Vauhdikkaita ja varovaisia koiria – monenmoista hurttaa

”Päästittekö te sen koiran karkuun? Eiiiiih! Anteeksi, kun olen näin vihainen, mutta koira on hyvin sairas. Sitä ei missään tapauksessa saa päästää portista.” Nainen voivotteli ja pyöritteli tuskastuneena päätään. Alkoipa mukavasti meidän uusi työmme! Olimme olleet työpaikalla vasta pari sekuntia ja heti olimme nähtävästi tehneet suuren virheen. Yritimme selitellä koiran olleen uskomattoman nopea, kun se oli viuhahtanut jalkojemme ohitse. Emme olleet ehtineet edes havaita kyseistä kaveria, koska vikkelä otus oli ollut kahden portin välisessä tilassa, josta tullaan tarhaan, ja missä ei edellisenä päivänä ollut ollut yhtään koiraa.

Myöhemmin saimme huomata kyseisen naisen hermostuvan hyvin helposti ja toinen nainen varoittelikin meitä hänen temperamentistaan. Muutamaa tuntia myöhemminkin täti hyppi tasajalkaa saman koiran karatessa eräästä huoneesta, ja tällä kertaa jonkun muun ansiosta. Aamulla tuo koira saatiin nopeasti kiinni ja mitään pysyvää vahinkoa ei ehtinyt tapahtua. Kai he vain pelkäsivät koiratarhan ulkopuolisten koirien antavan selkäsaunan tuolle karkulaiselle, jonka iho oli jo ennestään huonossa kunnossa.

Aamulla autoimme puhdistamaan tuon vikkelän koiran turkkia. Lorraine, joka oli jonkinmoinen johtohahmo tarhalla, näytti kuinka se tapahtui. Hän otti nuoren haukun kiinni ja antoi Kallen pideltäväksi. Kastoimme pumpulituppoja puhdistusaineessa ja kävimme läpi koiran turkkia, joka oli täynnä haavaumia ja karvattomia kohtia. Yritin kysellä, mistä koiran iho-ongelmat johtuvat, ja Lorraine luetteli litanian syitä, mistä saattoi olla kyse. Joskus syynä on huono ruokavalio, stressi tai toisten koirien puremat. Hän ei tiennyt tarkasti, mutta ei uskonut mihinkään tiettyyn sairauteen.

Sittemmin ulkoilutimme muutamaa piskiä. Kalle sai aran koiran, joka pelkäsi lehmiä ja kaikkea mahdollista, edeten siksi hyvin varovasti ja pysähdellen toistuvasti. Minä taas sain hyvin laihan koiran, jolla oli silti uskomaton into lenkkeilyyn ja se veti minua määrätietoisesti perässään. Koiran jokainen luu näkyi, koska se oli välillä kieltäytynyt syömästä. Lähes kaikki sen karvatkin olivat pudonneet, mutta silti se oli oudon energinen ja hoitajiensa mukaan toipumaan päin.

Lenkin jälkeen menimme pentuaitaukseen ja vietimme pitkän tovin vain rapsutellen pentuja. Viimein löytyi niitä herttaisiakin koiria! Eräs musta pentu oli hyvin kiiltäväturkkinen ja huomionhakuinen. Se painoi päänsä polveeni ja asettui rapsuteltavaksi näyttäen kuin nauttisi joka sekunnista. Siinä ei ollut mitään muuta vikaa kuin ainoastaan toisen silmän aavistuksenomainen rähminen ja turkin alla tuntui vanhoja rupia, joten se oli ehkä ollut huonommassa kunnossa. Aitauksessa oli myös pari hyvin laihaa ja surullisen näköistä pentua. Toinen niistä piti silittelystä, vaikka tulikin sitä hyvin nöyrästi ja pää painuksissa hakemaan. Sen jokainen liike oli kuin hidastetusta filmistä, mutta silti se jaksoi touhuta ja kiinnostua ympäristöstään. Pentu yritti jatkuvasti haukata kärpäsiä ilmasta ja kerran se onnistui tässä leikissään näyttäen hetken iloiselta.

Saimme antaa muutamalle isolle piskille lautasellisen keitettyjä kananmunia ja koiran snaksuja. Oli hauska seurata, kuinka koirilla oli tietty hierarkia ja muut jaksoivat odottaa kärsivällisesti vuoroaan toisten saadessa ensin. Koirat kyllä seurasivat meitä hännät vispaten aina kun haimme uuden lautasellisen, mutta tyytyivät osaansa jos ruoka ei ollutkaan heille ja jäivät kunnioittavan matkan päähän katselemaan, kun joku heidän lajitovereistaan söi sen. En tiedä, millainen looginen järjestys ruokkimisella oli, mutta Lorraine aina vain huikkasi keittiöstä: vie sen ja sen nimiselle ja näköiselle koiralle. Haukkuja riitti joka lähtöön isossa metsäisessä pihassa, jossa suurin osa juoksenteli vapaina. Häkeissä olivat nähtävästi vain ne koirat, jotka eivät sopeutuneet toisten joukkoon, ja häkit olivat mukavan isoja. Pihapiirissä juoksentelevat olivat pääosin täysin terveitä ja hyvin eloisia. Niitä oli hauska tervehtiä ja nekin tulivat usein moikkaamaan meitä tökkien tutkivasti kuonoillaan.

Eräällä pennulla oli oma iso aitauksensa ja sille pistettiin parhaillaan kirppupulveria, kun menimme kyselemään seuraavia töitä. Pennun tarina oli surullinen, sille sen takajalat olivat halvaantuneet. Se sai päivittäin koirahierontaa, mutta silti vaikutti siltä, ettei jalkoihin ilmaantuisi voimia, vaan pentu tarvitsisi kärryt takajaloikseen. Sellaiset pyörät takajalkojen paikoille maksaisivat 7000 rupiaa ja tarhalla yritettiin kerätä rahat lahjoituksista. Tuolla valkoturkkisella ja nätti ilmeisellä koiralla vaikutti olevan hieno luonne, sillä se nautti jopa kirppupulverin levityksestä ja käyttäytyi hyvin rauhallisesti ja korostuneen ystävällisesti, aivan kuin se olisi halunnut olla mieliksi hoitajilleen ja pahoitella aiheuttamaansa vaivaa.

Loppu ajan haravoimme lehtiä polkujen varsilta ja tungimme niitä säkkeihin. Työskentelimme intialaisen tytön kanssa, joka oli kotoisin Mumbaista ja edusti selvästi modernia intialaista naista. En edes heti ymmärtänyt hänen olevan intialainen, hän oli kaikessa niin länsimaalaisen tyylinen, persoonallista pukeutumistaan ja iloisen itsevarmaa käytöstään myöten. Hän asui Aurovillen metsätilalla tehden sielläkin vapaaehtoistyötä ja yöpyen paikan dormeissa työtä vastaan. Onkohan meistä tullut liian mukavuuden haluisia, kun emme ilmaisuudesta huolimatta harkinneetkaan tuota dormimajoitusta? Toisaalta työhön olisi pitänyt silloin sitoutua pitemmäksi aikaa. Nyt olemme luvanneet olla vain viikon ja vain tuolla koiratarhalla. Työtä tehdään useimmiten nelisen tuntia, mutta me olimme vain reilu kolme, koska olimme sopineet skootterinvuokraajan kanssa palauttavamme menopelin yhdeltä. Turhaan kiirehdimme, sillä ei hän taaskaan ollut sovitusti paikalla.

Kulkemiset Pondicherrysta Aurovilleen sujuivat kuitenkin yllättävän mutkattomasti. Aamulla saimme odotella bussia vain viisi minuuttia ja matka kesti vaivaiset 20 minuuttia. Skootteripulju oli kiinni, mutta sain juoda aidot italialaiset expresso-kahvit odotellessa. Iltapäivällä omistaja oli tosiaan taas lyönyt lukot oveensa, mutta aukaisi onneksi vain 15 minuuttia myöhässä ja ehdimme syödä lounasta tuossa välissä. Kotimatkan bussi pyyhälsi pysäkille vauhdikkaasti ja eteni iltapäivän ruuhkasta huolimatta tööttinsä voimin, tosin se jätti meidät toiselle puolen kaupunkia. Mikään ylitse pääsemätön ongelmahan se ei ollut, sillä saimme samalla käydä ruokakaupassa ostamassa välipalaa ja seuraavalle aamulle purtavaa, mutta olemme kyllä liikkuneet viime päivinä kiitettävästi. Eilen pyöräilimme noin 34 kilometriä ja tänään kävelimme yhteensä kolmisen kilometriä.

Lukijat voivat ehkä pohtia, miksi olemme juuri koiratarhalla töissä. Eikö Intiassa olisi tärkeämpääkin vapaaehtoistyötä? Mielestäni kaikki elävät olennot osaavat kärsiä samalla tavoin, joten kärsimys ja kipu ovat yhtäläisiä eläimille ja ihmisille. Onko ihmislapsen kärsimys kuitenkin eettisesti vielä enemmin väärin kuin eläinlapsen, siihen en ota kantaa. Aurovillellä ei tietääkseni ole suoraan paikallisiin ihmisiin kohdistuvia hyväntekeväisyysprojekteja, koska paikka on ekologisesti painottunut, mutta ympäristön suojelun kautta hyödyt kyllä palaavat myös ihmisiin, esimerkiksi puiden istutus puhdistaa ilmanlaatua. Ilmansaasteet eivät ole Intiassa mikään pikku tekijä vaan ne lyhentävät ihmisten elinvuosia huomattavasti. Jopa koirien auttamisen voi sikäli ajatella auttavan myös ihmisiä, että terveensä ja hyväntuulisina ne eivät käy ihmisten kimppuun. Aggressiiviset koirat ovat täällä hyvin harvinaisia, mutta tietenkin jos ne ovat hyvin sairaita, ne saattavat purkaa kiukkunsa ihmisiin.

Olemme joskus nuorempina olleet lastenkodeissa vähän aikaa töissä, esimerkiksi Mongoliassa ja Nepalissa. Mielelläni siis työskentelisin lastenkin parissa. Nykyään vaan näyttää, että tuollainen työ organisoidaan erinäisten järjestöjen kautta ja työtä tekemään pääsystä pitää maksaa huikeita summia, mikä on mielestäni täysin kieroutunutta. Oikeastaan tämä Aurovillenkin touhu on jo vähän lipumassa väärille urille. Alkuperäinen vapaaehtoistyön ideahan on, että työtä vastaan saisi majoituksen ja ruuan. Näin työntekijä ei saisi työstään rahallista korvausta, mutta kuitenkin ylläpidon. Aurovillen töistä saa hyvin harvoin majoituksen, ja ei koskaan ruokaa. Monet majapaikat maksavat jopa 1000 rupiaa yöltä, joten tällainen vapaaehtoistyö on otettava enemmän vain harrastuksena kuin talkootyönä, jossa kumpikin osapuoli hyötyisi.

Meille harrastus ei tule kovin kalliiksi, koska yövymme Pondicherryn ashramissa 400 rupian hintaan, mutta onhan Pondikin tietty hintava kaupunki. Eilen söin Pizza hutissa melkein 400 rupialla (tosin en pizzaa, kun en enää pysty syömään viljoja), vaikka olen tottunut aterioimaan vain 100 r pintaan. Pienellä valikoinnilla täällä kyllä pystyy syömään kohtuu hintaan, mutta aivan mitä tahansa ei voi ahmia, kuten Sai Baballa totuin tekemään.

Huomenna taas koiratarhalle! Äsken kävin katsomassa perinteistä hindulaista teatteria, mutta siitä kirjoitan huomenna oman tarinansa, koska se oli niin moninainen esitys täynnä notkeusakrobatiaa ja itsepuolustusliikkeitä.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi