Kuulumisia – sadetta ja sevaa

Suomalainen tuttavamme kävi äsken huoneessamme kylässä. Hän halusi nähdä mekkoni, jonka ostin eilen Vallikavusta – joen takainen kylä – ja Kalle palautti hänelle lainaamansa Amma kirjan. Hän on lähdössä Ammaa katsomaan Ernakulamiin ja me taas olemme lähdössä huomenna junalla kohden Goaa. Ihmiset tulevat ja lähtevät – täällä ashramissa on jotain samaa tunnelmaa kuin lentokentillä, varsinkin tähän aikaan vuodesta. Kun Amma pamahtaa tänne takaisin kolmas päivä ensikuuta, täällä varmasti ihmismassat taas hyörivät pihoilla kuin muurahaispesässä, mutta sitä emme ole enää näkemässä. Vähän haikeaa lähteä täältä, mutta en toisaalta olisi ”vielä” – olisinkohan koskaan – henkisesti valmis asettumaan pitemmäksi aikaa tällaiseen yhteisöön.

Silti minulle on kyllä ollut erittäin hyväksi nähdä tällainen elämäntapa. On tuottanut suurta iloa huomata, kuinka on olemassa toisenkinlainen tapa elää kuin rahan perässä juokseminen. Useat ihmiset täällä uskovat, että he voivat luopua maailmasta, keskittyä pelkästään henkisyyteen. Itse en usko sen olevan kovin helposti mahdollista. Mutta tärkeintä on, että on jotain muutakin kuin kapitalistinen materialismi. Sille on olemassa vastapaino. Ei tämä paikka suinkaan ole vapaa ”kulutuskulttuurista”, mutta täällä kulkee siinä rinnalla myös henkisyys. Näillä ihmisillä on myös jotain muuta kuin kuluttaminen ja pelkästään jo se on mielestäni hienoa.

Kirjoitan vielä Ammasta ja tämän ashramin annista jonkinmoisen ”summa summarun” kirjoituksen, joten keskityn nyt pääosin kuulumisiin.

Sovitin eilen mekkoa peltikattoisessa sovituskopissa, jonka kattoa ukkossade rummutti äänekkäästi. Jo pelkkä äänimaailma häiritsi keskittymistäni, olisiko mekko sopiva, mutta lisää haasteita toi valojen sammuminen. Yhtäkkiä sovituskopissa oli pilkkopimeää! Mistään ei kajastanut edes tulikärpäsen verran valoa. Yleensä minulla on puhelin mukana ja siinä valo, mutta nyt puhelimen käynnistysnappi on taas lähes jumittunut, joten luuria ei tule kanniskeltua. Onneksi sähköt palautuivat ja sain mekon sovitettua. Intialaisittain se oli hyvin arkinen mekko, mutta kyllä se Suomessa juuri ja juuri käy juhla-asusta, etenkin kun en ole mikään liiallisten rimpsujen ystävä.

Kaikki vaatteet olivat tuolla kaupassa valtavia kokoja ja kaupan kuistilla istui räätäli ompelukoneineen valmiina mittaamaan ja ompelemaan vaatteet kullekin ostajalle sopivan kokoisiksi. Aivan kätevä idea! Näin jokainen saa vaatteen tavallaan mittatilaustyönä. Tosin tietenkin räätälinpalvelut kustantavat pienen lisämaksun ja asiakas joutuu odottamaan hetken ompelun valmistumista. Meillä ei ollut kuitenkaan mitään odotusta vastaan, sillä salamat halkoivat taivasta ja vettä tuli kuin monsuuniaikaan. Olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse kokea monsuunia tällä kertaa, sillä sain siitä aikanaan Andamaaneilla tarpeeksi. Nytkin saimme esimakua monsuunista kävellessämme vaatekaupasta pois. Ei niinkään se sade, vaan valtavat lätäköt, joissa joutuu kahlaamaan eikä tiedä minkä päälle astuu!

Sateessa on hauskinta seurata, minkälaisia keinoja ihmiset ovat keksineet siltä suojautuakseen. Mielikuvitukseton sateenvarjo on tietenkin tavallisin, mutta sen rinnalla näkee ties mitä viritelmää. Eilen nuoret miehet ajoivat vastaamme skootterilla pitäen päänsä päällä kuin palmunlehväsaidasta repäisemäänsä kappaletta. Naureskelimme, että kenenköhän naapurin aidan tai katon he olivat tempaisseet mukaansa. Joka toisella vastaantulijalla oli päässään muovipussi, joillakin pahvinpalasia, ja eräs kietoi itsensä isoon muovipressuun.

Kävimme eilen hammaslääkärissä. Minulle tehtiin vain tarkistus, mutta Kalle päätti teettää koko hoidon, eli puhdistuksen ja paikkauttaa yhden reiän. Lääkärin mukaan minullakin olisi ollut kolme reikää, mutta niitä ei olisi kuitenkaan voinut kerralla kaikkia paikata, joten en sitten tehnyt niille mitään. (ne olivat eri puolin suuta, ja sillä perusteella lääkäri ei kuulema voinut niitä yhtä aikaa paikata, ja seuraavana päivänä pulju olisi kiinni) Luulen, että ne olivat vain alkavia reikiä, koska mitään kipuja ei ole ollut. Suomessa sellaisia ei edes paikata, mutta nähtävästi täällä on eri näkemykset. Kai se siitä johtuu, että täällä se on bisnestä, joten he mielellään paikkailevat. Kalle oli hämmentynyt, kun ei saanut hammaslääkäriltä minkäänlaisia moitteita tai ohjeistuksia, kuten Suomessa aina saa. Kai se perustui juuri siihen, että täällä lääkäri vain ilahtuu, kun purukalustosta löytyy työnsarkaa. Suomessa julkisella puolella ei tietenkään mielellään tehdä hampailla mitään mitä ei ole aivan pakko. Hampaiden puhdistus maksoi 600 r ja reiän paikkaus saman verran. Kallen toimenpiteet siis kustansivat noin 18 euroa. Minun pelkkä tarkistus oli ilmainen. Monien mielestä täällä on huippu halpa hammaslääkäri, mutta itse pidän hintoja ainoastaan kohtuullisina. Muualla Intiassa toimenpiteet voisivat irrota huokeammin, mutta tietenkin täällä on se myönteinen puoli, että heidän ammattitaitoonsa pystyy luottamaan. Hienoa täällä on myös se, kuinka hammaslääkäriin pystyi vain kävelemään sisään, Suomessa sinne pääsyä voi joutua odottamaan jopa kuukauden.

Olemme tehneet vapaaehtoistyönä pääosin astioiden tiskausta ja eilen työskentelimme hetken Amman lehtien parissa. Lehtisten taittelu osoitepaperin sisään oli mukavan rattoisaa ja siistiä työtä. Ashramissa painetaan ja julkaistaan jonkinmoista Amman ja Amritapurin kuulumisten lehteä. Tuota lehtistä toimitetaan 50 rupian vuosimaksua vastaan joka kuukausi ihmisille ympäri Intiaa. Kai niitä menee eri kielillä myös ulkomaille asti, tosin eri hintaan. Teimme tuota liukuhihnamaista paperintaittelua Kali temppelin yläkerrassa samalla, kun kuuntelimme bhjaneita eli hinduvirsiä, joita soitetaan ja lauletaan joka ilta sekä temppelissä että ruokahallissa.

Viimeksi ihmettelimme, kuinka ashrami pyörii väen vähetessä. Päättelimme työn määränkin vähentyvän sitä mukaan, kun ihmiset vähentyvät ja ajattelimme vapaaehtoisten siten riittävän toiminnan pyörittämiseen. Nyt näyttää kuitenkin että hommat hieman takkuavat! Vapaaehtoisia ei tahdo riittää tarpeeksi kaikkiin töihin ja huoneiden oviin on jopa ilmestynyt muistutuslappuja seva-työn tärkeydestä. Työnteko ei täällä ole mikään pakko, mutta sitä suositellaan, ja käytännössä suurimman osan otaksutaan osallistuvan, koska ashramin toiminta lepää tämän epäitsekkään työn varassa. Eilen odottaessani Kallea, minua tultiin pyytämään kantamaan lehtisiä. Tuolloin en osallistunut, sillä meillä oli kiire hammaslääkäriin. Myöhemmin minua pyydettiin ohi kävellessäni uudestaan, jolloin en kehdannut enää kieltäytyä. Aluksi minua tarvittiinkin, mutta sittemmin ihmisletka oli jo niin tiheä, että osa vihkopinojen siirtelijöistä joutuivat vain seisomaan tyhjänpantteina, joten lähdin paikalta.

Parina päivänä meitä on odottanut keittiössä valtava tiskivuori. Aiemmin tiskit hoituivat aina vaivaisessa tunnissa, koska tekijöitä oli vähintään viisi ihmistä, mutta nyt olemme olleet kaksin tai kolmin ja hommassa on mennyt melkein pari tuntia. Aruna – paikan työnjohtaja – selitti eilen: ”Tuo kasa ei ole mitään, se näyttää isommalta kuin on, mutta sen on vain harhaa, vain hetki niin vuori on kadonnut, se on loistava henkinen harjoitus.” Hän on kyllä hyvin innostava persoona; iloinen ja eläväinen. Tosin hänen työtahtinsa on vähän turhan nopea, hän vain heittelee kippoja tiskivadista toiseen ja puhtaus tuntuu olevan toissijaista työn edistymisen suhteen. Eilen hän kertoili tarinoita elämästään: ”Vaikka olen syntynyt Intiassa minulla on myös USA:n kansalaisuus, olen asunut siellä vähän aikaa, mutta valitsin Intian, koska halusin valita henkisen elämän. Äitini oli myös vahvasti henkinen. Jääminen Intiaan oli valintani, koska täällä on helpompi seurata henkistä tietä.”

Olen käynyt päivittäin uimassa, olen lukenut sekä romaaneja että ”Hänen sylinsä suojassa” nimistä Amman etsimisestä kertovaa tarinaa, olemme miettineet ostoksia ja jo hankkineet kaikenmoista pientä, olemme turinoineen suomalaisen tytön kanssa ja nauttineet hedelmäkioskin antimista. Tässä kai ne päällimmäiset tekemiset seva-työn lisäksi. Nyt alkaa kunnon hedelmätykitys! Monet hedelmät ovat nyt halvimmillaan. Viimeksi ashramin mangot maksoivat 40 rupiaa ja nyt ne ovat noin 11 r, tietenkin hieman lajista riippuen. Suomessa hedelmät ovat taas kalliita ja eivät niin tuoreita, joten nyt pitää ottaa kaikki irti näistä upean mehukkaista paikallishedelmistä. Eilen sain ashramin kioskista kaksi isoa vihreää – ne eivät ole raakoja vaan oma silkkisen pehmeä lajikkeensa – banaania neljällä rupialla!

Illalla tosiaan satoi kuin rännistä ryöpyten ja Kalle oli unohtanut kitarakotelonsa käytävälle. Päädyistään avonaiset käytävät tulvivat aina sateella, joten kitarakotelo uiskenteli lätäkössä, ja se oli siirtynyt tuulen mukana puoli käytävää. Kotelo oli siis saanut kunnon ryöpytyksen ja siellä olevat kirjat olivat siten myös sen näköisiä, aivan kuin uitettuja koiria. Mutta jostain syystä toisen kirjan välissä paperikuoressa olleet Amman valokuvat eivät olleet saaneet pisaran pisaraa. Ne olivat täysin kuivia! ”Amma pitää huolen kaikesta, hän tietää kaiken ja pystyy järjestämään kaiken, älkää pyytäkö mitään ja kaikki tulee itsestään”, näitä lausahduksia täällä kuulee jatkuvasti. Oliko Amman voimaa vai sattumaa, että kuvat säilyivät? Onko Ammalla suurempia voimia? Muun muassa näitä kysymyksiä tulen pohtimaan seuraavassa jutussani.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi