Mamallapuramin kivitemppelit

21.3.15

Yhdestä kivestä veistettyjä temppeleitä! Valtaviin kallionlohkareisiin ja kiviseiniin on hakattu temppeleitä ja jumalpatsaita pelkin käsitaltoin. Näiden Mamallapuramin temppeleiden omintakeisuus syntyy siitä, ettei niitä ole rakennuspalikoiden tavoin koottu kivitiilistä, kuten niin monet muut intialaiset temppeliserkkunsa, vaan ne on synnytetty luonnonolosuhteita hyväksi käyttäen. Tällä kylällä on vain sattunut olemaan rantakalliota ja metsäisiä kivilohkareita ja joku pieni kivenhakkaaja on nähnyt niissä jotain niin jumalallista, että on alkanut nakutella niistä temppeleitä, tai ehkä käsky on käynyt ylempää. Joka tapauksessa nämä omaleimaiset rakennelmat nuijittiin kallioon Pallava-dynastian aikaan 400-1000 jkr. Jokseenkin viehättävä ajatus, että täällä nakuteltiin kivitaidetta jo yli tuhat vuotta sitten – tuolloin jumalten kunniaksi, nykyään taas turistien. Luoda taidetta jonkin suuremman voiman kunniaksi, on tietenkin hieman suureellisempaa kuin luoda sitä markkinavoimille, mutta joka tapauksessa pidän tällaisesta historiallisesta jatkumosta. Taide on taidetta tehtiin sitä mistä tahansa syystä. Sirot ja linjakkaat kivipatsaat sekä korut, jotka koristavat lukuisten kivenveistämöiden ovenpieliä, ovat pysäyttävän kauniita. Vielä nykyäänkin esineet tehdään pitkälti käsin. Vaikka raakamuotoilussa käytetäänkin kiviporaa, tarkemmat piirteet hakataan esiin käsitaltoilla.

Kiertelimme kallioisilla ja puiden varjostamilla poluilla, joista sukelsi vähän väliä esiin jokin temppeli. Pitäjä on kuuluisa erityisesti rantatemppelistään, mutta mielestäni majakan ympäristön luolatemppelit olivat vielä näyttävämpiä. Kutsun niitä luolatemppeleiksi, sillä ne olivat hakattuja pystysuoriin kallionlohkareisiin ikään kuin pieniksi luolamaisiksi tiloiksi. Etualan pylväät kannattelivat luolamaista rakennelmaa ja usein sisätilat olivat täynnä veistoskoristelua. Veistokset olivat suoraan jumaltarinoista ja Kallen kanssa ihmettelimme ilmiötä, kuinka intialaiset eivät kunnioita muinaisia temppeleitään yhtä pyhinä kuin nykyisiä. Niihin tunnutaan suhtautuvan vain museokohteina, kuin arkeologisina löytöinä, vaikka samanlaista jumalaa niissä on kuvattu kuin uudemmissakin. Kukaan ei näissä muinaisissa temppeleissä heittäydy Shiva-patsaan juureen, kumartele tai koe muuta pyhää hurmosta, mikä on tavallista nykyajan temppeleissä. Siinä taas näkee kuinka rituaalista hindulaisuus on. Koska ihmiset eivät voi uhrata temppeleille hedelmiä ja kukkia tai niissä ei ole temppelipappeja, he eivät koe niitä enää pyhiksi, vaikka aikanaan nuo ovat olleet hyvin pyhiä paikkoja.

Kun kävelimme kadulla, eräs intialainen mies jututti Kallea. Kuultuaan, että olemme Suomesta, hän halusi Kallen kirjoittavan puhelimellaan viestin suomeksi. Pyyntö oli sen verran erikoinen ja hyvin esitetty, että Kalle suostui. Yleensä kadulla pysäyttelijät haluavat vain myydä jotain tai lähteä oppaiksi, mutta tuo mies halusi lähettää anteeksipyyntöviestin suomalaiselle ystävälleen ja jostain kumman syystä juuri suomenkielellä. Kalle pääsi sitten näpyttelemään viestiä urakalla, sillä mies keksi siihen aina uutta ja uutta lisättävää. ”Laita siihen vielä niin, että en ole paha ihminen, mutta tein vain virheen. Laita siihen vielä, että suurin osa mitä puhun on kyllä totta ja valehtelen tosi harvoin. Kirjoita siihen, että olen ollut huolissaan hänestä ja toivottavasti kaikki on hyvin. jne.” Mitä sitten olikaan tapahtunut, mies tuntui olevan aidosti katuvainen, suorastaan kieriskelevän katumuksessaan. Vähän aikaa sitten kirjoitin, etteivät intialaiset kestä kritiikkiä ja tuohon piirteeseen liittyy usein myös se, ettei anteeksi pyydetä, mutta tämä kaveri oli virkistävä poikkeus säännöstä.

Päin vastaisiakin sattumuksia on kyllä taas kerääntynyt. Oli lähes kiusallista kuunnella Pondicherryssa, kun eräs länsimaalainen matkailija antoi palautetta tuutin täydeltä ravintolaruuastaan ja intialainen tarjoilija ei osannut puolustautua mitenkään. Turisti selitti ”Samosani eivät olleet kuumia. Samosa-piiraiden kuuluu olla aina lämpimiä, muuten ne maistuvat kuiville”, ja tarjoilija kuunteli vain myrtyneenä nyökkäillen osaamatta millään tavoin esittää ravintolan puolustavaa kantaa. Puttaparthissa taas erehdyin itse postissa tiedustelemaan ”Oletko aivan varma, että lähetyksen hinta on oikea, koska viimeksi se oli puolet halvempi.” Väärä veto! Älä koskaan kyseenalaista viranomaisen ammattitaitoa. Tuolloin virkailija vain katosi tiskiltä sanomatta mitään ja jouduin odottamaan 15 minuuttia saamatta palvelua. Hinnan syy paljastui myöhemmin, sillä kirje olikin lähtenyt kirjattuna kirjeenä, vaikka en ollut sitä pyytänyt. Olimme siis kummatkin virkailijan kanssa oikeassa ja keskustelu olisi varmasti auttanut asiaa, mutta usein kielimuuri on kommunikoinnin esteenä.

Kävin äsken uimassa ja yllätys oli melkoinen. Kirkasta vettä! Hämmentyneenä tuijotin varpaitani, jotka pilkistivät esiin välkehtivän veden alta. Näin pikkuvarpaani, näin jopa säärikarvani! Yhtä kristallista näkyvyyttä ei ole ollut kuin Lakkadiiveillä ja totta kai siellä se oli vielä asteen verran huikeampaa. Täällä rantahiekka on hyvin roskaista ja täynnä kalastajien paatteja verkkoineen, joten sen läpi kävellessä olisi olettanut vedenkin olevan yhtä likaista. Valtava kontrasti! Tosin luulen tänään vain sattuneen oikeanlaiset olosuhteet veden kirkkaudelle: aallot olivat maltilliset, joten ne eivät juuri puurouttaneet hiekkaa, sateesta on kauan, joten joet eivät ole tuoneet roskaa mukanaan ja lisäksi saattoi olla lukuisia tuntemattomia tekijöitä, joita voin vain arvailla. Ehkäpä laivojen likaveden tyhjennyksestä lähettyville oli aikaa tai veden virtaukset kävivät juuri tänään oikeasta suunnasta ja toivat puhdasta vettä avomereltä.

Koulutytöillä kukkia hiuksissaan, raavailla äijillä vaaleanpunaista kynsilakkaa isovarpaissaan ja monia perinteisiä ammatteja kunniassaan, kuten silittäjä hiilisilitysrautoineen kadunvarressa. En ole oikein viime päivinä jaksanut kirjoittaa näistä havainnoistani. Ne ovat minulle niin arkipäivää, mutta yritän lukijoita ajatellen viljellä niitä aina silloin tällöin, sillä itse luin vasta mainiota blogia ( ) ja jotenkin minua viehättivät spontaanit arjen havainnot Filippiineiltä. Koin huonoa bloggaajan omaatuntoa, etten itse enää löydä vastaavia Intian kulttuurista.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi