suhtaudun aika ristiriitaisesti tällaisiin ”näyttelyeläimiin.” Kyllähän niiden paikka olisi luonnossa, mutta jos vaihtoehtona on työeläin tai turismivetonaula, jälkimmäinen on kuitenkin eläimen kannalta parempi. Nuo eläimet suorastaan hohtivat hyvää fyysistä kuntoa, sillä hoitajilla on tarve pitää eläimet kunnossa, että ne näyttäisivät valokuvissa hyvältä ja muutenkin viehättäisivät ”yleisöä.” Pointtini siis on, että näyttelyeläimistä pidetään yleensä aina hyvää huolta, koska niillä voi tienata vain jos eläimet näyttävät hienoilta! Kukaan ei tietty pääse kurkistamaan niiden ulkokuoren alle. Vaeltaisiko norsu mieluimmin luonnossa ja etsisi työllä oman ruokansa vai viettäisi helppoa elämää – ainakin ruuan ja veden suhteen – ihmisten parissa, jos saisi itse päättää?

Kodaista lähtiessämme katselin bussin ikkunasta outoa kulkuetta. Sen kärjessä marssivat tavanomaiset rummunpäristäjät, heitä seuranneissa tulisoihduissakaan ei vielä mitään kovin erityistä ollut, mutta viimeisenä matkasi valtava vaunu. Siinä riippui mies, joka oli ripustettu kuin keinuun nilkoista ja käsistä. Mies oli sidottu hyvin kivuliaan näköisesti ja hän kiikkui edes takaisin vaunun liikkeiden mukana. ”Uskonto on kärsimystä. Kivulla ja marttyyriudella todennetaan aitoa ja syvää uskoa.” Tietyissä hindulahkoissa tällaiset periaatteet korostuvat ja toisaalta ne näkyvät joskus myös kristillisyydessä. En tiedä kumpaa uskontoa tuo kulkue kannatti, mutta kulkue oli yhtä aikaa vaikuttava ja järkyttävä näky. Onhan tässä maassa näitä itsensä kiduttajia – Mamallapuramissa joku oli lävistänyt kielensä pitkällä neulalla ja tuli esittelemään urotekoaan meille – mutta ei heihin onneksi aivan päivittäin törmää. Mihin perustuu ajatus, että jumala pitää uhrauksista ja ennen kaikkea fyysistä kipua tuovista? Onhan raamattukin täynnä tällaisia esimerkkejä. Itselle tällainen on hyvin vieras ajatus, ymmärrän vielä epäitsekkyyden, toisen edun pistämisen oman edelle, mutta en sen suurempaa ”itsensä nöyryyttämistä”.

Nyt kirjastoon ennen kuin se menee kiinni. Koska Amma ei ole paikalla ja koska on hiljainen kausi, kaikkien puljujen aukioloa on supistettu. Jopa jooga on vain joka toinen päivä, mutta myönteistä oli, kuinka hintaakin oli supistettu reippaalla kädellä.

…….

Iltapäivä:

Olimme jo taipumassa huoneen vaihdon kannalle, mutta satuin havaitsemaan naapurimme kokkailemassa raanaveteen keittiössään. He laskivat vettä kattilaan, joten päättelin, ettei heidän vetensä voi olla yhtä ruosteista litkua kuin meidän. Laskimme kokeeksi oman keittiömme (vain keittiönurkkaus ilman välineistöä, jotkut pysyvät asukit ovat hankkineet oman lieden) vettä muovipulloon ja yllättäen se olikin kirkasta. Tähän asti emme olleet huomanneet eroa, koska keittiössä on teräsallas ja veden väri ei näy. Keittiön putkistoissamme ei siis ole mitään vikaa ja meidän ei siten tarvitse vaihtaa huonetta. Jes! Voimme ottaa suihkuveden ämpäriin keittiön puolelta. Huoneen vaihdossa on kuitenkin riskinsä. Vaikka vesi olisi puhtaampaa, jokin muu seikka voi olla pielessä. Tässä huoneessa kuitenkin valaistus toimii, ei ole näkynyt torakoita, patjat ovat hyvät, ilmankierto toimii ja ikkunat ovat varjon puolelle ja sain hankittua pahvin kynnysmatoksi vessan eteen, joten hienot valkoiset kaakelilattiat pysyvät puhtaina. Tällaiset arkiset asiat ne ovat reissaajan arjessa keskeisiä!

Olemme tavanneet jo pari vanhaa tuttua, joiden kanssa juttelimme viimeksikin täällä ja, jotka muistivat meidät. Toinen on suomalainen tyttö, joka tekee täällä henkisten harjoitteiden ohella graduaan, jonka aihe käsittelee hindufilosofiaa. Toinen taas hollantilainen nainen, joka oli viimeksi täällä vihannesten pilkkomistiimissämme. Hänkin oli pyörähtänyt Sai Baban ashramissa -kertoi jopa nähneensä meidät siellä – ja tullut sittemmin takaisin tänne. Ulkonäöltä tuttuja naamoja täällä vilahtelee tämän tästä. Esimerkiksi ”kasvien häiritsijä” mies on edelleen liikenteessä ja vekkuli mummo, joka viimeksi nykäisi Kallea parrasta. Hän ei selvästikään muistanut meitä, mutta se ei estänyt häntä pilailemasta jälleen kanssamme. Eilen hän ruokajonossa murahti minulle, mulkaisi äkäisesti ja tokaisi ”älä heiluta sitä kaidetta.” Heti tiuskaistua tuon, hän puhkesi helisevään nauruun. Tänään näin, kuinka kyseinen mummo, meni jonkun naisen eteen ja esti tätä etenemästä ottamalla tanssiaskelia hänen kulkureitillään. Toinen nainen oli heti mukana leikissä ja teki hänkin muutaman tanssin eleen. Iloinen mummeli lausahti ”tämä on argentiinalaista tangoa” ja jatkoi kävelyään lauleskellen ja naputellen sormilla tahtia säveliinsä.

Useimmat suomalaiset ovat Amman kiertueella ja jotkut ovat lähteneet jo Suomen kevätlaitumille. Pihapiirissä kyllä kulkee ihmisiä yksin ja kaksin, mutta ei sellaisina virtoina tai laumoina, kuten talvikautena ja Amman ollessa paikalla. Toisaalta on mukavaa, kun ei tarvitse pitkään jonotella syömään tai palvelupisteille (sevatiski, kauppa, kirppari, kirjasto), mutta tietty energialataus puuttuu. Toivottavasti ehdimme nähdä Amman ennen kuin lähdemme Suomeen! Hänen piti palata noin 23 päivä, mutta kuulimme huhuja, kuinka noihin aikoihin alkaisi uusi Intian kiertue ja olisi temppelin avajaiset Kochissa. Temppelin valtava avajaisjuhla voisi tietenkin olla kiintoisa nähdä, mutta halausta siellä tuskin pystyy jonottelemaan, tai en tiedä onko niitä edes tarjolla.

Nyt Kalle laski keittiön vettä vähän pitempään ja sekin muuttui oranssiksi. Huoneen vaihto on siis kumminkin ennemmin tai myöhemmin edessä. Nähtävästi veden väri tulee putkista ja siinä voi olla huonekohtaisia eroja. Nyt kuitenkin välipala mangon kimppuun. Mangokausi on alkutaipaleellaan ja nuo hedelmien kuninkaat hyvin mehukkaita!

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi