Kaupunkisuunnistusta yms

25.3.15

 

Pientä kaupunkisuunnistusta Chennaissa:

 

Mamallapuramin bussiasemalla katsoimme aikatauluista 12.50 lähtevän bussin suuntaavaan aina Central juna-asemalle asti. Kysyimme asiaa rahastajalta ja hän totesi bussin pysähtyvän aseman viereen, aivan sen lähettyville. Bussi oli hitaan puoleista paikallista mallia ja 40 kilometrin matkaan kaupunkiin meni pari tuntia, tosin johtuen myös Chennain ruuhkista. Kun sukelsimme pois bussista, emme nähneet mitään juna-asemaa muistuttavaa. Lyhyen kävelyn jälkeen näimme kiskot ja kävelysillan takana Fort nimisen aseman. Kadunmiehet huiskivat meille, että sieltä löytyisi myös toinen asema. Itse tulkitsin, että ehkä asemalla oli kaksi eri nimeä, kuten niin usein intialaisilla kaupungeilla, mutta Kalle oli heti paremmin kartalla ja tulkitsi Fortista pääsevän Centralille. Lippukioskista myytiin meille paikallisjunaliput huikeaan viiden rupian hintaan ja he myöntelivät kiskojen menevän Centralille, jonka asian vielä varmistimme asemalaiturilla seisoskelevilta.

 

Saimme odottaa hetken ja eräs setä sai tuijotella Kallen pitkää partaa ennen kuin pääsimme hyppäämään junaan, jonne oli yllätykseksemme helppo mahtua sisään. Jo seuraavalla asemalla saimme astua ulos ja odotimme näkevämme ”Central” kyltin, mutta jälleen kyseessä oli jokin aivan vieras asema. Kalle muisti googlemapin pohjalta, että tuon Park-aseman lähietäisyydeltä pitäisi löytyä myös kohteemme. Niinpä talssimme ihmisvirran mukana ja hetken vaellettuamme näimme funktionalistisen centralin, joka henki käytännöllisyyttä: asemarakennuksen pääty avautui hienosti kiskoille. Neljä kertaa olimme saaneet väärää tietoa aseman sijainnista, mutta lopulta löysimme sinne!

 

Kaiken lisäksi tuleva yöjunamme ei edes lähtisi tuolta asemalta vaan menimme sinne pelkästään hankkiaksemme quota-liput sekä sille illalle että tuleville junaetapeille. Jos joku ei tiedä, mitä näillä lipuilla tarkoitetaan, suosittelen tutustumaan asiaan! Ne ovat pelastaneet ja mahdollistaneet useita junamatkojamme. Normaaliliput ovat usein varattu jo kuukausia ennen, joten tuo on mahtava vaihtoehto jos sattuu olemaan kaupungissa, jossa myydään quotaa. Chennain keskusasemalla oli hyvin pätevä turistilippujen toimisto: tehokkaasti ilmastoitu tila ja vähintään yhtä tehokas naisvirkailija, jolla ei paljon nokka turhia tuhissut, kun hän tulosteli lippumme Kallen täyttämien kaavakkeiden pohjalta.

 

Olimme siis edelleen väärällä asemalla suhteessa yöjunaamme. Huomasimme aseman mahdollistavan prepaid-riksan käytön, joten riksanvihaajinakaan emme suuremmin puntaroineet suunnistaa luukulle. Tuo etukäteen maksettu riksa on ainoa hyvä riksan muoto, sillä ne harvoin pääsevät huijaamaan ja hinnat ovat huokeat. Matka ei onneksi ollut kuin reilu pari kilometriä ja kohta jo näimme tyylikkään vaaleanpunaisena ja veistoksellisena kohoavan Egmoren. Asema henki siirtomaa ajan romantiikkaa raikkaan punavalkoisena ja monenmoisin koukeroin koristeltuna. Tavaransäilytystä varten reppumme piti ensin skannata ja toimenpiteestä piti viedä paperi säilytyshuone virkailijoille. Pieniä mutkia meinasi tulla matkaan, kun laukkujen läpivalaisijat kysyivät ”onhan teillä lukot tavaroihinne?” Miten rinkkamaisen repun voisi laittaa lukkoon tai entä puoliksi avonaisen kitaralaukun? Ensin he olivat tiukkoja, mutta antoivat yllättävän äkkiä periksi. Joskus selittely tässä maassa auttaa, vaikka onkin täysin mielivaltaista, milloin ja kenen selittelyt menevät läpi. Nyt avasin reppuni ja esittelin ”tässä on puuroa, tässä on rumpu ja korvasuojaimet, tässä likaiset vanhat kengät. Ei minulla ole mitään arvokasta, ei ole väliä, vaikka joku ryöstää minut.” Ehkä he eivät halunneet nähdä enempää likaisia vaatteitani tai outoja tavaroita (varsinkin rakennusmiesten kuulosuojaimet herättivät ihmetystä), joten he antoivat työhönsä leipiintyneinä periksi.

 

Olimme aikoneet käydä Chennaissa elokuvissa, mutta emme löytäneet netin perusteella mitään näytöksiä englanniksi riittävän läheltä juna-asemaa. Olimme joutuneet varaamaan Chennaihin puolipäivää aikaa, koska quota-liput pitää lunastaa aina vähintään neljää tuntia aiemmin, joten jotenkin aika oli kulutettava. Yksi ohjelmanumero oli etsiä puhelinkorjaajaa, koska puhelimestani on käynnistysnappi jumittunut ja ruutu on niin kauan pimeänä, kunnes puhelimeen tulee viesti tai sen pistää lataukseen. Lopulta korjaajaa ei kuitenkaan tullut vastaan, vaikka ostoskeskusta etsiessämme tulimme harhailleeksi lukuisilla kaduilla. Menimme tavarataloon paikallisbussilla, joka kääntyikin eräästä risteyksestä eri suuntaan kuin olisi pitänyt ja saimme sittemmin tutkiskella monenmoista korttelia. Parasta eksymisessä täysin lokaaleille seuduille on, kuinka pikkukaupoista voi saada uskomattoman halpaa roinaa. Ostimme eräältä kauppiaalta sukkia 20 rupialla ja minulle aurinkolasit 50 r. Satuin törmäämään myös henna-taiteilijoihin, joiden vihkot kahlasin lävitse vain ottaakseni myöhemmin mallia kuvioista. En niistä suurempaa innostusta saanut, sillä intialaiset hennat ovat mielestäni ehkä liiankin ”täysiä” ja laajoja, suomalaisittain haluan jotain pelkistetympää.

 

Löysimme Abirami nimisen ostoskeskuksen, joka oli hyvin viihdepainotteinen. Tupsahdimme sinne sisään heti peliluolan kohdilta ja kiertelimme kerroksessa, joka oli täynnä kummitusluolaa, lumimaailmaa ja hyvin pientä tivolihärveliä. Yritin houkutella Kallea törmäilyautoihin, mutta hän ei oikein innostunut. Pohdimme myös ilmakiekon peluuta, mutta lopulta pelaamisemme rajoittui vain siihen, että syötin pari kolikkoa automaattiin, josta hyvällä onnella voi pudota kolikkokasa jos oman kolikkonsa pudottaa oikealla hetkellä ja oikeaan läjään. Lumiluolakaan ei näin talvipakolaisena innostanut. Itselle paksun takin päälle pukeminen ei olisi ollut suurempi elämys. Koska halusin kuitenkin roikkua tuolla ilmastoidussa ”moolissa”, päätin mennä parturiin. Paikassa oli aivan pätevä hiussalonki ja nuori poika leikkasi ja muotoili hiukseni ammattitaitoisesti. Tosin hän vähän turhaan asetteli minulle hienoa sivuttaista ja kohotettua jakausta, kun laitoin heti myöhemmin lakin päähäni. Kävimme vielä KFC:ssä, koska Kalle halusi testata heidän perunaburgerinsa. Hämmennyksemme oli suuri, kun tiskin läheinen valokuva esitti tiekylttejä ”Naissaari ja Vaajakoski.” Mitä mitä? Kuva esitteli muutenkin jotain kesäistä Suomi eksotiikkaa, kun siinä oltiin vanhassa autossa tien päällä ja festareilla. Millähän perusteella kansainvälinen KFC ketju oli arponut tuollaisen kuvakollaasin seinätaulukseen, kun koko ketjua ei mielestäni edes ole Suomessa? (Vai onko Helsingissä? kovin montaa myymälää ei ainakaan ole) Vaikka näissä intialaisissa tavarataloissa on usein kansainvälisiä ketjuja, niissä on aina myös jotain vaikeasti kuvailtavan intialaista. Sanoisin, että tavallaan jotain omaperäistä, mutta kuitenkin hyvin yksinkertaista sellaista. Tuollakin oli lasten leikkipaikka, jossa hiekkalaatikon hiekka oli korvattu pellavansiemenin. Kummitusluolan edessä taas oli pelottelulaitteena esiin ponkaiseva koira. Tällainen ei olisi varmasti sallittu muualla, lapsethan saavat traumoja tällaisesta äkkiä hyökkäävästä ja hampaitaan näyttävästä piski-laitteesta. Itsekin melkein hyppäsin ilmaan, kun olin vain kävellyt kaikessa rauhassa käytävää ja tuo laite kävi lähes lahkeeseen kiinni.

 

Lähtiessämme tavaratalosta, kävelimme ensin väärään suuntaan. Vastaan ei tullut yhtään bussipysäkkiä. Yritimme hypätä kyytiin, kun bussi pysähtyi valoihin, mutta käsittämättömästä syystä sen ovet olivat kiinni. Nöyrryimme palaamaan takaisin päin ja löysimme pysäkin. Istuessamme bussissa, useita ihmisiä hyppäsi kyytiin siinä kohden, missä me olimme aiemmin yrittäneet. Tuon bussin ovet olivat koko ajan auki ja aina liikenteen ruuhkautuessa ihmisiä hyppi sisään ja ulos. Mitään logiikkaahan näissä paikallisbussitouhuissa ei ole! Jopa saman numeroiset bussit ajoivat välillä eri reittejä ja niihin tosiaan pääsi välillä kyytiin mistä vain ja välillä vain virallisilta pysäkeiltä, joita oli hyvin harvassa.

 

Se siitä kaupunkisuunnistuksesta! Loppuillan vietimme Egmore aseman läheisessä Saravana Bhavan ravintolassa ja itse aseman odotustiloissa. Junamatkasta ei ole mitään suurempaa mainittavaa, paitsi ihanteellinen lämpötila ja vähemmän ihanteellinen saapumisaika. Olimme perillä Kodaikanal road:lla ennen auringonnousua ja sieltä lähtevässä kolmen tunnin bussissa olisi ehtinyt vielä hyvin nukkua, mutta bussin musiikki raikasi niin kovalla, että pystyin vain vähän nuokahtelemaan.

 

Vattakanalista:

 

Tänne on Kodaikanalista reipas viitisen kilometriä ja tämä on hyvin rauhallinen kylä, vaikkakin matkailu on hitaassa nosteessa. Jylhät kalliot ja rotkot ovat näyttäviä ja luonnonrauha hehkuu joka puolelta. Korkeus merenpinnasta on muistaakseni reilun 2000 luokkaa, joten ilmasto on mukavan raikas, talviöisin jopa hyinen.

 

Saimme seurata tänään kahta hyvin hauskaa näytelmää. Olimme syömässä ravintolassa, kun viereisen pöydän intialaiset miehet päättivät esitellä israelilaiselle naapurillemme – paritalomme toisessa päässä asustavalle – maantiedontuntemustaan. Kuultuaan mistä maasta naapurimme on, he ilmoittivat tietäväisesti ”Ahaa, teidän johtajanne on Jasser Arafat!” Israelilainen ehti juuri ja juuri kieltää tämän, kun seuraava toteamus oli ”Sinä puhut Arabiaa?” Olimme revetä naurusta, kun intialaiset eivät yhtään ymmärtäneet, mihin kansallispilkkaan vahingossa sortuivat. Ei israelilainen suorastaan pahastunut, mutta oli hän hyvin hämmentynyt. Yritimme parhaamme mukaan kätkeä suuren huvittuneisuutemme, mutta onneksi myös israelilainen naurahteli. Ei hän muuta voinut, koska intialaiset eivät antaneet hänelle suunvuoroa selittää faktoja kohdilleen. Yritimme antaa taustatukea sille, mitä hän sanoi intialaisille maastaan, mutta pian intialaiset kyselivätkin Suomesta. Kohta israelilainen istui meidän pöytäämme ja juttu jatkui reissaajahenkisesti eli jutellen Intian paikoista.

 

Toinen hauska näytelmä oli kissan ja koiran kohtaaminen. Sitä on kuitenkin mahdoton kuvailla yhtä hauskasti, mitä tilanne tosi asiassa oli, joten tyydyn vain toteamaan: koira väijyi kissaa, yhtä aikaa pelkäsi ja yritti pelotella sitä, aivasteli koko ajan kuin olisi kissalle allerginen ja kissa vain tyytyi tuijottamaan koiraa tyynen rauhallisena tämän hypellessä sen kivimuurin ympärillä, josta nuori kissa ylpeänä katseli.

 

……….

 

26.3.15 aamu

 

Kalle soittelee talomme edessä kitaraa ja odottelemme sähkömiestä saapuvaksi. Tämä paritalon toinen pääty, pieni mökki kukkulan rinteessä, tuntuu kuin kodilta. Äsken kokkailimme keittiössä puuroa, söimme sitä rappusilla katsellen toinen toistensa taakse voimakkaan kolmiulotteisesti piirtyviä vuoria -suomalaisittain ne ovat vuoria, intialaisittain vain korkeita kukkuloita. Nyt arkisuutta luo sähkömiehen odottelu, hänen pitäisi saapua korjaamaan loisteputkivalomme. Mökissä kyllä on valot, mutta niin himmeät, että illalla on vaikea nähdä lukea. Tämä melkein muodostui kynnyskysymykseksi valitessamme eilen uutta kotiamme, mutta pirteän naisen luvatessa korjauttaa valot, päädyimme tähän.

 

Kiertelimme eilen kolmisen majapaikkaa, joista ensimmäisessä oli lukuisia erilaisia huoneita. Lukaali, jossa olisi ollut viisi sänkyä ja kolme huonetta olisi maksanut vain 600 rupiaa, mutta emme tarvinneet aivan noin paljon tilaa. Sen yhdessä huoneessa oli sikäli hauska idea, että se muodostui ikään kuin lasikaapista, josta oli näkymät joka suuntaan. Toisaalta tällaisesta korkealle nousevasta akvaariosta olisimme myös itse olleet hyvin esillä kuin eläintarhan terraariossa. Muut huoneet tuossa nimeltä mainitsemattomassa hotellissa – täällä monet perheet eivät nimeä majatalojaan, koska toiminta on epävirallista – olivat homeisia tai likaisia. Jopa tuo ensimmäinen äkkiseltään ylellisen näköinen huoneisto olisi ollut siistimisen tarpeessa ja monet muut huoneet, joita katsastimme olivat toinen toistaan laiskemmin siivottuja. Tämä, minkä valitsimme, on asiallisen näköinen, mutta se johtuu enemmän mökin uutuudesta kuin hyvästä huolenpidosta. Huoneessamme on hieno punatiilinen pyöreähkö avotakka yhdessä nurkassa, joka luo hienoa tunnelmaa, mutta on levittänyt hienojakoista tuhkaa lattialle. Eilen lakaistessani ja puistellessani maton – matot erittäin huono idea intialaisessa huoneessa, mutta kylmyyden takia niiden pidon ymmärtää – huomasin tuhkakasoja ja suorastaan pilviä kertyvän lakaistessa.

 

Israelilainen naapurimme lähti juuri ja perimme häneltä kasan ruokaa. Loistavaa! Häneltä oli jäänyt tähteeksi tummaa ja vaaleaa riisiä, papuja, linssijauhoa, kaakaojauhetta ja monenmoista pussukkaa ja nyssäkkää, minkä sisällöstä en edes tiedä. Lähdemme silti kohta kävelemään Kodaikanaliin vaelluspolkuja myöten, sillä tarvitsemme ruokiimme tuoreita aineksia. Pitää ostaa monenmoisia vihanneksia ja Kalle ostaa itselleen varmaan nuudeleita, jotka ovat aina hyvä pohja monenmoisille yksinkertaisille ruuille. Tämä itse kokkailu on gluteenittoman ruokavalioni vuoksi kyllä hyödyllistä, sillä voin kehitellä paljon laajempia versioita eri ruuista kuin ravintoloissa. Esimerkiksi niissä omeletti on aina tomaatilla tai juustolla tai sipulilla, harvoin näillä kaikilla kolmella, saati sitten jollain aivan muulla vihanneksella. Tällä kylällä on kyllä yksi aivan kohtuullinen ravintola, mutta se tarjoaa pääosin israelilaista tai italialaista ruokaa, missä on lähes aina vehnää. Kylän vihanneskaupat taas ovat niin kalliita, että olisi aivan sama tilata ravintolassa salaatti samaan hintaan. Yleisesti Vattakanalin hintatasosta: keskiluokkaa, huone irtoaa 300-700r, me maksamme 400 r ja ravintolassa ruoka 100-200 rupian annosluokkaa riippuen tietty paljon tilauksesta.

 

Tällä kylällä ei ole nettiä, joten kiikutan tekstini verkkoon Kodaikanaliin. Puhelinyhteydetkään eivät oikein pelaa kylässä, joten olen täydellisellä katvealueella täällä pehmytneulasten, ikään kuin hattaramaisten, kuusien katveessa ja apinat sekä pörröturkkiset karhumaiset koirat seuranani.

DSCN0194 DSCN0189

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi