Suuri päivä eli darshan

31.01.15

Nojaan kaiteeseen, odottelen hissiä ja katselen kauaksi alas temppelipihaan. Ihmiset nostelevat paksuja pinoja Amma-esitteitä toisilleen. Paperitornit kulkevat ihmisjonossa kädestä käteen. Harras hindumusiikki soi taustalla ja ihmismuurahaiset ahertavat taakkoineen. ”Kukaan ei saa tuosta hommasta mitään palkkaa, ei edes mitään etuisuuksia, puhdas epäitsekkyyskö saa ihmiset tuohon?”, mietin ja olen hetken vaikuttunut. Hierarkioista – joita jopa ashramin koirat vahvistavat, sillä ne suhtautuvat täysin välinpitämättömästi meihin vierailijoihin ja heiluttavat häntäänsä vain vakituisille asukkaille – huolimatta täällä vallitsee hieno yhteishenki. Ihmiset eivät epäröi pyytää apua toisiltaan tai antaa sitä. Meidät pysäytettiin kerran ja pyydettiin auttamaan intialainen pappa muovijakkaralle. Yhdessä intialaisen muorin kanssa tuimme setää, että hän pääsi istumaan. Kalle taas siepattiin rauhalliselta pihavaellukseltaan kantamaan erään tädin ostoksia hänen asuntonsa portaille asti. Toisten auttaminen on itsestäänselvyys. Itsestäni suomalaisena on vielä ihmeellisempää se, kuinka luontevasti apua pyydetään, ei niinkään sen antaminen. ”Suomalainenhan ei apua pyydä kuin hengenhädässä, on kunnia asia selvitä omillaan,”kuuluu sanonta.

Oikeasti hienoa on myös, kuinka vieraat ihmiset juttelevat toisilleen. Omaa ja muiden tekemistä kommentoidaan vieruskaverille oli hän tuttu tai tuntematon. Usein heitetään jotain kevyen vitsikästä. Meidän juomapullomme on samanvärinen kuin astianpesu aine ja laitan pullon aina tiskauksen ajaksi altaan lähistölle. Äsken joku naurahti vieressäni, että meinasi käyttää vettäni tiskiaineena. Vähän aikaa sitten hississä laskettiin leikkiä erään matkustajan laukun koolla, viitattiin sen menevän yhdestä ihmisestä. He naureskelivat, kuinka hississä usein kuljetetaan isoja laukkuja, ämpäreitä tai muuta tavaraa ja niiden painolla ei ole mitään väliä, silti henkilöiden kohdalla noudatetaan tarkkaa viiden rajaa.

jos ihmisillä ei ole muuta yhteistä, Amma yhdistää. Vakiopuheenaiheita on, milloim kukakin on ensimmäisen kerran nähnyt Amman ja milloin viimeksi halannut tätä. Tänään kaikki ovat vertailleet jonotusnumeroita. Tosin numeroilla ei lopulta ollut paljonkaan väliä, sillä sen jälkeen, kun taulussa oli lukenut 400-500, lätkäistiinkin siihen seuraavaksi teksti ”kaikki numerot.” Kyllä tämä ashrami sitten kuitenkin Intiassa sijaitsee! Juuri tällainen hämmentävä yllätyksellisyys on tälle maalle omiaan! Välillä on tuntunut, että ashrami olisi säntillisyydessään ja kurinalaisuudessaan kuin oma irrallinen keitaansa Intian sisällä. Mutta ehkä järjestelmällisyys on kuitenkin paljolti vain pintaa. On tiukat ohjeet, tavat ja suunnitelmat, mutta aina niitä voidaan muuttaa.

Itseä käytännön äkkinäinen muutos ei haitannut, sillä oma numeroni oli 1400-1500 eli minulla olisi kuitenkin mennyt myöhäisiltaan. Niitä, joilla olisi ollut 600 numerosta eteenpäin, saattoi hieman ottaa päähän jos he eivät ehtineet ajoissa jonoon. Nyt järjestelmä etenee niin, että kaikki jonottelevat pitkissä tuoliriveissä. Tosin vähemmän kiireiset, kuten minä ja Kalle, voivat vielä suosiolla jättäytyä syrjään, sillä Amma halailee ainakin 23 asti myöhäisiltaan. Otaksuisimme kerkeävämme vähemmälläkin jonotushätäilyllä. Kalle meni tekemään sevaa ja minä tulin kirjoittelemaan huoneeseeni.

Amman halaus antaa niin paljon kuin siltä odottaa. Näin viisaat ovat todenneet. Monien asioiden kanssa on juuri näin; ennakko-oletukset luovat tuleville tapahtumille tiettyä maaperää. Jos en pidä Ammaa suurena guruna, saanko halauksesta mitään irti? Voinko silti aistia energian? Kohta se selviää.

……….

kello 00.20

Halaukset jatkuvat edelleen. Amma aloitti darshanin jo 11 aikaan aamupäivällä ja ei ole nähdäkseni pitänyt kuin yhden muutaman minuutin tauon. Kömpisin nukkumaan, mutta Kalle jäi odottamaan Amman antamaa mantraa. Minä taas odotan Kallea, sillä oveamme ei saa auki ulkoa jos se on lukittu sisältä.

Miksi käteni tuoksuvat kukkasille? Voiko pyhä tuhka tuoksua näin imelälle? Sain Ammalta karkin ja epämääräisen pienen ruskean pussukan. Repäisin pussin auki sen enempää ajattelematta. Tuhkaahan siellä oli, olisihan se pitänyt muistaa. Kalle kertoi suomalais-muorille tämän kysyessä ”Mitähän sille tuhkalle pitäisi tehdä?” ”No, jotkuthan syö sen,” ja muori oli kauhuissaan. Tuhka levisi pussista sormilleni. Onneksi olin silloin jo hiljaisella pihamaalla menossa. Jos pussi ei olisi hajonnut, olisin voinut säilyttää sen muistona. Nyt katselin minne sen tökkäisin kenenkään huomaamatta. Roskis tuntui pyhäinhäväistykselle, joten myttäsin sen pieneksi ja tunkaisin erääseen lukuisista kukkaruukuista. Siellähän se on hyvää lannoitetta. Takaisin elämän kiertokulkuun, oli sitten kyse kuinka pyhästä tuhkasta tahansa.

Vaikka olimme jättäytyneet viimeisten joukkoon, saimme silti jonotella vielä 2,5 tuntia ennen kuin pääsimme Amman syliin. Jonotus tapahtui aivan viime metreille asti siirtymällä tuolista tuoliin, ja lopulta lattialle polvilleen. Amman lähettyvillä joku painoi minut ensin hartioista polvilleen ja, kun edelliset halijat poistuivat, sain köntätä polvillani Amman eteen, jossa joku avustaja painoi pääni hänen syliinsä. Oli jotenkin huvittavaa, kuinka paljon avustajia noinkin yksinkertaisessa rituaalissa tarvittiin. Lavalle sisäänohjaajia oli pari, jotka vain viittoivat siirtymään eteenpäin, aivan kuin ihmiset eivät itse olisi huomanneet siirtyä uudelle tuolille viereisen tyhjennyttyä. Viime metreillä oli myös avustaja, joka ojensi pyyhkeen, johon kuivata naamansa ja näytti paperista kunkin halaajan omalla kielellä ohjeet. Säännöissä oli ”Älä nojaa Ammaan koko painollasi, älä ota hänestä kiinni yms.” Sittemmin minulta kysyttiin vielä pariin otteeseen mönkiessäni ihmisten jaloissa ”Mikä kieli?” Ehkä Amman oli tarkoitus kuiskata omalla kielelläni jotain, mutta tapahtui varmaankin tietokatkos, sillä kieli kuulosti aivan saksalle ja en saanut siitä mitään selkoa.

Ammasta säteili kieltämättä suurta rauhaa! Se ei ollut niinkään energian tunne, minkä aistin vaan paremminkin rauha. Silloin, kun hän supisi korvaani muuten niin rumaa saksan kieltä, se kuulosti kauniin seesteiselle. Olisin voinut kuunnella pitempäänkin tuota kuin purossa pyörivien kivien solinaa, kuin heinikon kahinaa. Hetki oli kuitenkin hyvin lyhyt, arviolta kymmenisen sekunttia. Olin juuri pääsemässä johonkin rauhaisaan tilaan, kun minut vetäistiin pois sylistä, käteeni painettiin pussukka ja ohjattiin lavalta. Minulla olisi ollut oikeus jäädä vielä istuskelemaan lähistöllä piiriin, mutta en nähnyt siinä mieltä. Olin hieman kateellinen Kallelle, joka sai olla halauksessa pitempään. Jos Amman apurit tulivat kysymään asioita, hän yleensä piti halattavaa otteessaan, niin kauan kuin jutteli ihmisille. Kallen sylivuorossa ihmiset sattuivat kyselemään paljon. Joskus myös yksityiset halattavat intialaiset tahtoivat kysyä, ja usein Amma näytti antavan heille lyhyitä neuvoja. Tiedän tämän, koska seurasin toista tuntia halaussessiota valkokankaalta, johon heijastettiin reaaliaikaista kuvaa lavalta. Länsimaalaiset eivät juuri keskustelleet Äidin kanssa, koska tämä puhui vain malajalamia. Opetteleekohan niin moni täällä malajalamia vain siksi, että voisi kommunikoida suoraan Amman kanssa?

…….

Seuraava päivä eli 01.02.15

Kalle totesi juuri ”Hyvin se mantra jo iskostui päähän, kun yölläkin heräsin sitä mutisemaan.” Olin jo untenmailla, kun Kalle koputteli ikkunaamme kahden jälkeen yöllä. Amma oli halaillut ihmisiä lähes yhtäjaksoisesti 15 tuntia!

Kalle oli huutanut Ammalle tunnussanat ”Amma mantra” ja hän oli saanut lapun merkiksi mantran jonotuksesta. Hänet oli ohjattu odottelemaan lavan ulkopuolelle ja tuolloin viisas mies eli Swami (hindulaisuudessa kaikkia kunnioitettuja uskonoppineita kutsutaan näin) oli kysellyt, mihin Kalle uskoo. Keskeisintä oli selvittää, onko jumaluus hänen mielestään Jeesus, Krishna, Shiva, Allah tai muu nimellinen vai jokin täysin muodoton, kuten luonto.

Myöhemmin Kalle kutsuttiin uudestaan lavalle, hänen päälleen heitettiin kukkia ja joku ojensi Ammalle lapun liittyen Kallen jumalkäsityksiin. Amma puhkesi hänen kohdallaan helisevään nauruun ja kaikki ympärillä yhtyivät siihen. Vasta myöhemmin Kalle sai kuulla naurun liittyneen hänen partaansa. Lavalla oli juuri ennen Kallea muisteltu vanhaa opetuslasta, jolla oli ollut samantyylinen parta ja juuri silloin Kalle oli sattunut kohdalle. Amman kuiskattua Kallelle mantran ja halattuaan tätä toistamiseen, hän sai tämän mystisen tunnuslauseen vielä paperille kirjoitettuna, ja sai kysäistä swamilta, mitä se tarkalleen tarkoittaa. Mantra alkaa aina om-äänteellä ja loppuu namaha sanaan, välissä olevat kaksi sanaa vaihtelevat. Kallea mietitytti olisiko mantra hänen käsityksiensä mukainen, mutta lopulta hän oli siihen tyytyväinen. Tuo ”pyhähokema” on salainen, vain gurun ja hänen opetuslapsensa välinen, joten en saa sitä koskaan tietää. Sitä ei saa kertoa kenellekään.

Tänään on taas darshan päivä eli ihmiset jonottelevat tuolla valtavassa ”hallissa” lavalle. Pillipiiparit ja rumpujen kalisuttajat istuvat pienellä lavallaan jooga-asennossa selkä yleisöön päin ja synnyttävät mitä moninaisempia säveliä. Hedelmiä ja kukkia on koottu pienelle myyntipöydälle lähelle lavaa. Ihmiset saavat ostaa siitä reilulla sadalla rupialla Ammalle lahjoja. Hyvin nurinkurista ja lähes huvittavaa on, kuinka samat lahjat kiikutetaan myöhemmin takaisin myyntipöydälle. Tämä on ehkä parasta bisnestä, mitä olen missään koskaan nähnyt! Samoja tuotteita voi myydä yhä uudestaan. Tämä on ehkä sitä kaupallisuutta, mitä joissain läntisissä lehtiartikkeleissa on arvosteltu. Toisaalta kirjoittajat eivät ehkä ole täysin ymmärtäneet hindulaisuutta. Perinteiset hindut tahtovat aina lahjoittaa jumalalleen jotain, ja en usko heidän pitävän hedelmien ja kukkien kiertämistä takaisin myyntiin pahana. Varmaankin he ajattelevat myös käytännöllisesti, että jos koko päivän ihmiset kiikuttaisivat uusia hedelmiä Amman eteen, ei lavalle mahtuisi sellaista hedelmävuorta. Kuka ne edes söisi sen jälkeen? Nyt hedelmiä on sen verran kohtuu määrä, että kyllä ne aina joku jaksaa suuhunsa popsia. Ehkä ne päätyvät mehubaariin.

Mietimme ostaisimmeko Amma-nuken hyväntekeväisyysmielessä. Nuket tehdään täysin vapaaehtoistyönä ja Ammalle lahjoitetuista kankaista, joten koko summa menisi hyviin projekteihin. Tosin nukkeja ei näkynyt tänään enää myynnissä, joten ne ovat ehkä loppuneet. Tänään aamusta myytiin ashramiin jätettyjä puolitäysiä rasvoja, hiustenhoito aineita ja hyttysmyrkkyjä. Kauppa tuntui käyvän mukavasti. Hauskaa, että tällaisilla käytetyillä tuotteillakin, jotka muualla menisivät vain roskiin, on kysyntää täällä. Älykästä kierrätystä!

Hetken leikimme ajatuksella, lähtisimmekö Amman matkaan Australiaan. Hän on suuntaamassa sinne pohjoisen kiertueensa jälkeen. Ehdimme jo lähes innostua, kuinka se olisi kiintoisa ja edullinen tapa nähdä Australiaa. Äsken pyykkikatolla suomalainen Rang kuitenkin totesi ”Kyllä se aika kallista on.” Hän ei osannut sanoa tarkempia hintoja, mutta meille riitti tuo tieto. Jos joku jonkun muun mielestä on hintavaa, meille se on hyvin kallista. Monet ovat olleet tästä ashramistakin mieltä ”majoitus on lähes ilmaista”, me taas miellämme sen keskihintaiseksi. Ei se kallistakaan ole, mutta aivan Intian keskitasoa. 500 rupiaa alkaa olla yleisin vaatimattoman kahden hengen huoneen hinta. Australien kiertueen hinta pohjasi lukuisiin lentoihin. Amma käy samalla matkalla myös lähialueilla, kuten Singaporessa. Tuo suunnitelma ei siis vielä edes ehtinyt lentoon ennen kuin se kärsi mahalaskun. No, pitäydymme alkuperäisessä ajatuksessa ja suuntaamme huomenna yöjunalla Gokarnalle päin ja sittemmin Sri Sai Baban ashramiin.

Olen harjoitellut hennojen – jotka ovat intialaisia itsestään pois kuluvia luonnonväriainetatuointeja – tekoa. Yksi tämän reissun tavoitteistani on opetella henna-taiteilijaksi ja mahdollisesti tehdä näitä kuvioita ihmisille Suomen kesäfestareilla. Mielestäni reissuilla on aina hyvä olla projekteja, sillä vapaa-ajalla on kiva syventyä muuhunkin kuin kirjoittamiseen ja lueskeluun. On varmaan hieno enne, että ensimmäinen ”asiakkaani” tulee olemaan nimeltään Henna. Olen jutellut hänen kanssaan muutamana päivänä ja hän itse kysyi huomattuaan kädessäni hennoja, että voisinko tehdä hänellekin. Hän suostui koekaniinikseni, tietty ilman maksua puoleen tai toiseen. Ashramin ilmapiiri on ehkä sen verran iskostunut minuun, että etsin heti hänen nimestään ennettä loistavalle henna-uralleni.

Kallen kitara on yhä karkuteillä. Kun hän on asioinut suoraan British Airways:n kanssa Lontooseen, viestit ovat olleet hyvin kohteliaita ja pahoittelevia. Niissä aina vakuutellaan, kuinka asia on hoidossa ja he toimittavat kitaran. Kun hän taas on asioinut Intian virkailijoiden kanssa viestit ovat olleet tylyn lyhyitä ”Hyvä herra, hae kitara Kochin kentältä. ei toimitusta.” Saa nähdä onko kitara vielä huomenna kentällä, kun menemme sitä sieltä metsästämään. Mustanhumoristista olisi jos kitara ja me kulkisimme ristiin, jos he juuri huomenna lähettäisivät sen ashramiin, kun me matkaisimme Kochiin!

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi