Sairastelua

13.02.15

Ripulitarinat ovat hauskoja aina jälkeenpäin. Muistan monia hienoja aamuja, jolloin on kuin uudesti syntynyt olo. Heti herätessään tietää ”nyt se on viimein ohi, olen selviytynyt” ja mahan nipistely on enää pelkkää tervettä nälkää. Nyt tässä on vain sellainen pieni mutta, ettei tämä taistelu ole vielä ohi. Asemasodan vuoksi on vaikea sanoa edes, kumpi puoli on voitolla.

Mahamme ovat nyt rauhoittuneet, koska emme ole syöneet mitään. Muutimme tänään kylille, että olisimme lääkkeiden ja tehdastuotetun ruuan äärellä. Aluksi söin rannalla huolettomasti kaikkea mahdollista, mutta sairastuttuani, siellä oli mahdoton keksiä mitään varmasti turvallista ruokaa. Paljon join minttuteetä ja ”lemon ginger honey” juomaa, mutta aloin miettimään, onko niidenkään vesi aina keitetty tarpeeksi pitkään. Kuumiahan ne olivat, mutta monien alkueläinten tappamiseen ei riitä pelkkä veden kiehautus. Hygienia on kohtalaisen toivotonta noilla rannoilla; koiria ja lehmiä sontimassa hietikolle, mistä jätökset valuu uimaveteen, ravintoloiden takapihat täynnä roskakasoja, illalla monien ravintoloiden edustat lakaistaan, mutta rantahiekkaan kaivetaan kuoppa, jonne roskat haudataan ym. Ylipäätään jätöksien ja roskien pitäminen erillään puhtaista elintarvikkeista on varmaan lähes mahdotonta, jos suoraa kosketusta ei olekaan, kärpäset toimivat levittäjinä.

Naureskelimme etukäteen, kuinka Gokarnalla saa aina pienen ripulin. Pohdimme, miten se ei kuitenkaan koskaan ole kovin paha, vain muutama mahakramppi ja se on siinä. Gokarnalla on siis aina ollut aikamoinen ripulipaikan maine, niin meidän kuin monien muidenkin keskuudessa. Yleensä mahavaivat ovat kuitenkin jääneet vähäisiksi. Ovatkohan tautikannat vahvistuneet entisestään? En voi vetää tätä johtopäätöstä pelkkien omien kokemusten perusteella, mutta eräs suomalainen tyttö totesi Kallelle Om-rannalla ”Olen ollut monta päivää elämäni pahimmassa mahataudissa.”

Ehdimme onneksi nauttia useita päiviä uimisesta ja maultaan – vaikka ei ehkä laadultaan – hyvästä ruuasta ennen sairastumistamme. Luulen, että itselleni oli vikatikki juoda kaljaa. Sen jälkeen oli samankaltaisia lyhyitä mahakramppeja, mitä minulle nykyään aina tulee gluteiinista. Ehkä suolistoni ärsyyntyi ja taudit pääsivät hyökkäämään helpommin. Ensin minulla oli vain nivelkipuja ja pientä lämpöä, seuraavana päivänä vasta iski ripuli ja se on nyt jatkunut muuttumattomana kolmisen päivää. Kalle sairastui eilen aamulla, mutta luultavasti eri tautiin, koska hänellä ei ole ollut mitään lihaskipuja, mutta sitä vastoin hänen kuumeensa nousi eilen illalla jopa 39 asteeseen.

Eilen aamulla meillä oli hetkelliset voitokkaat tunnelmat. Pystyin syömään vähän munakasta ja suklaapatukan, eivätkä ne tulleet heti ulos. Kallella taas oli helpottanut häntä pitkään vaivannut poskiontelokipu. Noissa tunnelmissa päätimme lähteä Ommilta Kudlelle. Se oli virhe! Olisi pitänyt saman tien tulla tänne kaupunkiin asti, koska täällä on niin paljon parempi ympäristö toipumiselle. Olimme Kudlella yhden yön Oasis-kafen takapihan perinteisissä bungaloveissa. Nuo bampusta ja banaanipuunlehdistä tehdyt bungalovit ovat selvästi katoava luonnonvara. Ne ovat mielestäni hyvin kauniita, koska ovat tehty kokonaan luonnonmateriaalista ja käsityönä, mutta ovathan ne hieman epämukavia. Bungalovin lattiat ovat pelkkää hiekkaa, jolloin hiekkaa menee helposti sänkyyn ja usein mökit ovat kooltaan hyvin pieniä, joten tavaroitaan on vaikea saada mahtumaan. En siis yhtään ihmettele, että Kudlelle oli noussut vähän joka puolelle parempaa mökkiä ja rivitalohuonetta. Olisimme muuten ottaneet erään laattalattia huoneen, mutta siinä oli naapureina mekastava lapsi perhe.

Ajatukseni harhailee, en ole näin nuutuneena ihan parhaassa kirjoitusvedossa. Mihin siis jäinkään? Niin, Kallelle iski ripulit heti Kudlella ja minun olonikin taas huononi. Minun oli tarkoitus mennä joogakurssille, siksi suuntasimme tuolle rannalle, mutta se nyt sitten jäi. Viime yö oli sinänsä hyvä, ettei kukaan pahemmin huutanut tai soittanut musiikkia (Ommilla issit rummuttivat ja lauloivat yhtenä yönä useita tunteja) ja juoduin vain kerran ripuloimaan mökkiimme löytämällä ämpärillä. Aamulla meille oli kuitenkin selvää, että kaupunkiin oli päästävä. Tarvitsisimme oman vessan ja lääkkeitä.

Olen vieläkin kahden vaiheilla aloittaisinko antibiootit. Toistaiseksi Kalle toi apteekista vain Saccharomyces boulardii, joka on jonkinmoinen luonnon ripulilääke perustuen hiivoihin. Joskus aikaisemmin lievemmissä ripuleissa tuo on ollut tosi tehokasta. Viimeksi ei tarvinnut ottaa kuin pari kapselia niin ripuli vain katosi. Noissa kapseleissa on myös monenmoista maitohappobakteeria. Ripulijuomat, missä on suoloja ja mineraaleja ovat tietty myös tärkeitä. Pitää yrittää saada alas tuota appelsiinin makuista litkua, kylmään veteen sekoitettuna se juuri ja juuri menettelee.

Tässä maassa käytetään ihan liikaa antibiootteja! Siitähän useat entistä pahemmat mahatauditkin johtuvat. Bakteerit vahvistuvat. Tässä päällimmäinen syy, miksi en haluaisi aloittaa kuuria. Toinen syy on, ettei mahani välttämättä muuten pitäisi siitä. Vaikka ripuli paranisi, muita mahaongelmia voisi ilmaantua. Joskus söin liikaa antibiootteja, niitä määrättiin minulle noin 8 kuuria putkeen, ja sen jälkeen mahani ei oikein ole kestänyt niitä.

Ihana sairastaa kunnon huoneessa, missä voi kaatua sänkyyn vangitsematta itseään hyttysverkkoon. Hyvistä puitteista huolimatta, toivoisin tämän koettelemuksen olevan kohta jo ohitse. Nyt siis vain odotellaan, torkutaan, tuijotetaan kattoropelia, otetaan huikat mehusta ja ripulijuomasta, luetaan kirjoja ja vaivutaan horrokseen. Ehkä jo huomenna heräämme tästä horroksesta kuin pirteät sammakot keväällä ja lähdemme pomppimaan kylille. Kun tarpeeksi piristymme pompimme yöbussiin Bangaloreen, mutta se varmaan ottaa vielä aikansa…

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi