Pyörillä Aurovilleen ja tutustuminen koiratarhaan

Vuokrasimme pyörät majapaikastamme ja poljimme Aurovillen kylään. Siellä kyselimme majapaikkoja, jotka olisivat sopivia budjettiimme. Tahdoimme muuttaa kylään, koska silloin olisimme lähempänä mahdollisia vapaaehtoistöitä. Löysimme erään Tenderness nimisen paikan, joka oli ihanteellisesti metsän siimeksessä kaukana tien melusta ja sen tarjoamat mökitkin olivat viehättäviä. Kovalla tinkaamisella saimme erään majan vinttikerroksen hinnan tippumaan 500 rupiaan, mikä tuntui yksinkertaisesta majasta liialliselta, mutta Aurovillen hintatasoon nähden kohtuulliselta. Sovimme, että todennäköisesti tulemme takaisin parin tunnin sisällä ja omistaja pitää tuon ajan huonetta meille varattuna, mutta jos meitä ei näy, hän saa antaa sen eteenpäin. Emme tienneet löytäisimmekö parempaa majoitusta tai tarvittaisiinko meitä koiratarhalla, jonne olimme suunnitelleet tarjoutuvamme työjuhdiksi. Jatkoimme pyöräilyä kylämäisillä ja metsäisillä teillä. Tuolla polkeminen oli suorastaan nautinto alkumatkaan verrattuna, jolloin olimme saaneet puikkelehtia Pondicherryn kaupunkimaisen liikenteen seassa ja Chennain ja Pondicherryn yhdistävän ison valtatien reunassa. Moneen kertaan marmatin ääneen tai soitin kiukkuisesti pirikelloa, kun joku pysähtyi äkkiseltään tai tuli väärää kaistaa vastaan. Pahimpia olivat oikeastaan mopot, jotka vain pysähtyivät tien reunaan, eivätkä edes aivan reunaan vaan juuri ajoväylämme keskelle. Heitä ei voinut tuosta vain ohittaa, koska takaa tulevat nopeammatkin kulkuneuvot koukkasivat niiden ohitse, ja tällöin olisi itse hyökännyt näiden nopeiden alle.

Koiratarhaa oli hyvin vaikea löytää, vaikka Kalle oli piirtänyt tarkan kartan ja katsonut paikan nettisivuilta ohjeet. Ajoimme ensin ohitse ja olimme jo luovuttamassa, kunnes huomasimme kysyä hevostilalta neuvoa. He opastivat meidät takaisin päätielle ja osasivat neuvoa kummalla puolen tietä paikka on, mutta tarkempia maamerkkejä ei heiltäkään irronnut. Äkkiseltään vastaamme tuli pari koiraa ulkoiluttavaa ihmistä. Heistä huomasi jo kaukaa, että he saattaisivat olla eläintenpelastus porukkaa. Tiedustelimme heiltä ohjeita ja siinähän se oli aivan lähellä oikea portti. Nettisivuilla oli puhuttu keltaisesta portista, mutta se oli kirkkaan sininen. Millään tavoin paikkaa ei oltu nimetty, eikä sinne ollut opasteita.

Nettisivuilla koirat olivat näyttäneet hyvin suloisilta ja kuvittelin pääseväni hoitamaan tällaisia nättejä otuksia. Totuus oli kuitenkin toinen. Elukat olisivat voineet olla suoraan koirien kauhuleffasta! Jotkut olivat täysin karvattomia, toiset erinäisten haavaumien peitossa, eräs pentu luurangon laiha ja vapiseva jalkainen. Eräs vanhempi länsimaalainen nainen esitteli meille paikkaa. Hän totesi ”Jotkut pelkäävät oman terveytensä puolesta, eivätkä uskalla hoitaa näitä koiria, mutta olen tehnyt tätä vuosia ja olen aina ollut täysin terve.” Kieltämättä käväisi mielen päällä, mitä tauteja nuo elukat kantavat. Nähtävästi kuitenkin suurin osa on ihmisiin tarttumattomia. Vesikauhua noilla koirilla ei naisen mukaan ollut ja olimme netistä katsovinamme, että piskit olisivat rokotettu sitä vastaan.

Olin vähän kahden vaiheilla haluanko paikkaan töihin ja istuimme pohtimaan asiaa katukivetykselle. Olimme viihtyneet Pondicherryssä, mutta päiväohjelma oli jo käynyt vähiin. Olimme lähinnä vaeltaneet puistossa ja rantatiellä (jossa illalla hieno tunnelma: tie suljetaan ajoneuvoilta ja kävelykaistat ovat siten valtavan leveät ja bulevardilla puhaltaa mahtavan raikas merituuli) ja ihailleet vanhoja rakennuksia. ”No, kokeillaan”, lausahdin lopulta, kun Kalle oli jo kallistunut myönteiselle kannalle. Meillä oli kova tarve päästä tekemään jotain hyödyllistä. Päivän haasteet eivät kuitenkaan vielä olleet lopussa, sillä oli selvitettävä, mihin majoittuisimme. Yhtäkkiä olimme muistaneet, että eihän siinä hyväksi katsomassamme vinttikamarissa ollut ovea. Sinne oli vain tikkaat ja koko etuseinä oli avonainen. Viehättävää, mutta epäkätevää! Lähinnä mietin uskaltaisiko siellä nukkua jos ei olisi mitään ovea, jonka sulkisi, vai saisiko siellä pelätä häiritsijöitä. Minne sitä paitsi jättäisimme tavaramme päiväksi, kun olisimme poissa, koska kuka vain voisi kiivetä tikkaita ryöstämään meidät. Ainahan henkilökunta pyrkii pitämään järjestystä yllä, mutta näin hiljaisena aikana, he saattavat vain yllättäen kadota johonkin omille teilleen. Sen saimme seuraavassa agendassamme karvaasti kokea, sillä päätimme hylätä tuon majapaikan ja katsella muita. Kun muita ei oikein irronnut sopivaan hintaan, saimme kuningasidean Pondicherryyn jäämisestä, voisimme kulkea sieltä bussilla ja pyörillä.

Yritimme löytää päätien ja Aurovillen kylätien risteyksestä pyörävuokraamoa, josta voisimme aina aamuisin ottaa pyörät alle. Sen verran stressaavaa isolla tiellä polkeminen oli, ettemme halunneet joka päivä tulla Pondicherrysta asti pyörillä. Pääsisimme bussilla puolet matkasta, eli seitsemän kilometriä ja loput noin 9 voisimme pyöräillä. Yksi vuokraamo löytyi, mutta omistaja oli kadonnut. Rannan guesthouse, mistä olisi myös varmasti irronnut pyöriä, oli lyönyt hanskat tiskiin ja puomit kiinni. Eräs mopovälittäjä soitteli meidän puolestamme pari puhelua, mutta kertoi kaikkien pyörien olevan menossa. Olimme jo luovuttamassa, kun vielä palasimme päätieltä pikku tielle ja nöyrryimme kysymään skootteria. Yhtäkkiä niitä olikin vapaina ja mikä tärkeintä edullisesti, vain 100 rupian puolen päivän hintaan. Teimme heti kaupat ja omistaja vannoin mopoja olevan vielä huomenna vapaina ja hän itse heti aamusta töissä.

Koiratarhat täti lausahti ”koirat tarvitsevat eniten rakkautta ja hellyyttä.” Sitä siis pyrimme huomenna tarjoamaan niille pikku hirviöille. Ehkä ne muuttuvat herttaisimmiksi, kun niihin tutustuu, ei saa antaa ulkokuoren hämätä. Ne ovat varmasti sisimmältään mitä kauniimpia koiruleita. Työnkuva ei muuten vielä oikein selvinnyt, mutta toivoisin pääseväni ulkoiluttamaan koiria hihnassa ja ehkä ruokkimaan. Alueen siivous ei niin houkuttele, mutta kai pentukoirille sanomalehtien levittelykin menee. Ehkä koirat siksi olivat niin huonossa kunnossa, että ne ovat juuri vammojensa takia pelastettu tarhalle ja ne pyritään kuntouttamaan. Siinä olisi ainakin järkevä peruste valita koiria, sillä näimme kylillä hyvin monta irtopiskiä ja mietimme, miksi ne eivät ole päätyneet tarhaan. Jollain perusteella valinta kai pitää tehdä, kun kaikki eivät kuitenkaan mahdu tuonne ”koiraparatiisiin.”

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi