Turistit vs paikalliset

(Artikkelikuvassa äiti Intian nuoret toivot. Ehkä näistä koululaista sädehtivä energia riittää muuttamaan tämän maan?)

Lapsi pyytää kadulla vettä. Siis vettä! Kaikkiin muihin pyyntöihin on helppo suhtautua kyynisesti. Kun katujen ihmiset riisikippojensa äärestä kysyvät, saavatko he hedelmät, jotka olemme juuri ostaneet, on helppo olla välinpitämättömän ärsyyntynyt. ”Teillä on jo ruokaa. Ette te näe nälkää ja pitää minunkin jotain syödä, en voi aina lahjoittaa kaikkia ostoksiani eteenpäin,” ajattelen jatkaen samalla matkaani. Mutta vesi on asia erikseen. Kerjätäkseen vettä, täytyy olla janoinen. Vesi on jokaisen ihmisoikeus, tai enemmänkin, jopa jokaisen eliölajin oikeus! Tämä on rikas turistikohde, sillä ruoka ravintoloissa maksaa paljon enemmän kuin keskimäärin Intiassa ja hotellienkin hinnat ovat yläkanttiin. Tänne lappaa rikkaita intialaisia lomalaisia ja länsimaalaisia vanhempia reissaajia, joille hinnat eivät ole justiinsa. Monelle vanhemmalle matkailijalle, jolla on maksukykyä, ei ole mitään merkitystä, onko ravintola-annos euron vai kolme euroa. Meille köyhemmille reissaajille se on kuitenkin merkityksellistä, tosin vielä merkityksellisempää se on tälle lomakohteelle. Noilla hinnoilla tänne kerääntyy rupioita kuin Roope-ankan rahasäiliöön. Näillä tuloilla kyläläisillä pitäisi olla varaa rakentaa köyhille kaivoja tai juomavesipisteitä. Miksi täällä ei ole sen verran yhteishenkeä, että tällainen oikeus pystyttäisiin takaamaan? Yleensä emme ole kohdanneet mitään juomavesiongelmia, joten tämä on onneksi harvinaislaatuista. Puute olisi ymmärrettävämpi kaupunkien slummeissa tai todella köyhillä seuduilla, mutta tämä on rikas pieni kaupunki, jolla luultavasti pitäisi olla puhdas pohjavesi ja varaa kaivaa kaivoja. Useimmiten juna-asemilla näkee juomavesipisteitä ja maaseudulla pumppukaivoja, joten veden pyytäminen on todella harvinaista.

Kaadoin juomapullostani katulapsen vesipulloon muutaman kulauksen. Seuraavalla pyytäjällä, takkutukkaisella ja likaisella tytöllä, ei kuitenkaan ollut omaa pulloa. En tietenkään voinut antaa hänen juoda suoraan pullostani, vaikka hän niin oletti, joten jouduin tuntemaan itseni sydämettömäksi, kun vain jatkoin kulkuani. Joskus syytän intialaista keskiluokkaa siitä, kuinka he työntävät kerjäläisensä meidän länsimaalaisten matkailijoiden niskaan. Keskimäärin intialaiset viikonlopputuristit ovat varmasti rikkaampia, mitä itse olen, ja silti kerjääjät valitsevat kaikkien matkailijoiden joukosta mieluiten aina meidät valkoihoiset. Satunnaisesti he saattavat lähestyä intialaisiakin, mutta mitä todennäköisemmin nämä karistavat ahdistelijat kimpustaan parin lyhyin tiuskaisuin antamatta mitään. Intialaiset saattavat antaa kerjääjille busseissa tai junissa, kun nämä laulavat tai siivoavat, mutta hyvin harvoin he antavat kenellekään, jotka vain nykivät heitä hihansuusta.

Ovatko köyhät sitten intialaisten rikkaiden tai hyvätuloisten vastuulla? Intialaiset itse eivät ymmärtäisi tällaista lähtökohtaa alkuunkaan. Jos joku rikastuu, hän rikastuu omilla ansioillaan ja muu maa saa olla hänestä ylpeä, jopa köyhät voivat ylpeillä hänellä. Ei tässä maassa ymmärretä yhteisvastuun päälle! Itse kuitenkin vanhana sosialistina näkisin, että muun yhteiskunnan pitäisi kantaa vastuuta, edes vesipisaran verran. Jos köyhät itsekään eivät osaa kadehtia rikkaita maamiehiään tai olettaa heidän auttavan, miksi ihmeessä he näkevät auttamisen kulttuurisesti ulkopuolisen länsimaalaisen velvollisuudeksi? Katselin, kuinka orpokodille rahaa kerjäävä nainen pysäytteli kadulla ihmisiä. Hän suuntasi päämäärätietoisesti aina ulkomaalaisia kohden. Kun hän lähestyi minua syödessäni ravintolassa, vilkaisin hänen esitepapereitaan. 2000 rupialla tarjottiin aamupala ja 4000 lounas ja illallinen päivittäin lastenkodin 620 lapselle. Laskin laskukoneella sen tekevän 3 rupiaa aamupalalta lasta kohden ja tuplan isommista aterioista. Täällä ravintola-annos maksaa hyvinkin 200 rupiaa yhdeltä. Jos kunnon ruuan voi laittaa vain kuudella rupialla, joku vetää välistä ja pahasti! Totta kai ravintoloitsijoiden pitää tienata työllään, mutta silti siinä on niin paljon ilmaa, että he voisivat veroistaan lahjoittaa orpokodeille.

En antanut lahjoituksia, sillä niitä pyydetään aina sellaisia summia, joihin en katso pystyväni. Totta kai pystyisin kerran, mutta jos koko reissun lahjoittaisin päivittäin useita satoja rupioita, tilini olisi äkkiä tyhjä. Ihmisten pitäisi tyytyä pienempiin lahjoituksiin, joita ehkä saisivat sitten useimmista lähteistä. Kerjäläisetkin näyttävät nykyään nyrpeiltä jos heille ojentaa vain kaksi rupiaa. Kiittämätön maailma! Mutta jokseenkin tällainen logiikkahan on vallinnut kautta maailman syrjän. Ihmiset vihaavat heitä, joista ovat riippuvaisia, siis myös auttajiaan. Vihaanko minä Suomen valtiota? Hetkittäin olen tuntenut suurta kiitollisuutta työttömyystuistani, mutta toisaalta myös katkeruutta valtiota kohtaan. Katkeruus on syntynyt ehkä juuri tietynlaisesta kyykyttämisestä, siitä kuinka yhteiskuntani on yrittänyt saada minut tuntemaan huonommuutta siksi, etten ole hyödyllinen yksilö. (Intian valtio nöyryyttää omia köyhiään samalla tavoin, tosin paljon suuremmassa mittakaavassa. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin samasta, eli kellä on rahaa ja kellä ei.) Tällä hetkellä en enää edes saa tukia ja jostain syystä en osaa olla siitä pettynyt. Jos menen syvälle oikeudentuntooni, tunnen että tukieni katkaisu oli jollain muotoa yhteiskunnallisesti oikein. Olen jo niin pitkään elänyt niillä ja Suomi on niin velkaantunut, että totta kai minun pitäisi pyrkiä tulemaan toimeen omillani. Ystäväni sanoi minulle ” Sinulla ei ole mitään syytä tuntea huonoa omaatuntoa reissaamisestasi. Sama sinun on olla siellä kuluttamassa tukia, koska täällä ei kuitenkaan ole töitä.” Näinhän se on, ja tietenkin pohjimmiltaan kannatan Suomen sosiaalitukijärjestelmää, koska emme voi sivistysyhteiskuntana vaipua sille tasolle, mitä tämäkin valtio on, eli jotkut ihmiset vain jätetään heitteille oman onnensa varaan.

Tämä maa saa minut entistä enemmän kyllästymään rahaan. Jännite paikallisten bisnesharjoittajien ja turistien välillä, joista toisilla on rahaa ja toiset yrittävät sitä saada. Näennäinen ystävällisyys – hello,my friend huudot – ja kuitenkin pinnan alla muhiva toiseuden skisma. Kauppojen myyjät nauraa kihertävät vähänkin erilaisemman näköisille länsimaalaisille näiden kuljettua ohitse. Kallenkin takaa kuuluu usein tirskahduksia. Näin he ehkä purkavat patoutumiaan; ärsyyntyminen meihin matkailijoihin ja toisaalta erilaisuuden pelko, on helpompi kestää, kun meistä tehdään huvittavia. Toisaalta sama tapahtuu myös toisin päin, en yhtään yritä nostaa länsimaalaisia turisteja korokkeelle. Samalla tavoin hekin, siis me, teemme erottelua ja kategorisoimme intialaisia, että heitä olisi helpompi ymmärtää ja yhteiselomme sujuisi tällaisissa paikoissa, missä olemme enemmän tai vähemmän symbioosissa keskenämme, kummatkin tarvitsevat toisiaan.

Niin, mutta vielä rahasta. Joskus olisin valmis muuttamaan metsään, kuten suomalainen pariskunta oli tehnyt. Luin vasta artikkelin, mikä kertoi parin elämästä Lapin erämaassa, jossa he olivat vuoden asuneet osittain omavaraisina. Ei tämä maailma voi mennä siihen, että raha määrittää koko persoonaamme, se mitä sillä pystymme hankkimaan. Ehkä tätä kehitystä ei näe Suomesta käsin niin vahvana, mutta täällä Intiassa se suorastaan hyppää silmille. Kyse ei ole pelkästään yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, vaan jostain paljon enemmästä, jopa jostain filosofisemmasta. Kyse on siitä, mitä ihmisyys on. Kyse on siitä, kenen elämä on arvokasta ja, kuinka se arvo osoitetaan.

Tällaista pohdintaa tällä kertaa. Ehkä vähän puuduttavaa, ja vanhan toistelua, mutta itselle tarpeellista. Mamallapuram on keskimääräistä mukavampi lomakeidas – kivenhakkaustaide ja meri ovat antaneet paljon – mutta silti olen iloinen huomisista hyvästeistämme. On ihanaa sujahtaa tavalliseen intialaiseen miljoonakaupunkiin, jossa jopa länsimaalaisena hukkuu ihmisten sekaan ja voi olla vain tavallinen tallaaja ilman tiettyä turisteihin latautunutta odotusta. Olemme Chennaissa vain päivän, mutta myös seuraava kohteemme on vain ”lievästi” turisoitunut. Kodaikanal on täynnä intialaista turistia, mutta sen viereisen pienen Vattakanalin kylän pitäisi olla hyvin hiljainen. Sinne metsien ja kallioiden siimekseen voi kadota – turistien pyydystäjiltä, kerjääjiltä ja utelijailta nuorilta miehiltä – jos on tällainen erakoitumista rakastava reissaaja, kuten minä tai Kalle satumme olemaan.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi