Sri Aurobindon ashramissa

Sri Aurobindo valaistui, kun hän totesi ”ajatukseni eivät ole minun ajatuksiani.” Hän ymmärsi olevansa vain kaiken sivustaseuraaja. Loppupuolella elämäänsä hän jättäytyi syrjään jopa guruudestaan ja siirsi julkiset esiintymiset ja darshanit (suora käännös jumalan näyttäytyminen) kumppanilleen ranskalaiselle Mirralle eli naiselle, joka myöhemmin tunnettiin Äitinä. Kaikkia suuria naispuolisia jumalallisia opettajia on Intiassa kutsutta tällä arvonimellä. Suuren kansan suosion saanut Äiti hoiti näitä tehtäviä jo vuodesta 1926 lähtien, vaikka Aurobindo kuoli vasta vuonna 1950.

Aurobindo oli nuoruudessaan kiivas Intian itsenäisyystaistelija ja hän pakeni brittejä ranskalaisten omistamaan Pondicherryyn. Lopulta hän istui vankilassa, missä innostui filosofiasta ja kehitteli oman joogafilosofiansa. Hänet tunnettiin suurena mystikkona ja ajattelijana, joten hän oli hyvin toisenlainen guru kuin vaikkapa Amma ja Sai Baba. Jälkimmäiset ovat olleet enemmän tai vähemmän empiristejä eli käytännönläheisiä ajattelijoita, Aurobindon filosofia taas oli korkealentoisempaa. Siitä vähästä, mitä netistä löysin suomeksi päättelin hänen olleen kunnon rationalisti eli henkinen ennen materiaa ja kaikki materia pohjaa lopulta henkiseen.

Muuta en ole hänen filosofiastaan vielä selvittänyt, sillä suoraan sanoen hänen Aurobindo ashraminsa oli tiedolliselta anniltaan huonoimpia museoita tai muistomerkkejä, joita koskaan olen nähnyt. Talon seinässä luki, mikä paikka on kyseessä, mutta se oli ainoa infokyltti ja lupaili sellaisenaan portin pielessä liikoja. Sisällä käveltiin ruukkukukkien ympäröimää kujaa takapihalle, jossa oli valtavien vehreiden puiden alla kukkakuvioin koristeltu alttari. Kivipaasien päälle oli järjestelty viimeisen päällistä tarkkuutta noudattaen eri värisiä kukkia erinäisiksi pyhiksi symboleiksi. En tiennyt yhtään, mitkä ihmeen kivet olivat kyseessä. Kiersimme vain ne ympäri, koska köydet ohjasivat sinne päin. Ihmettelin, kun vartija komensi intialaista nuorten poikien ryhmää tamilin kielisin käskyin ja sittemmin nämä kumarsivat nöyrästi päänsä kukitettuja paaseja kohden, jotkut kävivät jopa polvillaan. Kehottiko vartija heitä kumartelemaan vai kertoiko hän mikä paikka oli kyseessä ja sai aikaan spontaanit kunnianosoitukset?

Pienestä sisäpihasta meidät ohjattiin kauppaan, jossa oli Sri Aurobindon ja Äidin filosofioihin pohjaavia kirjoja ja kuvia näistä guruista. Kirjoja ja kaikenlaisia kortteja olisi saanut ostaa, mutta mitään ilmaisia esitteitä ei jaettu. Kaupasta tupsahdimmekin äkkiseltään taas ulos ja enää oli nähtävänä jonkinmoinen olohuone, jonka kohdilla ei taaskaan kerrottu, mikä huone on kyseessä. Nähtävästi tila oli sisustettu saman näköiseksi kuin Gurun huone aikoinaan, ehkä jopa aidoin esinein.

Vasta netistä selvitin, että kukitettujen kivipaasien alle oli haudattu Aurobindon ja Äidin fyysiset jäännökset ja siksi ihmiset niin hartaina lankesivat alttarin eteen sekä meditoivat sen ympärillä. Ihan viehättävä pieni nähtävyyshän tuo oli, mutta ei sinne tietoa kannattanut mennä hakemaan. Päinvastoin sinne kannattaisi mennä vasta sitten, kun olisi lukenut tarpeeksi gurun elämästä. Silloin voisi ajatella ”ahaa, täällä hän siis asui ja vaikutti.”

Pondicherryssä on edelleen yli 400 ashramirakennusta eli nähtävästi sellaisia, jotka kuuluvat tuolle Aurobindo yhteisölle. Mekin asutaan eräässä, mikä on meidän mittapuullamme varsin ylellinen majatalo, tämä on nimeltään ”New Aurobindo guesthouse.” Nämä ovat virallisesti ashrameita, mutta mielestäni rakennus kyllä meditaatiohuonetta ja gurun naamavärkkiä esittäviä seinätauluja lukuun ottamatta poikkea millään tavoin tavallisesta hotellista. Ashramimaista on tietenkin, että hintataso on pyritty pitämään kohtalaisena, mikä ei Baban ashramiin nähden tunnu edulliselta, mutta mitä se kuitenkin on Pondicherryn yleiseen tasoon nähden. Maksamme huoneestamme 400 rupiaa ja thali-illallinen kustantaa 80 r. Syödä voi muuallakin ja niin olemme pääosin tehneetkin, mutta läheisissä ravintoloissa ei saa kuin alkupalan tai jälkiruuan samalla rahalla kuin, mitä täällä ahtaa itsensä ratkeamispisteeseen.

Mitä saadaan, kun keitokseen yhdistetään ripaus menneen maailman ranskalaisuutta ja loraus nykypäivän intialaisuutta? Saadaan leveä ja suora rantabulevardi, jossa intialaiset turistit ajavat innoissaan polkupyörällä, kun kerrankin on tilaa liikunnan riemuun. Saadaan valkoinen majakka, kirkkoja ja paljon vanhoja huviloita, mistä useimmat ovat loisto kunnossa, mutta monet myös rappiolla. Kun ylitetään joki kaupungin intialaiselle puolelle, pikku kioskit ja ränsistyneisyys valtaa katukuvan. Ranskalainen puoli seisoo edelleen majesteetillisena, tosin jostain rakennuksista huokuu surullinen hylätty tunnelma ja monet matkamuistoliikkeet ja hienot hotellit, joita on perustettu vanhoihin villoihin, vaikuttavat hyvin hiljaisilta. Kaupunki on kuin Keralan Kochi, mutta tunnelmaltaan ja kaupunkikuvaltaan avarampi ja matkailijamääriltään huomattavasti hiljaisempi. Matkailijoiden palveluita ei ole vierivieressä vaan ravintolan tai vesikioskin löytämiseen saattaa joutua näkemään jopa vaivaa, suurimman osan rakennuksista ollen yksityiskäytössä. Asuinrakennusten ja hiljaisten hotellien määrä tuo kuitenkin mahtavaa rauhallisuutta ja puiden varjoissa kaduilla on jopa miellyttävä kävellä elleivät sitten auringon polttavat säteet siivilöidy lehdistön lävitse.

………

10.3.15 aamu

Keli on mitä on ja nyt alkaa olla hyvin kuuma, edes aamu ei paljon vie auringon voimasta. Kalle tuossa vielä meditoi ja kohta lähdemme vaeltamaan aamupalalle. Saamme kävellä noin puolisen kilometriä, sillä meidän majapaikkamme lähellä ei ole aamuisin auki olevia ravintoloita. Rannalla on ympäristöltään ja hinnoiltaan mukava Le cafe, jossa tosin on hyvin hidasta ja hieman töykeää palvelua. Eilen kysyin pakastearkun äärellä ”saisinko tuollaisen jäätelön?” Siinä ne olivat niin lähellä minua, mutta silti saavuttamattomissa, sillä tarjoilija tyytyi tokaisemaan ”niitä myydään vasta viiden jälkeen.”

Eilen kävelimme hyvin pitkästi ja tänään vaeltelemme ehkä hieman vähemmän. Jouduin ostamaan uudet kengätkin, sillä tähän asti toimineet crocsit hankasivat tässä kuumuudessa. Kenkiin oli viime päivinä kertynyt jatkuvasti katupölyä ja hikeen yhdistettynä, se ei ollut hyvä yhdistelmä. Kanniskelin crocsejani kädessäni kenkäkauppojen jälkeen, sillä olin pistänyt uudet sandaalit välittömästi jalkaani. Katselin ihmisten jalkoja ja mietin kenelle ne lahjoittaisin. Suurimmalla osalla oli kengät ja paljasjalkaiset ja köyhän näköiset eivät yllättäen kerjänneet. Intialaisella köyhälläkin on tietty ylpeys, kaikki eivät kerjää koskaan, joten en kehdannut tuosta vain mennä ehdottelemaan ”haluatko kenkäni.” Eräs mies ajoi paljasjaloin polkupyörällä vastaan ja hän olisi selvästi tarvinnut jalkojensa suojaksi jotain polkimien piikkejä vastaan, mutta en ehtinyt huikata hänelle mitään. Äkkiseltään vastaan tuli rumpukauppias ja ennen kuin olin oikein tajunnutkaan mitä tapahtui, crocsit kädestäni olivat kadonneet ja tilalle oli ilmaantunut rumpu. Kauppias pysäytti meidät ja tahtoi tehdä vaihtokaupat. Sen verran onnellinen hän oli kengistäni, että hän taisi ymmärtää niiden arvon merkkikenkinä. Olin sitten yhtäkkiä rummun uusi omistaja ja kättelimme hyvien kauppojen merkiksi.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi