Kulkueita matkalla Ammalaan

Toisesta ikkunastamme näkyy joki ja toisesta meri ja joki. Nyt ovat maisemat kohdillaan! Saimme päätyhuoneen kymmenennestä kerroksesta, jonne merituulen poika puhaltelee iloksemme viileitä henkäyksiä.

Monilla reissuilla jostain tietystä kaupungista muodostuu risteysasema. Viime matkallamme se oli Guwahati, joskus se on ollut Delhi, ensimmäisellä Aasian reissulla Bangkok ja nyt se oli valitettavasti Madurai. Tämän ammalankin voisi toisaalta mieltää tuollaiseksi paikaksi, jonne olemme palanneet aina uudestaan saman reissun aikana, mutta oikeastaan tämä on paremminkin jonkinmoinen kotisatama. Risteysasemille mennään enemmän tai vähemmän pakosta, koska ne nyt vain ovat kulkureitin varrella, mutta tämä Amman ashrami on itse asiassa aika syrjässä kaikesta, joten olemme palanneet tänne aina täysin ”tahdonalaisesti.” Vai vetääkö Amma-guru meidät tänne mystisillä voimillaan ja suurella energiallaan?

Maduraista vielä muutama sananen. Voisin helposti kuvitella hirveämpiäkin risteysasemia, kuten esimerkiksi läheinen Theni, jota saattaa hyvinkin joutua käyttämään pysähdyspaikkana jos suuntaa kukkuloille. Madurai on hyvin tyypillinen intialainen kaupunki, yhtä saasteinen kuin Thenikin, mutta Maduraissa on sentään jotain näkemistä; nuhjuinen ilme on kuorrutettu upein värikkäin temppelin, joilla kaupunki voidaan hyvinkin myydä hienona matkailukohteena. Maduraissa on myös jotain hieman outoa, nimittäin ihmiset. Heillä on tavallista voimakkaampi länkkäripalvonta oireyhtymä! Miten paikalliset jaksavat kiinnostua ulkomaalaisista tuossa mittakaavassa, vaikka kaupungissa on varmasti pyörinyt jo pitkään valkonaamoja? Ei meitä länsituristeja siellä mitenkään bussilasteittain ole, mutta emme ole mitenkään epätavallinenkaan näky. Joskus jopa pakettimatkojen Intian kierroksilla pyörähdetään tuossa kaupungissa, ainakin jos kyse on Etelä-Intian kiertämisestä.

Kadulla ihmiset ottavat kontaktia niin hyötymielessä kuin täysin epäkaupallisesti. ”Kuinkahan monta kertaa taksia tai hotellia ehditään kaupata tämän parin sadan metrin matkalla? Pitäisi melkein laskea,” Kalle pohdiskeli kaupungissa. Siinä missä riksaa kaupataan rasittavan kiihkeästi, tavallisen ihmisen tervehdys voi olla iloisen lämmin. Kävimme kaupassa, jossa oli useita kerroksia. Alimmissa myyjättäret kävelivät kintereillämme odottaen kysymyksiä tuotteista. He olivat uteliaan oloisia ja hihittelivät Kallen sovittaessa kypärämäistä nahkahattua, jonka hän ajatteli huumori mielessä ostaa kesän festarihatuksi, mutta he eivät kuitenkaan sanoneet meille mitään vaan pitivät asiallisen etäisyyden. Sitä yllättävämpää oli, kun noustessani portaat yläkertaan, minut otettiin vastaan ylitsevuotavan ystävällisesti, aivan kuin jokin kunniavieras. Nuori myyjätär otti minua kädestä heti portaiden yläpäässä ja lähti kiskomaan peremmällä kauppaan. ”Hey”, hän lausahti, halusi kätellä, ja puheli kuin olisin pikkulapsi eksyksissä, jota pitää opastaa. ”Mikä sinun nimesi on, mistä maasta olet, mitä tavaroita etsit”, kysymykset vain sinkoilivat. Koko ajan hän piti minua kädestä ja taputteli olkapäähän esitellessään kauppakerrosta! Yleensä minua erakkoluonteisena häiritsee näin äärimmäinen ystävällisyys, mutta tuo oli niin aidon innostunutta, etten voinut olla hymyilemättä. Lähdin kerroksesta kuitenkin pikapuoliin, koska ilmastointi ei ulottunut sinne asti ja paikka oli täynnä vain epämääräistä romua pehmonalleista taskulamppuihin.

(Nyt pidän taukoa ja käyn pulahtamassa välkehtivän sinisenä kutsuvaan uima-altaaseen)

Onko mango liian kallisarvoinen hedelmä sukellettavaksi? Länsimaalainen vanhempi nainen poimi mangon pusikosta ja heitti sen intialaiselle lapselle uima-allasleluksi. Pojan isoäiti kuitenkin vaati mangon itselleen, otti sen käteensä ja puntaroi arvioivasti. Hän sanoi jotain tiukkaan äänen sävyyn, johon toinen intialainen täti puuttui rauhoitellen ja pyöritellen kättä ilmassa, joka tarkoittaa ”no, eiköhän se ole ok.” Lopulta poika sai sukellella mangoa ja länsimaalainen ”mummo” näytti pojalle, kuinka hypätään pää edellä altaan reunalta. Täällä on paljon näitä teräskuntoisia vanhempia rouvia, jotka liikkuvat kuin joogit. Se on selvästi vuosikausien joogailun tulos! Jospa itsekin olisin yhtä ketterässä ja notkeassa kunnossa vielä seitsemänkymppisenä. Tällä hetkellä fyysinen kuntoni on kyllä parempi kuin pitkiin aikoihin, kiitos Vattakanalin pitkien vaelluslenkkien ja kalliokiipeilyretkien.

Matkasta Vattakanalista tänne Ammalaan jäi päällimmäisenä mieleen Madurain vastakohtaisuus – hirveän näköinen kaupunki, kauppiaat röyhkeitä mutta toisaalta muut kaduntallaajat iloisen kohteliaita – ja kymmenen minuutin välein pysähtelevä ”passenger” juna. Tuolle hitaalle junalle on ominaista myös se, että se lähtee aina myöhässä. Vaikka Madurai oli lähtöasema, silti juna nytkähti liikkeelle kolme varttia myöhässä. Passanger-matkalaisilta pitää ottaa luulot pois! Juna on niin halpa, ettei sillä matkailu saa olla liian helppoa. Juna sentään saapui laiturille ajoissa, mutta pimeänä. Tuo oli jo kolmas kerta, kun isältäni joululahjaksi saamallani otsalampulla on käyttöä pimeässä junassa. Ihmiset tunkivat pilkkopimeään junaan ja sain valaista lampullani nähdäkseni oikeat paikkamme. Sitä tarvittiin vielä silloinkin, kun kaivoin ilmapatjani esiin ja asettelin sen pedille, vasta 5 minuuttia myöhemmin sähköt pamahtivat päälle. Sähköjen myötä myös tuuletus käynnistyi, mikä oli ehdottoman tärkeää, sillä junan ilma oli seisovan kuumaa. Vielä tunti junan liikkeelle lähdön jälkeenkin oli liian hikistä nukkumiseen. Onneksi olimme sentään Madurain juna-aseman maksullisissa (vaivaiset 10 rupiaa tunti) odotustiloissa saaneet nauttia ilmastoinnista – ikään kuin varastoon – ja keskiyön jälkeen junassakin viileni sen verran, että nukahdin ja lopulta nukuin oikein makoisasti.

Viimeksikin taisin kirjoittaa Kodaikanalin lähdön yhteydessä näyttävästä kulkueesta. Silloin kyseessä oli uskonnollinen ”kidutus kulkue”, nyt taas bussimme ohitti erään kylän kohdilla shijraen kantokopit. Shirat vilkuttivat kantotuoleistaan ja autonlavoilta ohikulkeville ja katsomaan kerääntyneille ihmisille kuin missikisoissa, sirosti ja vain rannettaan liikuttaen. En ole koskaan nähnyt missään yhtä paljon yhtä aikaa näitä ”miesnaisia.” Ehkä se oli mielenosoituskulkue heidän oikeuksiensa puolesta, tai sitten se oli tosiaan jonkinmoinen kilpailu, kuka on kaunein, sillä he olivat poikkeuksellisen huolellisesti laittautuneita. Ollaakseen mielenosoitus, kulkueesta ehkä hehkui vähän liian voimakas juhlahumu: rummut pärisivät ja musiikki soi. Tosin mistä näistä intialaisista kulkueista koskaan tietää, joskus mielenosoituksissakin pidetään riehakkaan hauskaa, joskus ne taas ovat synkkämielisen aggressiivisia ja ihmiset heiluttavat kylttejään hyvin vakavina. Kaikenlaiset kulkueet ja esiintyvät taiteilijat ovat ”minun Intiaani.” Intiasta sanotaan: etsi oma Intiasi tarkoittaen, että tästä maasta voi poimia halutessaan paljon hyviä asioita, niitä mitkä miellyttävät tai kiehtovat itseä. On hyvin vaikea löytää mitään objektiivista Intiaa, koska maassa vain on liikaa kaikkea, kaikelle on vastakohtansa.

Kodaissa näin myös sirkustaiteilija perheen: isä heilutti ruoskaa taitavasti ilmassa, äiti soitti rumpuja ja pikkutyttö tanssahteli nilkkarenkaat kilisten. Katsoin vasta dokumentin, kuinka sirkuskasti alkaa olla Intiassa ahtaalla. Ihmiset ovat liian kiireisiä kerääntyäkseen seuraamaan heitä ja toisaalta esiintymispaikkoja on rajatusti, kaupungit ovat käyneet niin ahtaiksi. Tuollaiselle tanssille ei onneksi vaadittu paljon tilaa ja Kodaissa oli sen verran pikkukaupunki mentaliteetti, että useatkin pysähtyivät katselemaan tanssia. Annoin heille muutaman kolikon. Kalle tukee aina katusoittajia ja itse tuen muita esiintyjiä. On hienoa, kun joku pystyy elättämään itsensä taiteella ja toisaalta se on aina kerjäämisestä pois!

Kirjastossa oli uudet aukioloajat Keralan kiertueen vuoksi. Täällä muuttuu aina käytännöt sen mukaan onko kiertue menossa, onko vilkkaampi kausi tai onko Amma täällä. Muut puljut olivat sentään tavanomaisesti auki ja saimme käytyä kirpparille ja ilmoittautumassa sevatiskillä päivän tiskaustöihin. Saa nähdä, kuinka bhajanit taas kaikuvat tiskihommissa! Viimeksi siellä oli norjalainen tyttö, joka lauleskeli hauskasti aivan yhtä soittoa. Hän oli myös kiinnostunut suomen kielestä ja halusi oppia muutaman sanan. Opittuaan ”tiskiharja” käsitteen hän liitti sen spontaanisti pyhiin lauluihinsa. Hän saattoi nauraen lopettaa virtensä ”ja tiskiharja” huudahdukseen.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi