Hindunäytelmä ja koiratarhan tapahtumia

Hindulaisesta teatterista:

Useimmiten intialaisen teatterin näytelmät pohjaavat Bhagavad gitaan, joka on osa suurempaa – raamatun pituuden monta kertaa ylittävää – Mahabharata eeposta. Tällä teatterilla on pitkät historialliset juuret, mutta näytelmät ovat nykyään lyhentyneet ja muuttuneet helppotajuisimmiksi, sillä aikanaan esitykset saattoivat kestää jopa kolmisen päivää yhtäjaksoisesti ja katsojilta edellytettiin eeposten tapahtumien tuntemusta. Nykyään näytelmiä on muokattu matkailijoille sopiviksi ja ne kestävät inhimillisen ajan eli tunnista pariin.

Kävin katsomassa Kunti Karna nimisen näytelmän, joka kertoi avioliiton ulkopuolella syntyneen Kuntin taistelusta oman asemansa puolesta. Hänet hylättiin lapsena, laitettiin bambukoriin virran vietäväksi (vrt. raamattu) ja aikuisena hän etsi perhettään, ja veljensä löydettyään haastoi tämän kaksintaisteluun. En ymmärtänyt koko tarinan juonta, mutta ideana oli oman paikan etsintä, oman kunnian palautus, sekä jonkinmoinen hylätyksi tulleen katkeruus. Monenmoisia tunteita näytelmään oli onnistuttu ladata, kuten Kuntin kärsimys äidin hylättyä hänet, viha veljeä kohtaan ja pelko kuolemasta, joka kuitenkin vaihtuu pohdintaan, kuinka kuolemaa ei ole.

Lavasteet olivat varsin yksinkertaiset, vain pieni allas täynnä vettä, joka oli päällystetty sinisellä kankaalla kuvatakseen jokea ja pari lakanaa jotka roikkuivat katosta. Päähenkilö kävi vähän väliä kieriskelemässä vesilätäkössä, jonka viereen oli aseteltu astioita öljyliekein, ja tulen heijastus Kuntin märistä vaatteista sekä iholta oli vaikuttavan näköistä. Muutenkin useat kynttilät loivat näyttämölle taianomaisen valon. Lakanoissa esitettiin hienoa akropatiaa; Kunti kiipeili Himalajalla ja roikkui lakanoissa välillä yhdellä jalalla tai pudotti itsensä vapaalla pudotuksella katosta asti rullaten lakanat kroppansa ympäriltä. Taistelu Karnaa vastaan koostui kuin nopeutetuista joogaliikkeistä eli hyvin notkeista ja tanssimaista taistelueleistä. Näyttelijät hyppivät toistensa ympärillä kuin jouset jalkoinaan ja pyörittelivät keihäitään ilmassa päänsä ympärillä niin nopeasti, että niitä tuskin näki. Näyttelijöitä oli vain kolme ja kukaan heistä ei ollut nainen vaan Karnaa esittävä mies esitti myös Kuntin äitiä. Kolmas näyttelijä oli nuori poika ja hän istui lähes koko ajan jooga-asennossa lavan nurkassa ja hänen tehtävänään oli nähtävästi toimia lähinnä vain avustajana, sillä lopuksi hän puhalteli kaikki kynttilät sammuksiin. Loppu oli vähän hämmentävä, kun lava oli pilkkopimeä ja silti näytelmä jatkui vielä hetken. Lopuksi vain äänistä pystyi päättelemään, mitä tapahtui: Karna lauloi vaikuttavan puhtaasti, Kunti kiipesi ammeeseen ja vesi loiskui, jonka jälkeen tuli täysin hiljaista.

Vaikka kaikki tapahtumat eivät auenneet minulle, juonta oli ylipäätään helppo seurata, sillä kaikille katsojille oli alussa jaettu juonitiivistelmä paperilla. Näytelmässä ei aluksi puhuttu juuri mitään, Kunti vain vaikeroi ”mother mother”, mutta lopuksi vuorosanoja lausuttiin tiheään. Kaikki repliikit lausuttiin suurella tunteella ja näytelmästä ei dramatiikkaa puuttunut. Parasta esityksessä ei niinkään ollut juoni, vaan näyttelijöiden taidokkaat liikkeet, he tuntuivat ilmaisevan tunteitaan koko kroppansa voimin. He liikkuivat näyttämöllä hyvin sulavan kevyesti ja useammista liikkeistä tuli mieleen jopa nykytanssi.

Näytelmä kesti ihanteelliset 70 minuuttia, sillä esitystilan kuumuuden ja huonojen penkkien vuoksi siihen ei olisi jaksanut keskittyä kauemmin, vaikka näyttelijätyö olisi ollut kuinka taidokasta. Suosittelen hindulaista teatteria kertaelämyksenä! Aikaisemmin olin nähnyt vain Kathakali-esityksen, joka on hyvin omanlaista keralalaista teatteria ja perinteinen hindunäytelmä oli minulle täysin uusi kokemus. Kalle ei halunnut maksaa 200 rupiaa illan esityksestä, mutta omasta mielestäni se oli täysin hintansa väärtti.

……….

Eilen koiratarhalla ei tapahtunut mitään ihmeellistä, työtehtävät olivat kuta kuinkin samoja kuin edellisenä päivänä. Eilen saimme jopa hetkittäin miettiä, mitä tekisimme seuraavaksi, mutta tänään päivä oli kiireisempi. Heti aluksi pääsin levittämään Neem-öljyä lähes kaljun Ravin turkkiin. Hieroin öljyä koiran iholle, koska öljy puhdistaa ja kosteuttaa ihoa, ja toisaalta estää sitä palamasta. Kaadoin öljyä pumpulituppoon ja kävin sillä koko piskin ihon läpi. Sittemmin menin seuraamaan uuden tulokkaan, pienen ja matoisan pennun, kylvetystä. Kalle ja Tony pesivät ensin pennun, huuhtelivat ja kuivasivat sen. Seuraavaksi pennulta etsittiin punkkeja ja kirppuja ja nypittiin niitä pinseteillä irti. Pentu oli ihmeen energinen siihen nähden, että sillä oli mahassa jopa pieni madonreikä. Tuohon reikään sumutettiin suihkepullosta jotain ainetta ja kohta sieltä mönki ulos mato, jonka Tony nappasi pinsetteihin. Kun pikkuinen kirppukasa oli puhdas, minun tehtäväni oli käsitellä sen turkki öljyllä.

Pennulla oli jopa jonkinmoinen karva, mutta se oli hyvin harvaa ja iho näkyi paikoin läpi. Olin lopulta itsekin öljyssä, sillä pentu pyrki koko ajan karkuteille, mutta onneksi öljy oli sentään miellyttävän tuoksuista. Sain lopulta kehuja, että olin käsitellyt pennun hyvin ja öljyä oli kattavasti. No, puoli pulloahan olinkin kaatanut pentuun ja omille vaatteilleni. Tony, joka on itsekin vapaaehtoinen ja Lorreine, joka on työskennellyt paikassa vuosia, jaksavat usein antaa meille kannustavaa palautetta ja kiitosta. Sitä vastoin Veronika, joka on jonkinmoinen johtohahmo, on yhtä kiukkuinen meille kuin muillekin. Tänään tuo vanhempi hermokimpputäti repesi, kun Tony meni puhdistamaan takajaloistaan vammautunutta koiraa. ”Olen jo tehnyt tuon homman. Miksi et kysynyt minulta ensin? Aina pitää kysyä! Arggg, nyt minun pitää laittaa se aine uudestaan, ja eih,tästä ei tule mitään.” Tony yritti selittää koira sylissään, ettei mitään korvaamatonta vahinkoa ollut tapahtunut. Miksi koiraa ei voisi puhdistaa toistamiseen? Tai miten tuolta tädiltä voisi mitään kysyä, kun hänen vakiovastauksensa on ”älä kysy” ? Olin aiemmin yrittänyt kysäistä häneltä, mihin pistän uuden öljytetyn pennun, kun en jaksanut pitää sitä kauempaa sylissäni, mutta hän oli vain pyöritellyt päätään.

Loistava työpaikkailmapiiri tuolla! Kaikki hääräävät omiaan ja tekevät osittain päällekkäisiä hommia, kun kukaan ei jaksa tai halua neuvotella keskenään. Lorraine purkaantui tänään Kallelle ”Vihaan Veronikaa ja hän vihaa minua, kummatkaan emme salaa näitä tunteita. Veronika on kuitenkin ollut täällä pisimpään ja hän on kova tekemään töitä. Hän on hyvin stressaantunut. Tämä paikka on oikeastaan yhdenlainen mielisairaala. Minullakin oli eilen hyvin huonot energiat, siksi se eräs koira näykkäsi minua, kun menin sen häkkiin liian vauhdilla, se oli täysin oma syyni.” Lorraine häseltää milloin mihinkin suuntaan ja höpisee tarinoitaan sekalaisena virtana. Kallekaan ei saa aina selvää mitä hän tarkoittaa. Eilen hän äkkiseltään totesi ”minä toistelen usein Shiva santia, kun olen liian hermostunut.” Nämä kaksi johtavaa naishahmoa ovat siis kummatkin hyvin kiireisenoloisia, mutta Lorraine on sitä leppoisammalla tavalla.

Pitää olla varmasti tietyn tyylinen ihminen, että haluaa omistaa elämänsä vapaaehtoistyölle eläinten parissa. Ehkä siinä täytyy olla hyvällä tavoin vähän hullu. Eläinihmiset sitä paitsi usein vähän vieroksuvat muita ihmisiä ja tulevat paremmin toimeen eläinten kanssa, siksi tuollaisessa paikassa voi olla vaikea luoda hyvää yhteishenkeä. Asiaa ei varmasti auta se, että me vapaaehtoiset vaihdumme jatkuvasti, meitä pitäisi ohjata, ja tähän aikaan vuodesta useimmat vain katoavat. Kuukausi sitten tarhalle oli ilmaantunut päivittäin lukuisia uusia ihmisiä töihin, mutta nyt ei moneen päivää ole ollut tulijoita meidän lisäksemme. Jo mainitsemieni ihmisten lisäksi paikassa ei työskentele tällä hetkellä kuin intialainen mies, jota kutsutaan tohtoriksi ja, joka yrittää antaa määräyksiä muille, mutta ei kuitenkaan pysty pitämään kaikkia lankoja käsissään ja pari intialaista naista, jotka näyttävät lähinnä vain asuvan alueella. He pitävät huolta rakennusten siisteydestä, eivät niinkään koirista.

Älä koskaan sovi diilejä intialaisen bisnesmiehen kanssa! Olimme tehneet useamman päivän suullisen sopimuksen skootterinvuokrasta, mutta tänä aamuna mies olikin antanut menopelimme toisaalle. Hän selitti, kuinka vuokraaja oli ottanut skootterin koko päiväksi ja maksanut siitä enemmän kuin me. Sopimus on sopimus, vaikka ilmaantuisikin kannattavampia tarjouksia! Myrtyneinä menimme naapurivuokraamoon, joka sentään onneksi oli auki. Heillä oli tarjolla vain hyvin laiska ja vanha mopo. Mopedi jaksoi juuri ja juuri kulkea, kun istahdimme siihen kakspäällä kyytiin ja se valitti joka möykyn kohdalla. Tyhjäkäynti rahisi pahasti ja huonot jouset tuntuivat takapuolessa, mutta niin se vain kuljetti meidät perille asti. Takaisin tosin ei meinannut kuljettaa. Poljimme sitä pitkään käyntiin, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta Lorraine sai sen käynnistymään ryypyn avulla, jonka olemassa olosta emme edes tienneet.

Välillä olen kyseenalaistanut, onko meistä edes todellista hyötyä koiratarhalla, koska emme pysty itsenäisesti tekemään montaakaan työtä. Tänään kuitenkin työtehtävät olivat sen verran selkeitä, että sain tuntea olevani avuksi. Siivosin esimerksi koirien jätöksiä rikkakihveliin, kuljeskelin alueella ja haravoin kakkoja astiaan, jossa kuljetin ne pois. Koirien ulkoiluttamisesta on myös selkeä hyöty. Olemme päivittäin taluttaneet piskejä hihnassa ja vieneet ne jaloittelemaan ihanalle maaseutumaiselle hiekkatielle. Tienpätkä muistuttaa suomalaista mökkitietä ja siinä on hyvin harvoin mitään liikennettä, siellä linnut laulaa ja sielu lepää. Aurinko paahtaa puolipilviseltä taivaalta sen verran kuumasti, että ihoni alkaa olla ihanteellisen musta. Pidän märän hiekan värisestä voimakkaasta rusketuksestani, etenkin kun en voi enää palaa, se on kätevää.

Vuokralaisemme kanssa on sattunut monenmoisia uusia käänteitä, mutta en jaksa tähän tilittää muuta kuin: hän pisti viestin, ettei raha ole vieläkään tilillämme, koska oli käyttänyt maksuun väärää maksupohjaa. Hänellä on kohta kahden kuukauden vuokrat rästissä, mutta aina hän vain keksii uusia entistä mielikuvitus rikkaampia selityksiä, sille kuinka on kyllä maksanut, mutta on tapahtunut sitä ja tätä, jatkuvia ”inhimillisiä” virheitä. Voiko kukaan olla luonnostaan noin tunari vai huijaako hän meitä täysin estoitta?

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi