Ihmissuhdedraamaa

Sähköurut ja rummut soivat jazzmaista musiikkia. Tahdit kaikuvat kadulta läheisestä hienostoravintolasta aina huoneeseemme asti. Pondicherry on hyvin kultturelli kaupunki: rantakadulla esiintyy bändejä, kuvaveisto ja piirustuskursseja järjestetään, teatteri on aktiivista, tanssia ja musiikki voi opiskella omissa kouluissaan, kaupungista löytyy oikeita taidegallerioita – vaikkakin osa on oikeastaan taidekauppoja – ja kaduilla voi törmätä hienoihin graffiteihin tai muihin taideteoksiin.

Aika hiljaista ollut täällä minun blogissani. Yritänpä herätellä lukijoitani kysymyksellä: mikä olisi sellainen työ, jota voisitte tehdä kymmenen vuotta ilman palkkaa ja vielä käyttää siihen omia säästöjänne? Arvaan, etteivät monet keksi mitään tällaista työtä, jolle voisivat omistaa elämänsä ilman rahallista hyötyä. Itsenikin olisi hyvin vaikea kuvitella sellaista. Ehkä jokin luontoprojekti, jossa konkreettisesti näkisin koko ajan työni jäljen, sen edistymisen. Jos esimerkiksi olisin meribiologi ja onnistuisin istuttamaan jollekin alueelle uutta korallia ja voisin seurata, kuinka se pikku hiljaa herää kukoistamaan, tai pystyisin elvyttämään jonkun sukupuuton uhan alla olleen lajin henkiin. Kulttuurityöstä ehkä jotkin arkeologiset kaivaukset, joista löytyisi koko ajan uutta merkittävää aineistoa tai jonkun todella tärkeän rakennuksen restaurointi. Oleellista olisi, että minun pitäisi koko ajan tuntea edistyväni työssä, se ei saisi olla liian raskasta, ja pitäisi saada näkyvää arvostusta tai hyvin paljon henkistä kiitosta korvaamaan rahallista palkkiota. Toisaalta usein näin merkittävistä töistä itse asiassa maksetaan hyvin – ja mielestäni pitääkin maksaa -, joten tämä on täysin teoreettista pohdiskelua.

Koiratarhalle omistautuneet ihmiset sitä vastoin eivät saa työstään lantin lanttia. Veronika maksaa kuulema koirien ruuat omasta pussistaan ja on siksi tarhan pyörittämisen korvaamaton moottori. Jos johonkin asiaan uskoo noin tosissaan, sille uhraa niin paljon, tunteet ovat varmasti pelissä vahvasti mukana. Koska kaikki ovat niin tosissaan, tahtovat tehdä kaikkensa koirien pelastamiseksi ja niiden elämän parantamiseksi, ihmisten välille syntyy monenmoisia jännitteitä. Useille ihmisille palkkatyökin saattaa olla intohimo, mutta vapaaehtoistyö on sitä ehdottoman välttämättömästi, koska se edellyttää intohimoa. Omistautuminen ja kutsumus on juuri niitä moottoreita, joista ihmiset löytävät energiansa kaiken ajan vievään vapaaehtoistyöhön. Useat odottavat ja toisaalta myös tarvitsevat suoraa kiitosta työstään, ja jos sitä ei tule, ihmisten pinna kiristyy ja he turhautuvat. Kiitos ja selvä edistymisen jälki ovat rahallisen palkkion korvaavia tekijöitä, ja siksi välttämättömiä.

Tarhalla on varmasti usein vaikea nähdä, milloin on onnistuttu. Tietenkin jos joku pentu jää henkiin, se on selvä palkinto. Niitä kuitenkin kuolee hyvin usein, nytkin neljän päivän aikana on kaksi kuollut. Kun koirat saadaan ruokittua, piha siivottua ja sairailla tehtyä hoitotoimenpiteet, päivä on pulkassa, mutta seuraava on taas lähes samanlainen, joten siitäkään ei välttämättä näe edistymistä. Mikä siis saa ihmiset jaksamaan tuollaista työtä? Se on jäänyt vielä itselle arvoitukseksi. Ymmärrän kyllä, miksi me lyhytaikaiset vapaaehtoiset hakeudumme paikkaan. On hyvin palkitsevaa nähdä koirien into, kun niitä ulkoiluttaa tai pelkkä rapsuttamisen tuoma nautinto. Mutta tuo ei selvästi riitä heille, jotka työskentelevät paikassa pitempään. Veronikan näkee hyvin harvoin edes juttelevan koirille, saati rapsuttavan, hän vain häärii kiireisen ja kireän oloisena paikasta toiseen. Lorraine saattaa hetken taputtaa koiraa, mutta hänenkin liikkeensä ovat hätäisiä. Lorraine tuuletteli tänään ääneen, kun Veronika ei ollut töissä ja antoi itselleen sekä meille muille aplodit siitä hyvästä, että selvisimme kunnialla aamun hommista ilman tuota kiukkupussia. Ei Lorrainella silti lopulta mikään onnenpäivä ollut. Hän sai eläintohtorin kanssa aikaiseksi kunnon riidan, sillä hän kehotti antamaan tiputuksessa olevalle koiralle vettä suuhun, mikä tohtorin mielestä oli virhe ja sittemmin he karjuivat toisilleen siitä, kenen tehtävä on neuvoa ja ketä. Lorrainen mielestä oli myöskin virhe, että sovimme vanhan intialaisen sedän kanssa, että hän hakee meille pyörällä polttoainetta skootteriimme, kun siitä oli bensa loppunut. ”Ei hänen kanssaan olisi kannattanut sopia mitään, hän voi viipyä reissuillaan ties kuinka kauan, ei häneen voi luottaa, sillä hän luistaa aina töistään.” Tosi asiassa mies tuli takaisin saman tien, toi juuri sen verran bensaa kuin oli sovittu ja olisi jopa palauttanut vaihtorahatkin, mutta maksoimme hänelle kympin hakupalkkaa. Lorraine on selvästi hyvin epäluuloinen ihmisten suhteen! Kallesta hän pitää ja kehuu tätä koko ajan ”Sinä osaat kuunnella, mitä sanotaan, se on hieno taito, kukaan muu ei täällä kuuntele mitään.”

Meillä oli siis taas hieman mopo ongelmia. Saimme tänään skootterin, jonka vuokraamon sedän kaveri suostui meille antamaan hänen omien mopojensa ollessa tienpäällä, mutta tankki paljastui lähes tyhjäksi. Omistaja oli vakuuttanut siellä olevan puoli litraa, mutta skootteri sammui juuri sopivasti, kun laskimme sillä koiratarhan pihaan. Muuten tänään kaikki toimi sutjakkaasti, tosin saimme syödä tuplalounaan, koska ensimmäisessä ravintolassa hidasteltiin niin, että meidän täytyi kiiruhtaa palauttamaan skootteria. Kun emme ehtineet syödä mahaamme täyteen ”visitor centerin” ravintolassa, menimme skootterin palautuksen jälkeen ottamaan lounaan uusiksi Aurovillen keskustassa.

Käymme vielä kolmisen päivää seuraamassa koiratarhan draamaa, ihmissuhteet ovat siellä kuin Kauniista ja rohkeista, tai yhtä tunnepitoisia kuin Bollywood elokuvissa. Koirien keskinäiset suhteet ovat siihen nähden mukavan selkeitä; toisten annetaan haistella pyllyä ja toisten ei, se joka irvistää rumimmin pääsee ensin ruokakipolle. Sittemmin lähdemme Chennain lähelle Mamallapuramiin, joka on meille lähinnä välietappi matkalla Kodaikanalin viileille kukkuloille.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi